keskiviikkona, syyskuuta 29

Heräsin viideltä iltapäivällä. Tämä nukkuminen olisi saatava taas aisoihin. Ei tästä tule mitään!

Pikkusiskorukalla on todettu jonkinasteinen skolioosi. Hän saa muovisen korsetin jota joutunee käyttämään seuraavat pari vuotta lähes vuorokauden ympäri. Ei kiva. Ei siinä mitä, mutta hän sai vähän aikaa sitten hammasraudat sekä häntä ollaan siirtämässä matikassa johonkin erityisryhmään. Ei kiva. Ei kivan asiasta tekee se, että kaikki nämä olisi 12 vuotiaasta ihan helppoa, tai ainenkin helpompi, kestää jos kotona kaikki ei olisi niin perseelleen, jos hän ei olisi oppinut lapsesta lähtien jo niin araksi ja epävarmaksi (ehkä vika ei ole siinä ettei hän ole hyvä matikassa vaan siinä ettei kotona asiat ole ok?). Asiaa ei myöskään auta se, että äidilläni on tapana kiusoitella vittuilevaan sävyyn eikä hän osaa lopettaa ajoissa. Äitini ei myöskään osaa pitää turpaansa kiinni vaan levittää tyttäriensä asiat kaikille. Pikkusisko ei halunnut nytkään äidin kertovat asiasta meille isosiskoille, vaan hän halusi kertoa itse. Vaan miten kävi. Äiti soitti heti isosiskolleni jolta asiasta kuulin, myöhemmin eilen illalla kyllä jo pikkusiskolta itseltään. Tänään äiti soitti ja kertoi minulle, ei tiennyt, että tiesin jo. Äidin tapa puhua asiasta ei myöskään ollut kovin mairittele eikä positiivinen. Hänen mielestään kun hänen tyttäressään ei ole mitään vikaa ja muovikorsetti on lähinnä hökötys, törppö tai jokin muu yhtä positiivisia kuvia mieleen tuova. Seuraavassa lauseessa hän pyytää minua puhumaan pikkusiskolle jotain hyvää tuosta häkkyrästä ettei tämä häpeisi asiaa niin paljon. Hmm...jotenkin minusta tuntuu, että minun, joka asun monen sadan kilometrin päässä enkä näe pikkusiskoa kovin usein, on vaikea vakuuttaa lasta yhtään mistään jos äiti, joka asuu samassa asunnossa, on noin negatiivinen.
Sitä paitsi vihaan sitä hyssytelyä puhelimessa. Mistään ei voi puhua ääneen, kun pikkusisko kuulee tai idiootti-juoppo-vaimonhakkaaja kuulee. "Kyllähän sä tiedät, pitää olla hiljaa.." Tuollako äiti kerää sympatiaani? Lähinnä vihaa.

Kumpa idiootti-alkoholisti-vaimonhakkaaja kuolisi, kumpa äitini kuolisi, kumpa pikkusiskoni sijoitettaisiin isosiskoni hoiviin... Tiedän...ei tälläisiä saa toivoa, mutta toivon silti, sillä mikään vähempi ei tunnu auttavan.


sea   23:37    0 kommentti(a)


tiistaina, syyskuuta 28

Juttelin koko yön Joonaksen kanssa ja sitten luin kirjan vielä loppuun. Kello oli aikalailla kahdeksan aamulla kun nukahdin... Ei hyvä. Herääminen kolmen maissa iltapäivällä oli tuskaa. Kituutin puoliunessa ja lopulta luovutin, jätin menemättä luennoille. Tuhma minä. Ei sillä etteikö siellä olisi mukava olla ja mielenkiintoista, en vain jaksanut lähteä. Itse laittautuminen, syöminen, lähteminen, oli liikaa. Noh, yksi luento yhdeksästä, ei voi olla maailmanloppu?

Kissat saivat vihdoin nimet. Sukupuolet on kyllä vielä vähän epävarmoja, mutta sen verran varma olen, että uskalsin nimet antaa. Ja kyllä, yksi sai nimensä Salkkareiden mukaan ja toinen Yalbertin. Lienee postasin siitä miten Joonas kirjoitti nimen nimilistaan? En vissiin? Lyhyesti, minulla oli lista nimivaihtoehtoja kun keksin Tiitille nimeä. Pöydälläni oli pieni tarralappu täynnä kummallisia nimiä. Jonkun aikaa sittenhän Joonas oli täällä yötä, aamulla hän lienee koneella ollessaan näki lapun ja hänestä oli hyvä vitsi laittaa listan perään Yalbert. Huomasin tämän vasta pari päivää myöhemmin... En voinut olla nauramatta. :D Joten, kosto elää tai eli... ;P

K-kauppa ilahdutti minua tänään kahdella viiden euron plussasetelillä! Voiko parempaan aikaan taas tulla!

sea   22:44    0 kommentti(a)



Mene edeltä kyllä se jää kantaa,
ole rauhassa tiedät mä sua seuraan,
kyllä se jää kantaa,
sulje jo silmäsi...

Tunne kuinka tuuli, sun kasvoillesi maalaa värin uuden,
ei ole hätä, ääni jonka kuulet on aamun kuiskaus,
hiljaa se sut herättää...

Ei perkele mä en usko sen kantavan. Ehkä se kantaa, mutta jokin ei anna periksi enkä voi uskoa.


I haven't ever really found a place that I call home
I never stick around quite long enough to make it

While my heart is a shield and I won't let it down
While I am so afraid to fail so I won't even try
Well how can I say I'm alive


Sinä soudat, minä istun hiljaa.
Kuuntelen kun joen pinta juttelee.
Liian pian sä tahtoisit jo rantaan. Luulin, että kuuntelit samaa.

Kuuntelithan?

sea   05:18    0 kommentti(a)


maanantaina, syyskuuta 27

Kirosin ensikoti bolgiin miten ärsyttävää on olla yksin. Olisi ihana jakaa kissojen kasvaminen jonkun kanssa, olisi ylipäätään mukava jos olisi seuraa. Yksinäisyys on helvetistä.
Silti ajan ihmiset pois ympäriltäni.

Näin tänään jo toisen ex-luokkakaverin (sama koulu) meidän rapussa. Koko koulun sukuko täällä asuu?! Olisi tietysti voinut jäädä juttelemaan, me tulimme koulussa ihan hyvin toimeen. En kyllä ole ihan varma tajusiko hän kehen törmäsi vai moikkasiko vain, koska talossamme moikataan kaikille.

Suututin Joonaksen varmaan eilen aika hyvin. Tuo ei taida haluta enää puhua minulle. Sitähän kai hain? Silti olisin kaivannut, että hän olisi yrittänyt...
Juu, tiedän.

sea   23:44    0 kommentti(a)



Miksi helvetissä mä yritän? Ainoa vastaus mitä saan mihinkään on niin, jaa tai jaaha. Jos toisen mielestä Cosmopolitan (kyllä, se lehti) ja ydinaseet on rinnastettavissa keskenään niin jaksaako? Jos maailmassa on vain miehiä ja typeriä, itsekkäitä, pinnallisia, tylsiä hahmoja joita me muut kutsumme naisiksi, niin viitsiikö? Jaksaako kinata vastaan? Jaksaako yrittää saada toisen huomaamaan sinut ihmisenä? Onneksi olkoon Leena! Sinut on huomattu ensimmäisenä ihmisenä, johtunee kai siitä, että sinuun rakastuttiin. Lienee ainoa keino saada naisena mahdollisuus todistaa olevansa jotain muutakin kuin aivoton kana?
Jos ihmisen koko kuva toisista ihmisistä perustuu Freudiin (joo, kyllä silläkin oli ihan fiksuja juttuja, mutta en nostaisi ketään jalustalle) ja matemaattisiin kaavoihin niin jaksaako? Jaksaako tapella loputtomiin? Jaksaako yrittää joka päivä saada toinen huomaamaan ettet ole sitä mitä hän luulee? Että maailma ei ole ihan sellainen kun hän kuvittelee? Enkä nyt sano tietäväni millainen minä olen tai millainen maailma on, mutta vähän avoimemmin asioihin voisi suhtautua... Onko se niin saakelin vaikea hyväksyä ettei ehkä aina ole oikeassa? Ettei kaikki ehkä olekkaan niin mustavalkoista?

Haista paska. Minulta alkaa pinna loppua. V*ttuako sillä on väliä mitä mieltä minä olen asioista, kun ei sillä minun mielipiteelläni ole väliä. Minä olen vain väärässä, minähän olen nainen, minähän olen vain typerä olento joka ei voi ymmärtää mistään mitään. Fine. Jos se helpottaa oloasi niin olkoon, minä olen sellainen. Elämä omassa kuvitelmissasi, mutta älä tule minulle itkemään kun maailma ei vastaa sinulle.

Ja kyllä, minäkin uskoin aluksi sen kaiken olevan vain puoliksi vitsiä, leikkiä, mutta nähtävästi se on todellista.

sea   04:48    0 kommentti(a)



Olisin niin toivonut ettei olisi tarvinnut päättää vielä tänään. Vaan paskan päivä päätteeksi mitä enempää voi odottaa?
Joonas. Tuli juttelemaan irkissä. Pitkään pohdin pitäisikö sanoa mitään. Jos en sanoisi asia voisi jäädä siihen. Tuskin hän montaa kertaa jaksaisi yrittää puhua minulle. Lopulta hän ajattelisi, että olen suuttunut tms eikä edes yrittäisi puhua minulle. Saisi kaikelle helpon lopun. Plus hän lukisi täältä kaiken tämän joten tietäisi miksi en puhu. Jos vastaisin, asiat jäisivät edelleen tähän tilaan. Joutuisin edelleen kamppailemaan itseni kanssa ja pohtimaan haluanko tätä vai en.
Itseasiassa en halunnut vastata mitään, mutta olen kai niin kiltti ihminen etten kyennyt olemaan epäkohteliaskaan. Ja nyt näytän ajautuneen suurempaankin keskusteluun jälleen kerran. En minä tätä halua? Miksi asiat eivät voisi mennä helposti? Miksi Joonas ei voisi vain lakata puhumasta minulle? Silloin minäkin voisin vain lakata puhumasta hänelle? Kaikki olisi helppoa ja yksinkertaista. Ei tarvisi pohtia mitään. Asia olisi sillä kuitattu, voisin haudata kaiken jonnekin todella syvälle ja unohtaa.
Mutta ei, elämä ja ihmissuhteet ovat sekavia eikä mikään mene koskaan ihan niin kun tahtoisi. Vai tahtooko sitä edes? Järki huutaa niin paljon unohtamaan koko ihmisen. Miksi tuhlata energiaa yritykseen jos sille ei näytä olevan äärimmäisen suurta onnistumisprosenttia? Miksi tuhlata energiaan ihmiseen josta ei voi olla varma? Miksi tuhlata energiaa asiaan josta ei välttämättä koskaan tule mitään? Antaisin vain olla, pääsisin helpommalla.
This land is mine. So find your home and settle in. Oh I'm ready to let you in. Just as long as we know this land is mine...
Sydän taas hakkaa ja huuta etten halua katkaista välejä Joonakseen. Hän on hyvä ihminen, hänessä on sitä jotain, hän ymmärtää, hän tietää, hän voi olla jotain enemmän kun muut ystäväni. Miksi laskisin hyvän ystävän käsistäni? Miksi karkottaisin jonkun josta voi olla niin paljon "hyötyä" elämässäni? Miksi heittäisin kaiken hukkaan?

En tiedä. En vain kerta kaikkiaan tiedä. Tällä hetkellä kaikki on niin hataralla pohjalla. Enkä usko sen pohjan kestävän. Kaikki tuntuu niin vaikealle ja sekavalle. Enkä tiedä miten ratkoa tätä. En tiedä miten päästä eteenpäin. En tiedä mitä tehdä.
Ainoa mitä tiedän on, että jos känninen Joonas nyt astuisi ovestani sisään kaikki vain muuttuisi hyväksi. Pilvet katoaisivat taivaalta ja näkisin selvästi vastauksen.
Mutta en ymmärrä miksi.

sea   01:42    0 kommentti(a)


sunnuntaina, syyskuuta 26

Tilillä on rahaa kaksi euroa, lompakossa alle euro, limupulloja on vain pari hassua. Seuraavat rahat tulee ensi perjantaina.
Eilen tuli lähes 50 euron puhelinlasku (kuka saakeli on käyttänyt mun kännykkää?!), edellisestäkin laskusta on päälle 20 euroa vielä maksamatta.
Olen tuhlannut (elämiseen) iskän avoimen maksuun tarkoitetuista rahoista 80 euroa. Lasku tulee ensi viikolla.

Oksettaa.

sea   18:20    0 kommentti(a)



Olen jollain asteella unohtanut Joonaksen. Emme ole puhuneet moneen päivään, muutamaa sanaa lukuun ottamatta, enkä koe edes mitään tarvetta puhua hänelle, enkä kyllä pahemmin voisikaan juuri nyt. Jos nyt päättäisin unohtaa hänet kokonaan, olla puhumatta hänelle enää se tuskin olisi kovin vaikeaa.
Yritänkin parhaillani pohtia onko Joonas ihminen jonka haluan säilyttää elämässäni vai olenko tähän mennessä ollut vain sokea. Olenko vain pitänyt Joonasta hirveän läheisenä ja ymmärtäväisenä jne. Olenko vain halunnut hänen olevan lähelläni. Tarvitsenko häntä oikeasti.
Tällä hetkellä vastaukseni on en, en tarvitse häntä, en kaipaa häntä eikä minulla ole suurta intoa pitää häntä elämässäni. Enkä tarkoita etteikö hän olisi hieno ihminen ja hyvä ystävä, kyllä hän on. Mutta maailma on pullollaan sellaisia ihmisiä, en minä kaikkia voi pitää elämässäni. En minä kaikille kerro kaikkea.

Oikeastaan kaikki lähti liikkeelle "elämäni suurimmasta salaisuudesta". Jotenkin olen ottanut sen mittapuuksi minun ja Joonaksen välille. Jos kykenen hänelle kertomaan sen, hän on ihminen jonka haluan pysyvän lähellä. Jos en, voin antaa hänen mennä menojaan.
Viikko sitten olin äärimmäisen lähellä kertoa koko jutun Joonakselle, irkissä. En vain kyennyt, sillä en halua jättää mitään "todistusaineistoa" jälkeeni tuosta salaisuudesta. Sen voi kertoa vain kasvotusten, silloin tiedän, että sanat katoavat, sanat häipyvät ja kukaan ei saa niitä takaisin. Vaikka toisella on tietoja minusta, hänellä ei ole todisteita.
Juuri nyt en kuitenkaan näe mitään syytä miksi jakaisin tuon asian Joonaksen kanssa. Ei vaikka hän tulisi tänne ja jäisi viereeni yöksi. Noup. En kertoisi edes elämäni "toiseksi suurinta salaisuutta" jos hän nyt tänne tulisi. Tosin sen kerroin jo viimeeksi...en kyllä tiedä muistaako tuo sitä, niin kännissä oli. Samapa kai tuo muistaako vai ei, ainenkin nyt.

Tuntuu niin turhalle. En tiedä miksi. Ehkä kaikki oli vain hetken huumaa. Ehkä meidän ystävyyden ei kuulukkaan kestää tämän pidempään. Kesä. Vain kauniin lyhyen kesän. Sade piiskaa ikkunoihin, maa on täynnä puista pudonneita lehtiä, on syksy. On aika palata normaaliin arkeen. On aika palata elämään ilman Joonasta.

sea   01:55    0 kommentti(a)


lauantaina, syyskuuta 25

Hain tänään sen digikameran postista. Kuten vähän pelkäsinkin paketti sisälsi vain kameran ei mitään muuta. Minä en kuulma tarvitse mukana tulevaa cd:tä enkä piuhoja kun ei ne olleet hänenkään koneelleen toimiva niin ei ne ole minullekaan. Vai niin. No, pienen kyselyn jälkeen kävi ilmi, että kyllä, minä saatan saada ne sopimaan hyvinkin yhteen Timon Linuxin kanssa (tai Timo saa ;) joten odottelenpa sitten lisäpostia.

En eilenkään yönä voinut olla haaveilematta niistä vääristä asioista, yritin kaikkeni pysyäkseni muissa asioissa, mutta jotenkin vahingossa mieli lipsuu. Hemmetti.
Tarvitsen uusia kasvoja ja etenkin uusia miehiä elämääni. Siinä onkin sitten toinen ongelma. Ja tilitänpä tästä nyt vaikka tiedän ko. ihmisen lukevan näitä sivuja. Eräs naispuolinen ihminen on tupsahtanut elämääni. Joonaksen tuttava. Joonas on puhunut hänestä minulle ja ilmeisemmin Joonas minusta hänelle, plus hän on lukenut näitä sivuja. En tosiaankaan tiedä millä tapaa tämä ihminen luo uusia ihmissuhteita, mutta minut hän hämmästytti. En tiedä luuleeko hän tuntevansa (ei millään pahalla sävyllä) minut kun on lukenut sivujani ja siksi hänen on niin helppo tulla puhumaan minulle vai miksi? Siis tämähän on ihan normaali ilmiö blogi-maailmassa. Sitä tavallaan kokee tuntevansa toisen kun on lukenut tämän avautumisia jonkun aikaa, mutta eihän tämä bloggaava tunne tätä toista millään tapaa. Aaltoneito kirjoitti tästä joskus tosi osuvan teksin, mutta en tosiaankaan jaksa alkaa etsiä sitä. Voihan se toki olla, että tämä nainen vain on sosiaalinen. Sen mitä Joonaksesta sain irti niin näin vain on. Silti epäilen. En tiedä... Ehkä en vain ole tottunut viime vuosina siihen, että minua kohtaan ollaan ystävällisiä ja ennakkoluulottomia.

Jostain kumman syystä tuntuu, että parin kuukauden päästä en ole missään yhteydessä enää Joonakseen. Jotenkin tuntuu, että "haluan" hänestä eroon. Että kaikki pitäisi kuopata vielä nyt kun asiat on ok.

sea   02:22    0 kommentti(a)


torstaina, syyskuuta 23

Olipas sossutäti tänään fiksu. Utelin miten mahtaa käydä jos anon rahaa uuteen pölynimuriin (väitin, että nykyinen hajosi, se on kyllä lähes rikki). Tämä täti alkoi ehdotella, että minä allergikkona voisin ostaa Sini-moppeja mikrokuituliinoineen. Hän oli juuri nähnyt jossain tarjouksenkin! Yritin siinä selittää, että eipä se Sinimoppi liinoineen loppujen lopuksi tule kovin paljoa halvemmaksi, etenkään kun ne liinat eivät ole kovin monikäyttöisiä. Sisko itseasiassa kertoikin nähneensä sen uusimman Sini-mopin maksavan reippaan 25e. Perusimurin saa jopa alle 50e. Mutta Sini-moppia sossun ei tarvisi maksaa, imuria voisin mankua heiltä. Hittoako kitsastelee, ei ne hänen rahojaa ole! Enkä kyllä usko, että mikrokuituliinalla saa yhtä hyvää tulosta kun imurilla, vaikka hyviä ovatkin.

Olinkin kaupungilla lähes "koko" päivän, minun mittapuuni mukaan. Kiersin taas kaikki tarpeelliset paikat kerralla, vaikka rahaa ei ollutkaan (suom. kirjaston). Varaamani kirja osoittautui juuri siksi painokseksi joka ei käy, siitä puuttuu joku osio, voi paska.


Olo on jotenkin kummallinen. Olen antanut itseni haaveilla taas viime yöt asioista jotka eivät ikinä toteudu. Asioista joiden en halua edes toteutuvan, syyllisyys olisi liikaa jos niin kävisi. Nyt harmittaa ja kiukuttaa kun asiat eivät voi mennä kuten olen haaveillut. Ei saisi haaveilla mahdottomista tai typeristä asioista. Pitäisi pysyä aina haaveissa joista voi tulla totta tai ovat niin ei-kehenkään-ei-mihinkään liittyviä ettei ne kuitenkaan toteudu jo sen takia. Ikinä ei saisi kulminoida haaveitaan tiettyihin ihmisiin, olosuhteisiin, paikkoihin tai tapahtumiin.

Haluan kamerapuhelimen (sopivaa ei ole markkinoilla), haluan digikameran (ixusin), haluan uuden pölynimurin, haluan dvd:n, haluan kannettavan tietokoneen, haluan uuden mikron, haluan polkupyörän, haluan verhoja, tauluja, sohvan ym. sisustustavaraa. Haluan lottovoiton. Ensin pitäisi vain lotota.

sea   22:33    0 kommentti(a)


sea   01:00    0 kommentti(a)


keskiviikkona, syyskuuta 22

Kissavillapaita ja kuppi teetä, syksy on tullut.

Valehteleminen, kertomatta jättäminen, salailu, jänniä juttuja.
Kelle saa valehdella? Onko hyväksytympää valehdella tuntemattomalle kun läheiselle? Kuka on sitten tarpeeksi läheinen? Missä menee valheen ja valkoisen valheen raja?
Onko järkeä valehdella psykilleen? Tietyllä tapaa on tietysti ihan fiksu kertoa hänelle totuus kaikesta, miten hoidosta muuten mitään voi tulla? Mutta entä jos totuuden kertominen ei muuttaisi itse hoitoa mitenkään? Tai jos totuus vääristäisi psykin mielipidettä sinusta? Entä jos totuudella ei loppujen lopuksi ole väliä? Onko se silloin vain valkoinen valhe? Onko se hyväksyttävää?

Entäpä ystävä? Saako ystävälle valehdella? Jos totuus satuttaisi, vääristäisi mielikuvia tai aiheuttaisi muuten hankalan tilanteen, saako satuilla? Ja missä menee taas sen valheen ja valkoisen valheen raja? Mikä vale on iso vale ja mikä pieni? Ja onko totuudella loppujen lopuksi väliä? Jos totuus ei aiheuta muuta kun harmia niin onko parempi valehdella?

Milloin ystävä on ystävä? Voiko lyhyen tuttavuuden jälkeen olla ystäviä? Voinko oikeasti uskoa Joonaksen olevan ystävä, luottaa häneen ja kertoa hänelle mitä vain? Emme ole tunteneet kun parisen kuukautta. Voiko siinä ajassa oppia tuntemaan toisen tarpeeksi hyvin? Voiko sellainen olla jo aitoa ja oikeaa ystävyyttä? Missä menee raja? Mitkä on kriteerit?

Miten voi olla mustasukkainen vaikkei omista? Joka paikassa skorpioneja luonnehditaan aina mustasukkaiseksi, mutta minä olen aina kieltänyt sen itseltäni. Minä en ole mustasukkainen. Timo sai käydä baarissa kavereiden kanssa, hän sai jutella kelle tahtoi, kunhan oli rehellinen minulle. En minä soitellut perään tai estellyt hänen menojaan. Mustasukkainen olin vasta kun mielestäni ylitettiin rajoja.
Nyt olen huomannut olevani mustasukkainen miehistä jotka eivät ole minun. Ilmeneekö mustasukkaisuuteni siis vain parisuhteen ulkopuolella? Kun olen parisuhteessa luotan juttuun niin paljon etten koe aiheelliseksi olla mustis? Mutta kun toinen ei ole minun koen mustasukkaisuutta? Haluan toisen itselleni vaikken loppujen lopuksi edes tahtoisi jos siihen mahdollisuuden saisin? Huomaan olevani jollain tapaa mustasukkainen lähes kaikista miespuolisista kavereista ja tuttavista. Jollain asteella tahtoisin heidän kaikkien olevan vain minua varten. Palvovan vain minua. Toisaalta en halua. En kestä miehiä, edes mukavia, jos he roikkuvat lahkeessa ja minun pitäisi olla aina heidän ulottuvissaan.

Kenelle saa valehdella? Kuka on ystävä? Missä on rajat? Miten voi olla mustasukkainen jostain mitä ei edes omista? Miksi minun pitää aina tehdä aloite?


Kissanpentujen silmät alkavat olla auki. :)

sea   22:25    0 kommentti(a)


tiistaina, syyskuuta 21

Perkeleen nettiyhteydet! Parin päivän sisällä katkennut jo kahdesti kokonaan. Olisiko ollut su-ma yönä ja viime yönä. Muutenkin tökkii ihan älyttömästi. Nyt sitten odotetaan katkeaako tänäkin yönä. Prk.
Jostain pitäisi myös keksiä sähköpostiosoite jota voi käyttää muutenkin kun webbipohjalla ja siinä on tilaakin myös enemmän kun parille postille.

Tänään oli taas luennot. Pääsin, ihan vahingossa, istumaan sen suloisen punapään viereen. Mikä hitto punapäissä onkaan, siis aidoissa. Joku kerta teen vielä muutakin kun kirjoittelen muistiinpanoja. ;)
Noin muuten olisin voinut taas istua siellä pidempääkin ja kuunnella sen äijän juttuja. Psyka ei koskaan ole ollut näin mielenkiintoista!

Mulla oli vaikka mitä hienoja aiheita blogattavana, mutta arvatkaa tuleeko ne mieleen aina silloin kun yhteydet on nuri? Arvatkaa muistaako niitä nyt?

Edellinen postaus oli kuulma neuroottinen ja siitä tuli sanomista. Jaahas.

sea   21:01    0 kommentti(a)


maanantaina, syyskuuta 20

Tiedättekö mitä... On lohduttavaa huomata, että vaikka kilpailijalla on parempi asema kun minulla, hän on silti paskemmassa jamassa. Hän ei tiedä läheskään kaikkea sitä mitä minä tiedän, jos tietäisi hän ei välttämättä edes olisi kilpailija. Voin hymyillä vittumaisesti ja todeta itsekseen "kumpa sä vain tietäisit..." Rauhassa vain odotella, koska pommi räjähtää hänen kasvoilleen. ;)
Eikä tilannetta haittaa sekään, että hän on rumempi, jo ennen sitä pommia. ;P

ps. Kaikki kanssakäyminen ihmisten, tuttujen tai tuntemattomien, kanssa on peliä. :)

sea   03:02    0 kommentti(a)


sunnuntaina, syyskuuta 19

Mä mihinkään vatsatanssiin tänäänkään lähtenyt. Mietin kyllä aamulla kovasti, mutta jatkoin unta. Turha sinne on tämän jälkeen enää mennä, ovat jo käyneet kaksi kertaa ja olen ulkona. *huoh* Olisin kyllä halunnut mennä sinne, mutta jokin estelee. Ehkä pelottaa, että on liikaa tekemistä...tai jotain. Terapia, lääkärissä käyntiä, koulu...

Olo on jotenkin sekava ja hutera. Olen varmaan tulossa kipeäksi. Heitin vitsillä, että olisin raskaana... Tavallaan jopa toivoisin olevani. Mutta joo. Ajatukset on tosiaan vähän sekaisin. Kuuma ja kylmä samaan aikaan. Kummallinen kaipuu kauas pois, mutta ei mihinkään tuttuun paikkaan eikä lähelle. Australia, Uusi-Seelanti, Intia, Filipiinit, jonnekin toiselle puolelle, eikä mikään rantaloma vaan reppu selässä pitkäksi aikaa. Ihme halu puhua kummallisista ja salaisista asioista, jopa sellaisista jotka olisi pitänyt jo haudata ja unohtaa. Saada tietää toisesta uusi puolia, salaisia. Jotain uutta ja erilaista. Mielellään naamatusten, mutta se ei taida onnistua. :|

Tyydyn kittaamaan teetä ja kiroamaan miten paskasti netti taas toimii.

sea   23:00    0 kommentti(a)


lauantaina, syyskuuta 18

Miten voi kertoa jotain kuitenkaan kertomatta itse asiaa? Miten pitkälle voi vihjailla kertomatta itse asiaa? Miten voi kertoa netin kautta jotain jättämättä mitään jälkeä siitä kuka on?

Kiitos Joonaksen aloin tässä yksi yö oikeasti pohtia suhdettani delfiineihin. Miksi haluan, että tuhkani ripotellaan sinne missä delfiinit elävät? Miksi ihannoin niitä niin paljon? Miksi sain "turpaani" kun tämä kaikki on vain kuvannoillista? En siis halua olla itse delfiini. Jos voisin oikeasti valita olisin mielelläni delfiini, tiedän kuitenkin olevani ihminen ja delfiiniksi muuttuminen on mahdotonta. Siinä on hyvä syy olla pohtimatta asiaa sen enempää. :)
Jäin silti pohtimaan asiaa. Koska en elävänä ihmisenä voi muuttua delfiiniksi voisinko tehdä sen kuoltuani? Voisiko tuhkani tavallaan muuttua delfiiniksi? Tai voisinko edes hetken ajelehtia kuten delfiini? Jos voisin, tahtoisin niin tehdä. Olla edes hetken sulava, leikkisä, äärimmäisen linjakas ja kaunis eläin.
Tahtoisin, mutta en voi.

sea   21:15    0 kommentti(a)



Heräsin tuntia liian myöhään. Kello soitti 11 ensimmäisen kerran, minun piti siirtää se soimaan 12 uudelleen. Enpä sitten siirtänyt. Heräsin yhdeltä. Paska. Kahdelta kun piti olla lääkärissä. Siinä sitten touhusin pää kolmantena jalkana ja mitä odotti kun hikisenä pääsin mtt:n toimistoon. "Odota 10min mulla on edellinen juttu kesken." Saakeli! Mä olisin syönyt siinä 10 minuutissa, mä olisin siivonnut kissan hiekkalaatikon siinä ajassa!
Sama kuvio toistui uudelleen. Lääkäri lähes pakottaa minut mielialalääkitykselle. Ei edelleenkään nappaa yhtään. Tekisi mieli hymyillen ottaa lääkkeet vastaan, jättää syömättä ja seuraavalla kerralla naama vääränä kertoa etteivät ne sopineet. Kauankohan se jaksaisi yrittää?
Se äijä muuten on edelleen ihan hörhö, epäilen edelleen sen pihistelevän itselleen niitä näytepakkauksia.

Lääkärin jälkeen menin vihdoin sinne Eurokankaaseen tekemään ne housut. Ei yksien peruspökien tekeminen vaikeaa pitäisi olla, mutta jotenkin onnistuin tekemään siitä vaikeaa. ;)
Ongelma oli lähinnä se, että minulla ei ollut minkäänlaisia kaavoja. Oli vain vanhat pökät jotka oli ihan jees, mutta liian lyhyet ja pienet. Siitä sitten vanhojen housujen mukaan tekemään kaavoja vähän pidentäen ja leventäen. Kuullostaa helpolle eikö? Ehkä jos ne housut olisi ratkonut auki...mutta en viitsi, sillä käytän niitä toisinaan. Kaavoista tuli siis mitä kummallisemmat. Rohkeasti silti tartuin saksiin ja leikkelin kankaasta palaset. Sivusaumat yhteen, saumurilla reunojen päättelyä, tässä vaiheessa vielä epäilin pahasti mitä ihmettä tästä voi tulla.
Jotenkin ajatuksissani (nälkä, väsytti ja Eurokankaan ilmastoinnin huonouden takia) ompelin sitten lahkeet kiinni toisiinsa. Siis jatkoin etukappaleiden ompelemista alas lahkeeseen asti, samoin takakappaleiden. Sain siis aikaan putkilon. Loistavaa! Koska olin vetäissyt vielä saumurilla ei ratkominen edes innostanut. Nipsnaps leikkasin ompeleen pois ja ompelin uudelleen.
Kaavojen erinomaisuuden takia huomasin myös, että lahkeet olivat hieman eripituiset. Nooh, aikani väännettyä sain niistä suurin piirteen saman mittaiset. Eikä tuo ero onneksi näy sillä lahkeet ovat todella pitkät ja laahaavat jok.tap. maassa. Lopputulos oli siedettävä ja lähdin kotiin.

Kotona on kamala kaaos. Pitäisi imuroida, pestä lattia, tiskata, pestä pyykkiä... *puuh* Nykyään on ihan liikaa tekemistä. Huomenna pestävä pyykkiä, ylihuomenna vatsatanssiin (josta olin ekan kerran pois!), tiistaina taas luennot. Aaargh. Mä tarvitsen oikeasti edes joka toisen päivän ihan tyhjäksi, mielellään enemmän kun joka toisen.

Päässä risteilee taas kaikkea pelottavaa. Ajauduin irkissä keskustelemaan asioista jotka olin jo unohtanut. En tiedä ahdistua, itkeäkkö vai mitä tehdä. Taidan tehdä vähän kaikkea. Haluanko minä oikeasti puhua näistä toiselle ihmiselle? Kun en kykene tilittämään näitä edes kunnolla psykille. Ja kun ajattelee yhtä asiaa se johtaa herkästi ajatukseen toisesta ja kolmannesta asiasta...
Sisukseni huutaa kertomaan asioita jotka pitäisi unohtaa. Asioista jotka satuttavat liian monia sellaisia jotka ovat minulle tärkeitä. Asioita joilla ei pitäisi olla enää mitään väliä.

Koen, että minua on käytetty hyväksi, lapsena.

sea   02:50    0 kommentti(a)


torstaina, syyskuuta 16

Helvetti

Yksi typerä pieni tieto, yksi typerä pieni valokuva jonka satuin näkemään. Naps. Kaikki on pois raiteiltaan. Vituttaa, kiukuttaa, raivostuttaa ja...ja... En perkele myönnä olevani mustasukkainen! En! Olen vain ärtynyt! Miten voisin edes olla mustasukkainen jostain mitä en halua? Vai?!

Miten helppo onkin uskotella itselleen ettei sillä ole väliä. Niin kauan kun en näe tai kuule sitä ei ole. Vasta kun asia lätkäistään naamasi eteen etkä voi enää olla näkemättä asiaa on se pakko hyväksyä. En voi enää leikkiä ettei tunnu miltään. Jos asia kerran saa minut reagoimaan näin sen on pakko merkitä jotain. Vai? Silti haluan uskotella edelleen ettei näkemäni merkinnyt mitään, kaikki on edelleen kuten äsken. Ei sillä ole mitään väliä.


Ihmiset ovat kummallisia. Ihmisillä on tapana aloittaa kertomaan jotain juttua, mutta lopettaa kesken toteamalla ettei haluakkaan puhua asiasta. Kyse ei ole siitä etteikö haluaisi puhua, päinvastoin, monesti aloittaja haluaa epätoivoisesti kertoa asiansa, mutta pelkää. Vaikeista asioista ei ole helppo puhua etenkään jos ei tiedä miten toinen mahdollisesti reagoi. Mitä jos toinen tuomitsee ajatukseni? Mitä jos hän alkaa pitämään minua outona? Tai alkaa syrjäyttämään minua elämästään, koska ei käsittää miten voin ajattelen näin? Entä jos hän ei ymmärrä? Entä jos toinen sanoo lopuksi "mä en olisi halunnut tietää"?
Tälläisten kysymysten risteillessä päässä ihminen yleensä alkaa perääntyä. Empäs kerrokkaan. Halutaan testata miten kovasti toinen on valmis vänkäämään saadakseen kuulla mistä on kyse. Jos toinen osapuoli antaa asian olla, ei sellaiselle ihmiselle edes kannata avautua. Jos toinen jää vänkäämään ja todistelemaan, että ei aio muuttaa mielipidettää avautujasta tulee toiselle helpompi olo. Jos tämä ihminen on valmis vääntämään kättä tarpeeksi kauan sitä saa tavallaan varmuuden, että toinen oikeasti haluaa kuulla ja on varautunut ettei tieto välttämättä ole mukavaa. Ehkä sitä sitten voisi luottaa ja kertoa?

Ihmissuhteet on peliä, halusit sitä tai et. :)

sea   22:15    0 kommentti(a)


sea   19:11    0 kommentti(a)



Väsäsi tuossa viime yönä pystyyn erillisen kissablogin, ensikoti. Älkää silti luulko ettenkö täällä puhuisi enää kissoista, ette te niin vähällä pääse. ;P

sea   17:01    0 kommentti(a)



Juuri edellisessä sanoin, että olo on helppo.

Ei se olekkaan. Jos en juuri äsken olisi ottanut lääkkeitäni epäilisin vahvasti olenko unohtanut ottaa. Tuli ihan järjetön sekoamisen tunne. Hiipi hiljaa jostain oven takaa. Huomasin tuossa jo jonkun aikaa sitten (tunti pari), että olo on vähän omituinen. Ei voi sanoa, että asiat pyörivät mielessä, mutta ei pää tyhjäkään ole. Siellä pyörii vaikka mitä, mutta en oikein saa niitä näkyviin. En oikein tiedä mitä siellä pyörii.

Äsken aloin piirtelemään psykedeelisiä kuvioita...joka ei siis todellakaan ole tapaistani. En edes puhelimessa ollessa piirtele mitään kukkasia lappujen kulmiin. Alan myös tuntea sellaista ihmeellistä läsnäoloa. Joku muu on myös täällä, ei kukaan konkreettinen, enemmän tyyliin haamu tai toisella tasolla tms. En oikein osaa ilmaista itseäni. Tiedän vain jonkun puhuvan jotain mutten kuule sanoja. Jos olette nähneet leffan The Others tiedätte millainen. Siinä on muuten pirun hyvä leffa.
Sellainen fiilis.

sea   03:56    0 kommentti(a)


keskiviikkona, syyskuuta 15

Kisu-uutiset ensin. Itseasiassa ei ole uutisia, kaikki on ennallaan. Tiiti käy syömässä ja hiekkalaatikolla, loppuaika menee pentujen kanssa. Pennut ovat edelleen yhtä rumia ja avuttomia. Kasvaisivat nyt niin olisi niistä edes jotain iloa. :)

Pääsin tänään gmailin piiriin. Vielä en oikein tiedä kannattaisiko siirtää kaikki asiallinen posti tulemaan tuonne, kun koko projektihan on vielä kokeiluvaiheessa enkä ole edes tutustunut tuohon kunnolla. Silti innostaisi, sillä nykyinen mailiboksini on onnettoman pieni, sinne satelee roskaa eikä tärkeät mailit koskaan pääse läpi kun laatikko on täynnä. Ainoa vika on, että gmailia ei voi käyttää Eudoralla, olen niin tottunut siihen. Pöh.

Tänään oli myös psyki. Sen suhteen tulee muuten useamman viikon tauko nyt, sillä emme huomanneet varailla aikoja aiemmin.
Olen viime päivinä havainnut, että elämäni on muuttunut hurjasti reippaassa viikossa. Enää en makaa sohvalla ja tuijottele pilviä pohtien asioita. En näe, kuule enkä tunne harhoja, enkä sekoile muutenkaan. Asiat eivät pohdituta kuten ennen. Yksi syy varmasti on tuo kissa. En ole enää yksin. Kissassa on myös huolehdittavaa, etenkin nyt. Seroquel saattaa myös olla syyllinen nykyiseen olooni. Jotenkin ihan outo olo kun tuntuu, että asiat on ok. Stressaan toki koulusta ja sellaisista, mutta jotenkaan en ole jaksanut pohtia esim. suhdettani Joonakseen tai Timoon tai muihin. Yhtäkkiä minua ei häiritse vaikka asiat ovat levällään tai asiat eivät suju kuten toivoisin. Enkä nyt tarkoita sellaista "mikään ei tunnu miltään"-fiilistä, ei tämä sitäkään ole. Se on enemmän sellainen vitutus-fiilis kumminkin, tämä on enemmän sellainen "oho, empä ole ajatellut asiaa"-fiilis.
Vaikea kuvailla, koska en muista milloin olisin viimeeksi tuntenut oloni näin...helpoksi. Tälläistä on olla terve?

ps. Okey, ei nyt liiotella, en minä sentään terve ole. :D

sea   23:39    0 kommentti(a)


tiistaina, syyskuuta 14

Neljä tuli. Ihan suloisia vaikka ovatkin ihan rotan poikia. :)
Vähän olen huolissani kun emolla ei taida olla kun neljä nisää josta kaikki ei taida toimia. Pennut tuppaavat tappelemaan aika rajusti niistä parista josta maitoa tuntuu tulevan. Toivottavasti eivät nyt sentään tapa toisiaan.

Niille joita ei kissajutut kiinnosta niin sorry, palaamme kyllä muihinkin juttuihin pian. ;)

sea   01:04    0 kommentti(a)



Kissalaatikossa voidaan hyvin. Pennut sanoo *piip* ja tappelu nisistä on kova.

"Äipällä" alkoi tänään sitä vastoin koulu. Pelotti aluksi ihan hirveästi, koko päivä meni jännittäessä. En ollut kerennyt lukemaan edes niitä papereita valmiiksi. Eikä minulla ole mitään hajua miten opiskelu yliopistomaailmassa toimii!

Psykan perusteita, olisitte kysynyt kumminkin. Tänään aiheena oli historia. Tykkäsin hurjasti! Paitsi luentosalin tuoleista ja siitä, että sormi tulee kipeäksi kun painan niin lujaa kirjoittaessa. Antakaa mulle jalkatuki pöydän alle ja läppäri niin voisin istua siellä ikuisuuden.
Vaikka luennot eivät kestäneet kun kaksi ja puoli tuntia tuntui se jotenkin tosi väsyttävälle. Väsymyksen itseasiassa huomasi vasta lähtiessä ja kotona. Ehkä koska kyse on kuitenkin illasta, tottunut olemaan kotona siihen aikaan. Harmi myös on, että luennot ovat juuri tiistaisin, viikon parhaana tv-iltana! Videolla on nyt sitten lähes kolme tuntia tavaraa eikä kaikkea edes saanut nauhalle kun menevät päällekäin! *mur*
Ompahan jotain katottava tässä kun odottaa jääkiekon alkavan. ;)


Eräs irkkituttava lupasi lahjoittaa minulle vanhan digikameransa, ihan ok ja toimiva kuulma. Olen hämmentynyt. Toisaalta en. Kyseinen ihminen on (ja nyt sormet ristiin ettei hän lue näitä sivuja) jotenkin outo. Creepy. Miiteissä yritän vältellä häntä sillä en kestä hänen pakonomaista "takertuvaa" läheisyyttään, sellaista epätoivoista kaveruutta. Itseasiassa tiedän sen olevan muutakin kuin vain kaveruutta... *yök*.

sea   00:35    0 kommentti(a)


maanantaina, syyskuuta 13

Aamu alkoi taas mekkalalla, mutta aika nopeaan kissa rauhoittui. Soitin silti kissasijoittajalle ja kysyin osaisiko hän kertoa onko mitään miten voisin kissan oloa helpottaa. Ehdotti eläinlääkäriä ihan kaiken varalta, että raskaus sujuu ok , pennut on ok, ei ole kipuja ja mahdollinen aika, koska putkahtaa.
Pari tuntia myöhemmin totesin ajan olevan turha. Kuten joskus jo kissan tullessa naureskelin, että kumminkin pukkaa kesken Salkkareiden tms. Enkös siinä Salkkareiden keskivaiheella huomannut kissan käpälän olevan veressä, ensimmäinen pentu lattialla! Äkkiä molemmat koppaan. Vajaa tuntia myöhemmin putkahti toinen pentu. Eka on kyllä nimettävä Salkkarihahmon mukaan, kiitos ms ideasta. ;)

Tällä hetkellä kaikki ok. Pennut imee innoissaan maitoa, emo näyttää voivan hyvin ja on rauhallinen. Veikkaan, että pentu pari tulee vielä, sen verran maha möyrii. Minun olo on helpottunut. Kaikki on ok, rauha laskeutuu taloon, mitä nyt pian täällä on kasa piipittäviä pentuja. :)
Onnellinen äippä...molemmat. :)

sea   21:09    0 kommentti(a)


sunnuntaina, syyskuuta 12

Kolmelta yritin mennä nukkumaan, en tiedä monesti nousin sängystä ylös kissan takia, vähintään sen tusinan. Yritin jopa kissan mieliksi nukkua sohvalla, jotta sen ei tarvisi olla yksin. Se kelpasi about 20min. Lopulta yhdeksenä aikaan aamulla lukitsin kissan (uudelleen) kylppäriin ja iskin korvatulpat korviin. Ihmettelen syvästi jos en saa valitusta naapureilta. Harkitsen jo syvästi pahoittelukirjeen kirjoittamista, ihan näin etukäteen.

Sain nukuttua muutaman tunnin, huonosti. Olen hermoraunio, hermorauniompi kun kissa. Ymmärrän kyllä ettei kissalla ole helppoa. Raukka on "lukittu" asuntoon joka on täysin outo, toinen on viimeisillään raskaana, pennut pitäisi synnyttää turvalliseen paikkaan mitä asuntoni ei kissan mielestä selvästi ole. Ei sinällä, että asunnossani olisi mitään turvatonta, tämä on vain liian outo. Vähemmästäkin stressaa.
Se ei silti estä sitä ettenkö minä stressaisi jatkuvaa maukumista. Ja se on todellakin jatkuvaa. Itkin päivällä siskolle tunnin puhelimessa miten väsynyt olen tuohon mouruamiseen ja siihen, että joudun altistamaan kissan lisästressille tunkemalla sen kylppäriin, mutten halua sen tuhoavan asuntoanikaan riehuessaan yksin yöllä. Siskokin ihmetteli taustalla kuuluvaa mouruamista ja kysyi monesti onko se todella tuollaista koko ajan... On.

Lopulta lähdin pakoon Timolle, (kiitos, että huolit minut edes pariksi tunniksi). En vain jaksa olla samassa asunnossa tuon ulvojan kanssa. Rajat minunkin sietokyvylläni. Siinä vaiheessa kun alan itkeä kissan oikkujen takia ollaan jo pahasti rajan väärällä puolella. Makasin Timon sohvalla koko pari tuntia, olisin niin halunnut kysyä saanko jäädä yöksi. En tahdo olla omassa kodissani. Kodissani mikä pitäisi olla minun turvapaikkani. Tällä kertaa minuun koski, koska jouduin lähtemään Hervannasta! Myöhästyin vielä bussista ja siinä väsymyksestä alistuneena laitoin Joonakselle viestin. "Jos en olisi sinulle niin vihanen kertoisin istuvani 23 pysäkillä Valtaväylän sillalla ja pyytäisin päästä luoksesi yöksi, kissa tekee minut hulluksi." Tuntia myöhemmin sain tietää ettei ko. numero ole enää käytössä joten sekin viesti meni ihan turhaan.

Huomiseksi suunnittelen jo pakenevani lähes koko päiväksi kaupungille, istun vaikka kirjastossa ja kahvilassa. Tiistaina pitäisi mennä kouluun. Ei hyvä tavaton, en jaksa. Hajoan tähän.

Ymmärrän kissan tuskan, mutta pelkään koska alan purkamaan omaa väsymystä ja stressiä kissaan...mikä ei ole hyvä asia. Huomaan nyt jo huutavani liian kovaa ja tiuskivani "turhasta". Silti ylpeys ei anna soittaa kissasijoittajalle ja kysyä edes neuvoa mitä voisin tehdä kissan auttamiseksi. En minä halua sen kärsivän, mutta kun en tiedä miten voisin toisen oloa helpottaakaan.

Silmät on ihan kuivat itkemisestä ja valvomisesta. Itkin jopa Timolta lähtiessä, niin tuskaa on tulla kotiin. Täällä odotti tavaroita lattialla ja parvekkeen oven verkko revittynä paikaltaan jne.
Yöksi on kai tungettava katti taas kylppäriin ja korvatulpat korviin. Vituttaa vain se syyllisyys kun makaa sängyssä tietäen, että toisella ei ole kiva olla lukittuna pieneen tilaan. Tietäen toisen maukuvan ja raapivan ovea.

Onko tämä aina näin vaikeaa?

Miksi kukaan ei pelasta minua? Miksi kukaan ei kuule kun sisukseni huutaa?

sea   23:48    0 kommentti(a)



Mitä enemmän luen toisten blogeja sitä enemmän alkaa ärsyttää. Ihmiset elävät mukavassa parisuhteessa tai ovat juuri rakastuneita. Jos ei ole sitä toista elämässä niin ainenkin on ihana asunto jota kaikki kehuvat tai vähintään koulussa menee loistavasti. Meneekö ihmisillä oikeasti niin hyvin vai eikö kukaan muu vain koskaan kerro mitään paskaa blogissaan?

Tämä on niitä hetkiä kun ymmärrän miksi minulle on annettu epäkypsä persoonallisuus-diagnoosi. Minä olen jumittunut teini-ikään jossa kaikki on päin persettä, jossa kaikki vituttaa eikä mikään ole kivaa. Hyvätkin asiat unohtuvat samantien eikä mistään osaa nauttia, koska ihan periaatteestakin vain pitää vituttaa. Olen jumittunut vittuuntuneeseen olotilaan!

Saakeli.

sea   03:14    0 kommentti(a)


lauantaina, syyskuuta 11

Kissa riehu varmaan tunnin ennen kun rauhoittui. Nousin valehtelematta neljä kertaa ylös sängystä karjuakseni sille ettei verkkoa revitä (parvekkeen ovi oli kiinni, mutta silti sitä pitää repiä!). Lopulta pistin koko katin kylppäriin ja suljin oven. Siellä se viihtyy muutenkin ja kun laitoin vielä ruokakupin niin mikäs sillä siellä. Sainpahan nukkua. Vaikka syyllisyys oli kyllä niin kova ettei uni meinannut tulla.

Väsymys on muutenkin uskomaton, sellainen henkinen väsymys. Tuntuu, että kaikki on niin loppu. Tuntuu kuin eläisi tyhjiössä. Ympärillä pyörii ihmisiä, mutta kukaan ei huomaa mitään. Pitäisi takertua ihmisiä hihasta, pitäisi tehdä vaikka mitä (ommella housut, mennä huomenna vatsikseen, tiistaina kouluun), mutta en vain saa mihinkään otetta. Seison paikallani eikä käteni tottele, jalkani ei liiku, aivot huutavat, mutta kroppa ei toimi.

Kävin tänään Pikkolossa hakemassa mehua, on muuten harvinaisen surkea Pikkolo. Teki hirveästi mieli hypätä seuraavaan bussiin joka tulee ja vain ajella ympäri kaupunkia. Teininähän tuota tuli joskus harrastettua. Istuttua kolmosen ratikassa ties monta kierrosta putkeen. Hypättyä milloin mihinkin bussiin, jollain pysäkillä pois ja taas uuteen. Ajelehdittua päämäärättömästi. Harmi ettei yksikään bussilinja Tampereella taida kiertää ympyrää, tuollainen kolmosen ratikka olisi paikallaan nyt.

Ystävyyssuhteet sen kun huononee. Yritin kysyä ystävääni ompelemaan minulle ne housut sillä tiedän, että häneltä se sujuisi alle puolen tunnin. "Ei mulla ole aikaa, mä käyn töissä. Remember..." Jaa, en tiennyt, että muu elämä lakkaa kun aloittaa työt, mutta kaippa se on sitten niin. Viime aikoina hän on muutenkin ollut niin töykeä, että taitaa tauko olla taas paikallaan.
Sinne meni sitten viimeinenkin.

Timon suhteen se taisi olla vain hetkellinen hyvä hetki. Ei meillä ole mitään yhteistä? Joonas taas. Eipä meilläkään ole mitään yhteistä. En edes aio aloittaa keskustelua hänen kanssaan (irkissä), sillä tiedän ettei hän halua jutella. Ei hän sitä sanonut ole, mutta jotenkin sen vain aistii.

Ripustin avaimen roikkumaan lamppuuni. Siinä se ilkkuu. Perkeleen paskiainen.

sea   23:56    0 kommentti(a)



Kissa mouruaa 24h, hermot menee.

Stellalla on niin monta hyvää biisiä etten tiedä mitä lainaisin. Nämä iskevät parhaiten.
Hiekka, veri, 100km/h, tunti, kelle ihosi tuoksuu, aamun kuiskaus, revin kappaleiksi... Äh, oikeastaan lähes kaikissa on jotain...

Olisipa se auto tai edes diapameja.

Tästä yöstä tulee vaikea. Mutta ketä sekään loppujen lopuksi kiinnostaa...

sea   01:38    0 kommentti(a)


perjantaina, syyskuuta 10

Neljän aikaan yöllä säpsähdän, makuuhuoneeni ovella seisoo mies, pimeässä seisoo pitkä mies, Joonas. Kestää hetken tajuta mistä on kyse. Hän on tullut avaimella sisälle, enkä ollut edes herännyt siihen.

Reippaan tunnin kuuntelen sekavaa humalaista miestä joka makaa olohuoneeni lattialla ketarat levällään. Puolet jutuista menee ohi, tuskin tuo itsekkään tiesi mistä puhui.
Joonas: Missä minä olen?
Elina: Kalevassa, olohuoneeni lattialla.
Joonas: Kuka minä olen?
Elina: Joonas.
Se ei enää kelvannut. Jouduin väittelemään asiasta... Olen ainoa joka kutsuu Joonasta Joonakseksi, muille hän on Jallu, Yalbert tai vaikka Tumppu von Tumppu. Minulle hän on Joonas. Jallu on se kännäävä teekkari, Yalbert on se teinityttöjä kuolaava irc-galleriahahmo, Tumppu von Tumppu on sovinistinen bloggaaja, Joonas on... Joonas, mies josta löytyy ripaus kaikkea noita edellisiä, mutta enimmäkseen jotain muuta. Mitä muuta? Sitä en osaa sanoa. Joonas on se joka pummaa tupakoitani, pöllii sytkärini, istuu koneellani ja nukkuu vieressäni. *huoh* En minä tiedä.

Lopulta saan vakuutettua känniselle miehelle, että hän voi nukkua samassa sängyssä kanssani vaikka hänellä onkin tyttöystävä. Kaivan vaatehuoneesta toisen peiton ja lähes tyrkin miehen makkariin (äkkiä ettei kissa mene sinne). Sekavat jutut vaaleansinisistä poneista jatkuu sängyssäkin. En tiedä nauraakko vai ollakko huolissa. Onneksi olen niitä pitkähermoisia jotka voivat kuunnella kännisiä miehiä loputtomiin enkä ala tiuskia tai nukahda. ;P

Lopulta raukka sammahtaa ja minä jää makaamaan hiljaa. Siinä se nyt on, vieressäni, pitkästä aikaa. Tekisi mieli koskettaa, mutta en voi. Tekisi mieli silittää hiuksia, mutta en voi. Tekisi mieli painautua hänen selkäänsä vasten, mutta en voi. Hänellä on nainen, se en ole minä. Vaikka en kosketuksella edes hae mitään sellaista se olisi kuitenkin väärin. Se ymmärrettäisiin väärin. Todellisuudessa halusin vain koskea, tuntea toisen ihon, toisen läheisyyden, toisen ihmisen. Vain koskea.


Aamulla huomaan avaimen pöydällä. Siinä se sitten on. Hyvästit. Mies pyörii ympäriinsä vielä jonkun aikaan, mutta minä en voi olla pohtimatta, että tämä on viimeinen kerta kun näen hänet. Jos joskus haluan jotain sanoa niin se on sanottava nyt. Lopulta saan suustani vain surkeat "en tiedä tahdonko tuota avainta". Lyhyen sananvaihdon jälkeen Joonaskin ymmärtää miksi. Avain ei ole se juttu vaan sen symboliikka. Avaimen jälkeen ei ole enää mitään. Sitten tämä ei ole edes puoliksi koti, edes jokin mihin voi tulla jos myöhästyy viimeisestä bussista. Avaimen jälkeen ei ole enää mitään.
Ovelta kuulen vielä "ollaan yhteyksissä", ei sentään "soitellaan"... Oven kolahdettua kiinni en ole yhtään varma ymmärtikö hän kuitenkaan.

Myöhemmin huomaan pöydällä mustan puuvärikynän sekä sytkärini kadonneen. Joonaksen ja Joonaksen taskussa. Ikävää ettei kumpikaan ole tarpeeksi suuri tekosyy nähdä enää. Se siitä siis. Kuten aina, asiat kuivuvat nyt kokoon. Juttelemme niitä näitä joskus irkissä, mutta vähitellen sekin loppuu. Luemme edelleen toistemme blogeja ja tiedämme missä elämämme menee, mutta emme ole enää vaihda kuulumisia suoraa. Syksy tulee ja kaikki kuolee.

kuuletko lehdet putoilee
nyt tiedän että lähtö lähenee
palataan alkupisteeseen
ei jaksais ajatella
...
ainoa jolle tunnustan
en osaa olla yksin
jos nyt jo päätät lähteä
niin lupaa ettet taaksesi katso
en kestäisi vaan saapuisin
sun luoksesi taas uudestaan
sano tulinko turhaan?
...
en luota itseeni enää ollenkaan
anna anteeksi...anna anteeks

sea   20:55    0 kommentti(a)



Avain.

Pieni, mustapäinen, soikea ja pyöreä kolo muoviosassa, toisella puolella lukee Abloy. Metalliosassa väkäsiä ja pidempiä uria. Kyljessä 11A/3.

Miten näin pienellä kapistuksella voi olla niin iso merkitys.

Viimeinen syy ja toivo oli tässä avaimessa. Nyt ei voi kun odottaa asioiden kokoon kuivumista. Näinhän tämä aina...

Yhtäkkiä huomaan olevani väsynyt, vaikka olen juuri herännyt lähes 12 tunnin unien jälkeen.

sea   14:47    0 kommentti(a)



Jopas on ollut päivä. Olisi ehkä pitänyt yrittää herätä aikaisemmin ja saada itsensä lähtövalmiiksi jopa ennen neljään iltapäivällä....

Ensin kävin hakemassa kissalle matolääkkeet, eläinkauppa oli hitsivie kiinni joten sen jouduin skippaamaan. Olen muuten lukenut madotusohjeen 4 kertaa enkä silti älyä sitä.
Kangaskaupasta löytyi kohtalaisen nopeaan hyvää housukangasta. Varasin ajan ompelukoneelle huomiseksi. Fiksu Eurokangas kun tarjoaa asiakkailleen ilmaista ompelukone- ja saumuripalvelua. Pitää varmaan vaan siirtää tuota aikaa sittenkin lauantaille, joka tietää aikaista heräämistä, sillä kangas on edelleen pöydällä enkä tosiaan jaksa alkaa pohtia mitään sen suhteen nyt. Sunnuntaiksi olisi oltava housut valmiina, sillä vatsatanssi alkaa. Koskaan ei jätetä mitään viime tippaan, eihän? :)

Rautakauppa oli kokemus. Nyt ymmärrä taas pikkasen paremmin siskoani joka on rautakaupan kanta-asiakas, kantakummajainen. Hän ostaa verkkoa metritavarana, rautalankaa (jota myydää kilohintaa) puolen metrin pätkänä ja käyttää "kuramuovia" lasinalusiin. Verkkoa on niin seinällä ettei tarvitse jokaiselle pikkutaululle omaa reikää, minijoulukuusena, hyllynä kun videoille ja dvd-levyille laatikkona.

Suunnistin ensin K-Rautaan, sillä siskon mukaan heillä myydään verkkoa metritavarana. Etsin siis jotain kanaverkon tapaista, mutta neliöreikäistä, vahvempaa, vähemmän taipuisaa ja ei karheaa. Sopivaa parvekkeen oven eteen ettei kissa pääse sinne. Ensin opastivat minut sisältä liikkeestä noutopisteeseen. Siellä 2 setää eivät korvaansa lotkauttaneet kun minä kävelin "asiakaspalvelukopille". Kun esitin asiani äijä totesi tylysti "mene puutarhaosastolle". Sieltä löytyi kyllä kanaverkkoa ja muuta puutarhaverkkoa, mutta hillittöminä paketteina eikä tosiaankaan sellaista mitä minä hain. Ystävällinen poika neuvoi minut takaisin sisälle. Siellä toinen ystävällinen poika sitten esitteli muutamia vaihtoehtoja, ei metritavaraa... Levein olisi ollut 60cm, joten säätämiseksi olisi mennyt. Ovi on metrin leveä ja korkeutta olisi oltava se metri myös. Lisäksi tarjolla olevat verkot olivat ihan liian ohutta kanaverkkomaista ja liian taipuisaa. Kiitin ja poistuin.
Vieressä sijaitsi Starkki, mitä sisko taas oli haukkunut, koska heillä ei kuulma ole mitään. Uhmakkaasti päätin kokeilla, kun nyt sinne asti olin tullut. Miksi muuten rautakaupat ovat aina niin syrjäseudulla? Eikö autoton kaupunkilainen muka tarvitse koskaan mitää kunnon rautakaupasta? Pöh sanon minä!
Starkissakin minut ohjattiin noutopisteeseen... Kävelin iiiiison hallin läpi, korkeiden hyllyjen keskellä. Mahdoin näyttää hassulle, muut kun olivat liikkeellä joko trukilla tai autolla. Esitin asiani myyjälle ja tämä pudisteli päätään.
Elina: Ja sano nyt vielä, että kaikki myydään sitten 8 metrin pätkinä?
myyjä: Itseasiassa kymmenen.
Aaaaargh! Lopulta myyjä sai jonkun älynväläyksen ja hihkui tietävänsä tasan mitä haen. Poistuimme hallista, hän johdatteli minut läpi ison pihan joka oli täynnä lautoja, sementtisäkkejä ym. Aloin epäillä pahasti mitä ihmeen verkkoa se äijä nyt muka aikoo näyttää. Mutta kappas. Säkkien takaa löytyi pino verkkoa. Juuri sellaista kun olin hakenut! Sitä samaa mitä käytetään ilmeisemmin betonin seassa tukemassa tai jotain, sitä samaa millä kaikki alueet on aina aidattu. Sellaista perinteista n. 5x5cm reikästä verkkoa. Hintakaan ei ollut kun 6e levy!

Joskus tuntuu, että rautakaupan väelle pitäisi opettaa myös ns. "askartelua", ihan vain, että heidän silmät avautuisivat ja he näkisivät, että tuotteita ei aina tarvitse käyttää siihen mihin ne on alunperin tarkoitettu. Ihminen voi olla luova ja tehdä metalliverkosta vaikka mitä. Siskoni on siitä hyvä todiste.
Tai sitten tarvitsemme sen kaupunkilaisten rautakaupan missä myydään kaikkea sellaista mistä voi luova ihminen kehittää jotain hienoa ja omalaatuista.

Nyt on verkko ovessa, kädet ruvella ja kissa maukuu hulluna pihalle. Jatkuvasti saa pelätä hyppääkö se sittenkin siitä yli. Jos ei hyppää niin repiikö se sen irti. Ehkäpä se tottuu siihen ajan kanssa... :)


Nyt olen niin poikki kun ihminen vain voi olla. Samalla olen kuitenkin hivenen ylpeä itsestäni. Jaksoin rampata kaikki kaupat läpi ja sain tehtyä kaiken mitä piti. Okey, tuo housukangas on vielä tuossa, mutta ehkä ei kannata unisena alkaa leikkaamaan sitä, ties mitä siitä syntyisi. Sen sijaan palkitsen itseni vielä Salkkareilla.
Tuntuu ettei ole kerennyt tekemään tänään mitään... En ole kerennyt istua koneella, en ole kerennyt irkata, lukea blogeja jne. Olen niin tottunut, että se on päivän toimintani... :)

sea   00:31    0 kommentti(a)


torstaina, syyskuuta 9

Jumijumi... Pitäisi mennä suihkuun, pitäisi lähteä eläinlääkäriin, eläinkauppaan, kangaskauppaan ja rautakauppaan...mutta istun tässä. Miksi lähteminen on niin vaikeaa? Tai oikeastaan se suihkuun meneminen, pukeminen, meikkaaminen ja hiustenlaitto... Äh, miksi ei voisi olla sellaista koppia missä voisi pyöriä villisti ympäri ja sen jälkeen olisi säihkyvän kaunis ja valmis lähtemään, ihan kuten lastenohjelmissa.

Kissa naukuu ja naukuu, kamala hätä kokoajan. Pullauta nyt ne pennut niin saat sinäkin rauhan!

Alan huolestua, mahtaako käsiini oikeasti jäädä arvet niistä viiltelyistä. Muistan jonkun sairaanhoitajan tokaiseen sairaalassa "tuosta jää muuten kivat arvet". Toivottavasti hän on väärässä. Häipyisivät jo. Selkeinä ne oli vielä kauniit, mutta nyt ne ovat vain epämääräisiä himmeitä jälkiä. Pöh.

sea   14:32    0 kommentti(a)



Siitä tuli nyt sitten Tiiti.
Muita vaihtoehtoja olisi ollut Lilla, Luna, Unna, Tiitu, Titti, Lulla, Henni, Miinu ja Minous.
Nuo ehdotukset tallennetaan, osa käytetään varmaan pentuihin, osa tuleviin kissoihin. Kiitos ehdotuksista. :)

sea   00:32    0 kommentti(a)


keskiviikkona, syyskuuta 8

Ihan tehokkaasti se Seroquel napsahti. Piti väitellä Joonaksen kanssa irkissä, mutta eihän siitä mitään tullut kun sormet ei totelleet ja silmät haritti. Harmi.
Ja minun piti olla puhumatta Joonakselle enää... Just joo.

Psykilla aika meni taas enemmän kun nopeaan, emme taaskaan päässeet kun alkuun kun aika oli jo ummessa. Ärsyttävää. Joskus tuntuu, että liioittelen asioita psykille. Esim. kun hän kysyin millainen tytär tahtoisin olla äidilleni, vastasin suoraa, että kamala. Haluan, että äitini tietää minun vihaavan häntä, haluan halveksua äitiäni jne. Äsken puhelimessa totesin siskolle, että kunhan Sara muuttaa pois kotoa minä katkaisen välit äitiin kokonaan, ellei tilanne ole heillä muuttunut.
Voinko oikeasti olla noin kamala?
Perhanan psyki ei ollut huomannut varata minulle aikoja tuleville viikoille joten tuleepahan parin viikon tauko. Paska.

Sossun rahat (laskuista) oli sentään tullut tänään. Kävin ostamassa kaikkea tarpeellista ja vähemmän tarpeellista. Paras ostos oli selvästi kissanminttu.
Ripottelin sitä hieman kissan petilaatikkoon ja kissa meni hulluksi! Peitteet sekaisin ja kauhea kopina kun potkittiin laatikon reunoja. Vähän ajan päästä oli ihan hiljaista... Taisi kolahtaa kissan päähän. Kissani on pilvessä. :D
Siskohan epäili kannattaako hänen lähettää oma kissanminttunsa minulle (kun ei sitä tarvitse ja sitä on niin paljon), mutta epäili ettei se koskaan selviäisi postista läpi. Onhan tuo aika epäilyttävän näköistä. Pienen googletuksen jälkeen kävi myös ilmi, että eräät polttelevat sitä ihan hupimielessäkin. Vaikutus ei kuulma ole yhtä voimakas kun laittomissa, mutta ihan jees silti. Pitäisikö kokeilla? ;D

Onkohan ne nuo uudet mielialalääkkeet vai miksi olen ollut viime päivinä ihan jumissa. Tuntuu ettei ajatus liiku. Jos taustalla soi musiikki tai tv on päällä en kykene keskittymään oikein mihinkään. Jotenkin kaikki keskittyminen menee tähän "häiriötekijään", vaikken edes keskity siihen. Nytkin taustalla on tv päällä, en tiedä mistä siellä puhutaan, mutta tähän tekstiin on vaikea keskittyä. Minä vähän luulen, että dumppaan nuo lääkkeet ja pian.

sea   22:14    0 kommentti(a)



Vinhaa. Iltalääkkeet! Tällä kertaa sai vielä erivärisiä! Oli valkoinen (allergia), keltainen (e-pilleri) ja persikka (psykoosi). Aloitin siis nyt Seroquelin, saa nähdä kuinka käy. Pitäisi unettaa, mikä sinällään ei ole tarpeen, pitäisi myös saada nuo harhat pois. Masennuksesta en tiedä. Saattaa kuulma kolahtaa aika lujaa joten odottelen milloin pää pamahtaa pöytään. Saanen toki muistuttaa, että yleensä uni- tai nukahtamislääkkeet eivät ole tehonneet. Vain yksi selkäkipuun määrätty lihasrentouttaja vei unten maille väkisin. :)

Miesten suhteen olen edelleen sekaisin. Timo juttelee kivoja, mikäs siinä. Ehkä tämä tästä? Joonas...voi Joonas. Ehkä meidän arkielämä sitten vain on niin kaukana toisista, en tiedä. Pää on vain niin tyhjä. Pyörin edelleen välitilassa vaikka siitä eroon tahdoinkin ja yritin tehdä lopun. Minä en vain koskaan pysy päätöksissäni. Jokin haraa taas vastaan.

Irkki on hieno keksintö, mutta samalla pirullinen. Olen havainnut, että ihmissuhteet irkissä joko toimivat täydellisesti (minä-Matti) tai sitten ei (minä-Timo). Irkissä hiljaisuus ei koskaan ole kaunista. Irkissä odotetaan vastausta, livenä ei. Irkissä sanomisiaan pohtii enemmän eikä juttu sen takia aina virtaa kuten kasvotusten. Koskaan ei tiedä mitä muuta se toinen tekee.

Kissa-asioista sen verran, että tänään viihdyttiin uudessa isommassa laatikossa joka yli tunti, välillä käytiin jopa syömässä ja palattiin laatikkoon! Hiphurraa! Keittiönpöydän alla on silti nähtävästi se paikka. :)

Ei irtoo niin ei irtoo, olkoon.

sea   00:15    0 kommentti(a)


tiistaina, syyskuuta 7

Ärsytys numero 1. En voi pitää parvekkeen ovea auki. 2. Tuo kissa on levoton. 3. Pelkään, koska se alkaa pukkaamaan pentuja, mihin aikaan ja mihin. 4. Välillä raasu naukuu hulluna enkä tiedä mikä on vikana.

Mieleni täyttää tällä hetkellä pelkkä kissa. Nenäni kissankarvat. Ehkä kissa ei ole hyvä juttu siinä mielessä, että olen oikeasti vähän allerginen, mutta eihän se haittaa?

Joonas oli eilen tulla hakemaan tavaransa, kertoi tosin siitä vasta jälkikäteen. En tiedä tahdonko hänen tulevan. En tahdo tämän olevan ohi. Niin kauan kun minulla on jotain hänelle kuuluvaa ja hänellä minulle meillä on syy olla yhteydessä. En halua menettää.

Kesä on ohi...syksy tulee. Oliko Joonas vain kesää ja nyt pitäisi antaa luisua pois?

sea   17:14    0 kommentti(a)


maanantaina, syyskuuta 6

Kaikki kävi muuten vähän kun Englantiin lähtö. 13 maissa tuli soitto, että olisi Järvensivulla kissa otatko. Heti perään soitto, koska saadaan tuoda. 19 aikaan kissa oli täällä.

Sillon joskus -98 minun piti perua jo koko Lontooseen lähtö, piti vain soittaa välittäjälle ja sanoa, että ei sittenkään. Kunnes tuli soitto. Olisi perhe, otatko. Perään soitto perheeltä. Tunnin sisään ensimmäisestä soitosta minulla oli jo liput varattuna.

Mikäs tässä. Toivottavasti tämä on yhtä upea ratkaisu kun Lontooseen lähtö.

sea   21:42    0 kommentti(a)



Tuossa se nyt sitten makaa. Toistaiseksi nimetön (unohdin jo minkä nimen se kiinniottaja oli antanut), mutta Unna on harkinnan alla. Ehdotuksia saa kertoa. Pieni, siro, ehkä pari vuotias, valkoinen pohja jossa mustia läiskiä, musta pää, häntä, toinen takajalka sekä selässä pari läiskää. Selvästi ihmisiin tottunut, antaa silittää ja paijata, tuli joka jalkojen päälle makaamaan kun makasin sohvalla vatsallani. Koomisinta on, että pienellä ja sirolla on iso maha. Vähän on vielä levoton, ei oikein tiedä makaisiko matolla, sohvalla, kylppärin matolla vai missä... Mutta tuskin tässä ongelmia tulee, mitä nyt minua vähän pelottaa pentujen maailmaan putkahtaminen. Olenko paikalla ja mihin päättää ne pölläyttää.

Seuraava tehtävä on ilmoittaa rekisteriin josko omistaja löytyisi, mikä on kuulma epätodennäköistä. Sitten odotellaan 15 vuorokautta omistajan löytymistä, sen jälkeen virallisesti koditon. Odotetaan pentuja, niiden kasvua ja luovutusikää. Tästä tulee pitkä urakka, mutta mikäpäs siinä. :)

Olen onnellinen. Minulla on kissa, vuosien odottelun jälkeen minulla on kissa.

sea   21:08    0 kommentti(a)



Vaihdoin sittenkin uuden sivun, kun nyt tuli säädettyä tuota etusivuakin. Alkoi muutenkin olemaan ihan tarpeeksi tavaraa yhdelle sivulle. Katsotaan nyt miten nämä rytmittyvät tästä lähin. Vaihdanko sittenkin kolmen kuukauden jaksot kahteen vai miten... Riippunee kai kuinka paljon jaksaa päivittää.

Toivottavasti pidätte uudesta kuosista. :)

sea   01:41    0 kommentti(a)


sunnuntaina, syyskuuta 5

Kirjoitetaanpa jotain mitä ehkä ei pitäisi kirjoittaa, etenkään kun ihmiset joista kirjoitan lukevat tätä blogia. Ollaan silti hetki mies joka sanoo asiat juuri niin kun ne on, eikä nainen joka kiertelee.

Mitä minä haluan.
Haluan Timosta ystävän jonka luona voin käydä viikottain juomassa kupin teetä ja pelaamassa erän (tai pari, koska olen huono) shakkia. Jutella niitä näitä aina kunnon avautumisista koulujuttuihin. Joskus ehkä katsoa elokuvan ja olla lähekkäin.
Tiedättehän naisporukat jotka käyvät viikottain kahvilla tai miehet jotka käyvät pelaamassa sählyä keskenään. Kerran viikossa, sosiaalinen kontakti, aina sama aika ja sama paikka (tai ainenkin lähes). Jokin varma juttu. Varma juttu siitä, että näkee yhden ystävän jonka kanssa voi jutella.
Ihan vain tunteakseen, että lähellä on ihminen. Ihmisen joka tuntee minut läpikohtaisin, tietää kaikki tunteeni vaikkei koskaan ole elänyt samanlaista elämää.

Haluan Joonaksesta ystävän joka käy luonani viettämässä aikaa, istumassa koneellani, katsomassa tv:tä, nukkumassa ja kyllä, vain nukkumassa vieressäni. Jonka kainaloon voin käpertyä jos on paska olo ja joka lohduttaa. Ihmisen joka tietää tasan millaista elämäni on sillä hän on elänyt ja elää sitä samaa.


Kaksi hyvin samanlaista ystävyyssuhdetta, joissa on kuitenkin niin paljon eroja.

Kumpikaan ei tule toteutumaan (ei ainenkaan molempiin suuntiin eli molemmat voisivat olla toisilleen samanlaisia ystäviä), tiedän sen, ei minulle tarvitse sitä kertoa, minä vain tiedän. Se tässä luopumisessa pahinta onkin.

Silti haluan uskoa ihmeisiin. Olla naiivi ja uskoa.

sea   18:09    0 kommentti(a)



Toinen viulu osasi heittää oikean asian oikeaan aikaan. Liekö telepatiaa vai tiesikö hän, että minä pohdin juuri saman tyylisiä juttuja toisaalla.

Ihminen niin haluaa olla erilainen, oma yksilönsä, minä en ole kuten muut, muut eivät voi ymmärtää minua, tämä on minun juttuni. Myönnän sortuvani tähän itsekin, elin vuosia väittäen ettei kukaan maailmassa voi tietää miltä minusta tuntuu, sillä kukaan ei elä minun elämää. Kukaan ei voi olla samanlainen kun minä! Jos oikein tarkkoja ollaan niin onhan se totta juu, eihän samanlaisia ihmisiä ole olemassa, mutta ei se tarkoita etteikö joku toinen voisi olla lähes samanlainen tai tietää millaista elämäsi on. Joku toinen on voinut elää ja kokea samoja asioita, joku muu voi hyvinkin ajatella asioista kuten sinä.

Siitä tulee minun juttuni. Minun juttuni on olla sairas, nähdä illuusioita, kuulla toisen minän puhetta, olla lääkkeiden väärinkäyttäjä, ihminen joka haluaa tappaa oman äitinsä jne. Tämä on minun maailmani, minun kuplani, eikä kukaan muu voi tietää millaista täällä on elää. Tänne ei päästetä ketään. Minun juttuni.
Jos tänne päästäisi toisen ihmisen, jos myöntäisin, että joku muu ihminen voi ymmärtää tätä maailmaani se ei olisi enää yksin minun. Silloin alueelleni olisi tunkeutunut joku vieras joka ei sinne kuulu. Tämähän on yksin minun juttuni.

"Mikään ei tunnu miltään. Mikään ei kosketa minua. Aivan sama mitä toiset ajattelevat. Minä olen minä, jos ei kelpaa mene pois." Yksi minun mantroistani. Toistan sitä vuodesta toiseen ja lopulta uskon siihen. Vähän kun naistenlehdissä jossa käsketään joka aamu sanoa omalle peilikuvalle "olen hyvä ihminen" niin jonkun ajan päästä alat uskoa siihen.

Tälläinen toistelu, mantra, saa aikaan juuri tuon "minun juttuni"-ilmiön. Kyllä minä tunne, joskus liiankin lujaa, kyllä minua koskettavat asiat ja olen äärimmäisen epävarma ihminen. Toisten sanoilla on joskus aivan liikaakin painoarvoa. Olen sitä mitä peilaan muista. Olen sitä mitä muut sanovat minun olevan. Eihän asian niin pitäisi mennä, mutta se menee. Sitä pelkään. Siksi olen kehittänyt mantrani ja oman maailmani. En halua muiden näkevän epävarmuuttani. Pelkään sitä niin paljon, että suljen ihmiset väkisin ulos maailmastani huutamalla heille etteivät he ymmärrä minua! Pelkään, että joku ymmärtää, pelkään etten olekkaan enää yksilö, pelkään olevani kuten muut.

Tähän omaan maailmaan uskominen on vähemmän pelottavaa joten siihen on uskottava. Kiellän kaiken niin tehokkaasti, että uskon siihen itsekin. Oma maailma on oma turva. Eihän kukaan muu tunne minua kuten minä itse, joten minähän se tiedän ettei kukaan voi ymmärtää minua, kukaan ei voi tietää millaista elämä kuplassani on. Minun tunteeni, vain minä tiedän.


Pelottavia on ne hetket kun epäilee itseään, omaa maailmaansa, omaa mantraansa. Mitä jos sittenkin olen kuten muut? Mitä jos sittenkin joku toinen voi tietää millaista elämä minun maailmassa on? Mitä jos jollekulle toiselle on tapahtunut aivan samoja asioita? Mitä jos joku ajattelee kuten minä? Mitä jos en olekkaan yksilö?
Eihän se niin voi mennä? Eihän? Ei se voi...se ei kerta kaikkiaan voi...?


Ketä me loppujen lopuksi huijaamme? Ketä tai mitä me pelkäämme?

sea   01:25    0 kommentti(a)


lauantaina, syyskuuta 4

Miksi kukaan ei koskaan tule sanomaan "Elina, mä en halua menettää sua ystävänä! Elina kiltti! Sovitaan tämä. Jutellaan, kyllä me saadaan tämä kuntoon. Mä en halua sun häviävän mun elämästä!"
Miksi kukaan ei koskaan lähetä minulle postikorttia/kirjettä joka saisi sydämeni sulamaan? Miksi kukaan ei tule ovelleni kukan kanssa ja vaadi minua takaisin? Miksi kukaan ei koskaan tee mitään saadakseen minut takaisin elämäänsä?

"Sen tärkeyden tietää vasta kun sen menettää." Eikö minussa ole sitten mitään menetettävä?

Vai onko kyse vain siitä, että he (miehet) luulevat ei:n olevan aina lopullinen ei. Eivätkö he koskaan opi, että mieltään voi aina vaihtaa? Jos asia on tärkeä voin kääntää pääni, luistaa periaatteistani, ihan mitä vain.

sea   15:45    0 kommentti(a)



Ensimmäistä kertaa elämässä tuntuu etten oikeasti kykene katkaisemaan välejä ihmisiin. Ehkä tämä menee ohi. Juuri nyt vain haluan saada Timon takaisin elämääni ja pitää Joonaksen osana. En jaksa enää käydä läpi tälläisiä tunteita. Luopuminen on joskus niin saatanan raskasta, mutta niin on kiinni pitäminenkin.

sea   03:55    0 kommentti(a)


perjantaina, syyskuuta 3

Hervanta. Hervanta on nähnyt elämästäni lähes kaiken. Vaikka asuin siellä vain viisi vuotta se tietää silti kaiken. Olen kokenut siellä kaikki, niin hyvät kuin huonot asiat. Se muistuttaa minua aina kaikesta.

Kävin ensin inulilla. Sillä oli joku kaveri lapsineen siellä, puhuivat ruotsia enkä ymmärtänyt sanakaan. Tunsin oloni niin ulkopuoliseksi. inuli haki varastosta minulle kissan hiekkalaatikot ja lähti kaupungille. Tässäkö se oli? Minä luulin, että näemme, juttelemme, saan kertoa sinulle mitä on tapahtunut. Ei.

Menin siis Katille enemmän kuin ajoissa, tosin eksyin niin pahasti, että olin ehkä juuri sovittuun aikaan paikalla. Kati ei tiennyt mistään mitään, joten juteltavaa riitti. Ihan kun kaikki riidat ja erimielisyydet olisi kadonneet jonnekin. Aika teki tehtävänsä. Kaikki hyvin.

Timo. Voi luoja. Pelkäsin jo valmiiksi niin paljon. Niin paljon.
Alku hankaluuden jälkeen huomasin hänessä sen miksi hänestä joskus niin pidin. Ystävällisyyden. Huomasin, että voin puhua hänelle eikä hän keskeytä. Pelkäsin tosin, että hän ajattelee "tuo nainen se vain menee huonommaksi ja huonommaksi, liekö tärähtää pian lopullisesti". Taisin olla väärässä. Jossain siellä hiljaisuuden keskellä huomasin etten ollutkaan niin yksin. Vaikkei elämämme ole samanlaista, vaikka emme ole kokeneet samoja, välillämme on silti se jokin. Hiljaisuus on kaunista, helpottavaa ja miellyttävää. Ei tarvita sanoja.
Kumpa voisin ottaa ajan takaisin, kumpa voisin saada Timon takaisin, ystävänä. Hän taitaa sittenkin ymmärtää paremmin kuin luulin. Hän taitaa sittenkin olla äärimmäisen hyvä ihminen. Kaikesta huolimatta.

Olin äärimmäisen yllättynyt miten paljon Timolla oli esillä tavaroita joita olin hänelle antanut. Rannekello kädessä, shakkilauta pöydällä, tervetuloa-pehmolelu lampussa, astioita pöydällä...joka puolella jotain merkkejä ajasta joilloin olimme me. Lohdullista, kaunista.
Ja ne uudet silmälasit olivat muuten todella hyvän näköiset, sopivat niin hyvin. Tekivät Timosta entistä komeamman. :) (Eikä tuo sisällä mitään muuta kuin kohteliaisuuden, älkää ymmärtäkö väärin.)

Poistuminen Hervannasta lamaannutti. Seisoin bussipysäkillä ja ahdisti. Oli laitettava aurinkolasit päähän, vaikka kello oli jo yli 20 eikä aurinkoa missään, koska pelkäsin itkeväni. Kaikki ne tutut paikat (Timohan asuu samassa rapussa kun minä ennen, lähes samassa asunnossakin). Kaikki se ympäristö.
Miten joku paikka voikin saada minut reagoimaan näin? Vai oliko se ne ihmiset?


Matkalla Hervantaan, bussissa 30, istuin ikkunapaikalla jossa ikkunoiden välissä oli n. 5-10cm vettä. Se oli kuinka taideteos. Sen sijaan, että vesi olisi vain liikkunut auton liikkeiden tahdissa, se tanssi. Loivia aaltoja, korkeita jyrkkiä kulmia nurkkiin, jyrkkiä ja rosoisia aaltoja. Olisin voinut jäädä katsomaan sitä teosta monen matkan ajaksi. Taideteos, sitä se oli.


Olen väsynyt. Olen luopunut tänään niin monesta. Olen saanut paljon ja luopunut. Olen vain niin tyhjä kaikesta. Jäähyväiskierros, siltä se todella tuntui. Jopa tapa jolla jokaisen kanssa juttelin kuvasi suhdettani siihen ihmiseen täydellisesti. inuli, tuo kiireinen ihminen. Kati, ihminen jonka kanssa asiat menevät ylös ja alas, mutta teetä on aina tarjolla. Timo, ihminen joka oli (on) niin tärkeä, niin läheinen, jolla on edelleen paikka sydämessäni, jota edelleen haluaisin halata mutten uskalla.
Tuntuu todellakin, että on tullut aika. Vielä jos Joonas pölähtäisi paikalle hakemaan tavaransa olisin niin valmista kamaa kun ihminen voi olla. Valmis mihin? Sitä en tiedä. Johonkin lopulliseen. Johonkin mistä ei voi palata. Johonkin uuteen.
Silti huomaan haluavani pitää kiinni vanhasta, ihan vain muutamasta ihmisestä... Mutta se ei taida onnistua?

sea   23:57    0 kommentti(a)



Mä olen surullinen. Jotenkin jäähyväistunnelma ilmassa.

Joonaksen kanssa vihellettiin peli poikki. Siitä varmaan myöhemmin lisää.
Menen käymään inulilla.
Menen käymään Katilla.
Menen käymään Timolla. Vien hänelle hänen loput tavarat.

Kierrän kaikki läheiset ihmiset...samana päivänä. Joonaksen ja Timon kanssa asiat on nyt sitten lopullisesti ohi. Ei enää mitään sanottavaa, ei enää mitään syytä olla yhteydessä. Tai no, onhan Joonaksella vielä minun kotiavain, mutta joo.

Ihan kun olisin lähdössä johonkin. Tekisi mieli jopa sanoa, että olen. Pelottavaa. Ehkä nyt on se aika?

sea   12:55    0 kommentti(a)



Lukekaa vieraskirjaa, siellä on aika sessio nimimerkin kanssa.

Nyt tupakalle ihastelemaan kaatosadetta ja sitten tulikuumaan suihkuun hakkaamaan päätä kaakeliin.

sea   00:35    0 kommentti(a)


torstaina, syyskuuta 2

Miksi kukaan ei koskaan kysy "oletko okey?"? Mistä saa ostettua kirurgiveitsiä? Paljonko on tarpeeksi? Mikä on tarpeeksi? Milloin on aika? Miksi kaikki katoavat? Mihin kaikki menevät? Miksi en kelpaa? Miksi kaikki kestää vain hetken? Miksi kaikki on hiljaa? Miksi tuo ääni juttelee minulle? Miksi mikään ei mene kuten toivon? Miksi tämä on näin? Mistä saisi lääkkeitä? Miksi itsemurhaa ei voi tehdä kauniisti? Miksi et tee mitään? Miksi et sano mitään? Kuinka asiat voisi muuttaa? Voiko asiat koskaan muuttua? Voiko tämä koskaan loppua? Miksi en näe tulevaa? Miksi tunnen silmät selässäni? Kuka minua tuijottaa? Miksi joskus mikään ei tunnu miltään? Miksi toisena hetkenä kaikki tuntuu liikaakin? Miksi koskaan ei ole sopiva? Miksi kukaan ei kuuntele mitä oikeasti sanon? Miksi kaikki katsovat vain sen minkä näkevät? Miksi kaikki kuulevat vain sen minkä haluavat? Miksi kaikki on vain puolitotuuksia? Miksi olen rikki aina väärään aikaan? Miksi ei ole aikaa olla sairas? Miksi pitää hengittää? Mihin tämä loppuu?

Miksi kukaan ei koskaan osaa vastata?

sea   23:41    0 kommentti(a)



En tiedä miten kuvaisin tätä. Hajottaa on ainoa sana minkä keksin. Yhtäkkiä, teho-osaston mainoskatkolla vaan lakkasin hengittämästä ja kaikki oli vain liikaa. Ihan kaikki. Haluan pois. Jos olisi niitä lääkkeitä niin vetäisin ne, enkä edes tiedä miksi. En hallitse itseäni enää. Ei ole ketään johon tukeutua. Ei ketään kelle sanoa "mä en jaksa". On vain pakko jaksaa, on vain pakko valehdella itsellekin, että kaikki on hyvin. On vain pakko. En vain pysty siihen. En pysty valeh telemaan. En pysty vaientamaan tuota ääntä päässäni, saati tuota toista joka huutaa.

Haluan pois. Haluan Pitkäniemeen. Mutta en voi mennä sinne. En voi pettää kaikkia jälleen kerran. En voi soittaa ja sanoa etten voikkaan ottaa kissoja vielä. En voi soittaa kavereille ja sanoa etten tulekkaan huomenna. En voi perua koulun aloitusta. En voi. On pakko kestää vaikkei kestä.

Mä haluan Pitkäniemeen. Mä haluan syliin.

Mitä jos vain vedän ranteeni auki ja jää tuohon lattialle makaamaan? Mitä jos vain hyppään pää edeltä parvekkeelta alas? Saanko sitten luvan olla valehtelematta? Saanko sitten olla vapaa velvollisuuksista? Saanko sitten olla vapaa?

Soittaisin 112:seen, mutta ne ei ota mua kuitenkaan tosissaan. Mä en jaksa. Anteeksi. Mä en jaksanut.

ps. Ulkona huutaa ambulanssi, tulisipa se edes tänne.

sea   22:12    0 kommentti(a)



Mä olen niin vihainen! Niin vihainen! En tiedä olenko vihainen itselleni vai Joonakselle vai kelle, mutta viha kuohuu ylitse.
Ainoa vastaus mitä sain oli "Ööö...kamala krapula. Ei mulla ole nettiyhteyttä." Krapula, 2 päivää, hyvin sitä luennolla eilen oltiin ja sen jälkeen...noh, se ei periaatteessa kuullu kellekkään, mutta ei estänyt käväisyä tietokoneen luona. Vai onko koululta kaikki koneet kadonneet mystisesti? Kahden päivän aikana voi olla koneella, mutta ei silti voi vastata sähköpostiin? Jos lähes koko kaksi päivää on vietetty tietokoneen ja netin ääressä niin miten voi olla mahdotonta vastata postiin? Edes sen vertaa, että ilmoittaa ettei kerkeä?
"Krapula, ei nettiä."

Jos edes viitsisi pahoitella. Jos edes viitsisi tehdä jotain lepyttääkseen. Jos edes viitsisi antaa jonkun syyn. Jos edes viitsisi tehdä jotain.

Kauan sitten listasin sähköpostini signatureihin lauseen "Yksi teko kertoo enemmän kuin tuhat sanaa." Pysyn edelleen siinä. Joillekin se on ilmeisesti liikaa.

sea   20:57    0 kommentti(a)



Aloitan nyt sitten oikein kahdet lääkkeet kun se lääkäri välttämättä tahtoo. Jostain syystä en vain oikein jaksa uskoa, että näistäkään olisi mitään apua. Ramppaampahan huvikseni apteekissa ja sossussa hakemassa rahoja takaisin, stressaanpahan huvikseni koska saa rahani takaisin ja keräänpähän taas kotiin kasan lääkkeitä jotka voi sitten ottaa kerralla kun sekoaa tarpeeksi.

Eniten vituttaa ettei kukaan vieläkään ota tosissaan näitä ihme kohtauksiani. "Ne on vain sellaisia, eiköhän kaikilla ihmisillä ole joskus vähän sekava olo." Käsi pystyyn, kuinka moni teistä näkee jatkuvasti illuusioita (aistiharhoja) tai saa ihmeellisiä kohtauksia jossa lähes henki lähtee? Kuinka monen korvaan huutaa joku toinen minä jatkuvasti? Kyllä te tiedätte mistä puhun, olettehan te lukeneet mitä olen kirjoittanut. Käsi ylös vain.

Suunnitelma A. En tiedä mitä tähän sanoisin. En ole päässyt vielä puhumaan toisen osapuolen kanssa, joten voihan sieltä tulla "jäin auton alle ja olin koomassa 5 päivää", vaikka tiedän ettei asia ole näin. Toinen viulu oikeastaan löi jo tietämättään Joonasta puukolla selkään ja kertoi mikä oli syy kun ei viestiä tullut. Joten sinällään suunnitelman A voisi pistää toteen vaikka heti. En vain osaa olla niin ilkeä ettenkö suostuisi kuuntelemaan ensin toisen puolustusta. Vaikken tiedä onko siitä hyötyä.

Mikä se suunnitelma A sitten on? Se mitä olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten. Unohtaa, kadottaa, hukata, hävittää, jättää jälkeensä ja painaa unholaan.

Tavarat odottavat pöydällä. Enkä nyt puhu Timon tavaroista.

sea   17:30    0 kommentti(a)



Näin viime yönä painajaista jossa minua ajettiin tavaratalossa takaa. Yrittivät ampua minua ja ystävääni. Ystäväni taisi jopa saada luodista ja jäi jälkeeni. Juoksin hädissäni liukuportaissa. Tummanpunaisen ruusun takia.

Ja minähän en näe koskaan toimintaunia. Arvaatte varmaan kuka osti tänään kimpun ruusuja, tummanpunaisia.

Huomenna lääkärille sekä ostamaan vielä joitain tavaroita mitä en tänään löytänyt. Jos rahat suo kun ensin maksan yli 80e edestä lääkäri-, sairaala-, ambulanssi- ja terapimaksuja. Luojan kiitos sossu maksaa ne takaisin.
Perjantaina inulille hakemaan kissalle hiekkalaatikko, Katille teelle ja Timolle viemään sen loput tavarat. Aargh.

*tiktik* Kello käy. Saattoi jopa mennä aika jo umpeen, en muista mikä oli tarkka aika sanoilleni. Jos tähän ei ole helvetin hyvää syytä joudun siirtymään takaisin suunnitelmaan a. En tykkää.

sea   00:33    0 kommentti(a)


keskiviikkona, syyskuuta 1

Ajattelin aloittaa uuden sivun kun tämä on niin täynnä, mutta empäs jaksakkaan, en ainenkaan juuri nyt.

Olen lukenut juuri saamani b-lausunnon jo ties monesti. En silti voi lakata tuijottamasta sitä haltioituneena. Sairaslomaa 31.12.2004 asti. Sairaslomaa koko loppuvuosi. Sairaslomaa...

Ensinnäkin, minä sain b-lausunnon kopion. Tälläistä ei tapahdu, ei ainenkaan Hervannan taholta tapahtunut. Vau. B-lausunto ei myöskään valehdellut.


"Status: Ikäisensä oloinen nuori nainen. Keskustelussa hyvin kontaktissa. Tulevaisuuden suunnitelmat epävarmoja. Esille tulee aikuistumiskehityksen keskeneräisyys ja taustalla oleva epäkypsä persoonallisuus. Beckissä potilas täyttää 34/63 pistettä jättäen täyttämättä kohdat 16 ja 18 kertoen kokevansa jatkuvaa väsymys ja ruokahalun lisääntymistä. Terapian aloittamiseen potilas tuo esille tyytyväisyyttä."

"Hoito- tai kuntoutussuunnitelma: Potilas aloittaa nyt käynnit uudessa työryhmässä. Tarkoitus motivoida potilas aloittamaan lääkitys keskivaikean masennuksen hoitamiseksi." (jatkuu, mutta sillä ei väliä)

"3.2 Työkyky. Potilas ei tällä hetkellä työ- eikä opiskelukykyinen liittyen masennukseen ja persoonallisuustasoiseen häiriöön sekä aikuistumiskehityksen keskeneräisyyteen. Psykoterapia on vasta alkanut. Potilas kokee olevansa epäonnistunut ihminen ja tuo esille tyytymättömyyttä ja kyllästyneisyyttä. Työkyvyttömyys jatkunut takautuvasti 16.8.2004 alkaen, koska potilas ollut itsemurhayrityksen vuoksi sairaalassa 22.-23.8.2004, eikä työryhmän vaihtumisen takia ole päässyt edellisellä viikolla vastaanotolle."

"3.3 Johtopäätökset: Pidän tutkittavaa kykenettömänä tekemään tavallista työtään tai siihen läheisesti verrattavaa työtä 16.8.2004 alkaen, määräaikaisesti 31.12.2004 saakka."

"Lääkärin allekirjoitus. Edellä olevan vakuutan kunniani ja omantuntoni kautta: SV-328658 Leo Lampikoski"


Ainoita pieniä asiavirheitä oli, että olin sairaalassa 21.-23.2004. Ja minulle tuli kotiin lappu missä väitettiin aikani lääkärille olevan siirretty, joten siksi en mennyt silloin kun Lampikoski minun oletti tulevan. Ja mikä hiton itsemurhayritys! :D
Lääkitystä vastustan, koska uskon käyttäväni niitä väärin... Sen olisi voinut tuoda esille. Tuntuu, että minut pakotetaan lääkitykselle.
Beckistä puuttuu myös noiden kahden pistemäärät, jotka yleisesti on laskettu täysinä, joten tuohon 34 pitäisi lisätä ainenkin 6p. Epävirallinen Beck löytyy Tukiasemalta. Tai on nuo vissiin ihan samat kysymykset? Anyway. Siinä teille osa b-lausunnostani. :)

Minusta tulisi hyvä puhtaaksikirjoittaja, ei edes pahemmin virheitä vaikka luin paperia enkä katsonut sormiin/näytölle!

sea   17:30    0 kommentti(a)







teacup photo from kuu_nel

sunday[.]gloomy[ät]hotmail[.]com


Listaa minut!

Listaa minut!



arkisto
heinäkuuta 2004
elokuuta 2004
syyskuuta 2004
lokakuuta 2004
marraskuuta 2004
joulukuuta 2004
tammikuuta 2005
helmikuuta 2005
maaliskuuta 2005
huhtikuuta 2005
toukokuuta 2005
kesäkuuta 2005
heinäkuuta 2005
elokuuta 2005
syyskuuta 2005
lokakuuta 2005
marraskuuta 2005
joulukuuta 2005
tammikuuta 2006
helmikuuta 2006
maaliskuuta 2006
huhtikuuta 2006
toukokuuta 2006
kesäkuuta 2006
heinäkuuta 2006
elokuuta 2006
syyskuuta 2006
lokakuuta 2006
marraskuuta 2006
joulukuuta 2006
tammikuuta 2007
helmikuuta 2007
maaliskuuta 2007
huhtikuuta 2007
toukokuuta 2007
syyskuuta 2007

vielä vanhempaa tavaraa


Get Firefox!
Powered by Blogger

Gloomy Sunday 2007 / Blogger