Kolmelta yritin mennä nukkumaan, en tiedä monesti nousin sängystä ylös kissan takia, vähintään sen tusinan. Yritin jopa kissan mieliksi nukkua sohvalla, jotta sen ei tarvisi olla yksin. Se kelpasi about 20min. Lopulta yhdeksenä aikaan aamulla lukitsin kissan (uudelleen) kylppäriin ja iskin korvatulpat korviin. Ihmettelen syvästi jos en saa valitusta naapureilta. Harkitsen jo syvästi pahoittelukirjeen kirjoittamista, ihan näin etukäteen.

Sain nukuttua muutaman tunnin, huonosti. Olen hermoraunio, hermorauniompi kun kissa. Ymmärrän kyllä ettei kissalla ole helppoa. Raukka on "lukittu" asuntoon joka on täysin outo, toinen on viimeisillään raskaana, pennut pitäisi synnyttää turvalliseen paikkaan mitä asuntoni ei kissan mielestä selvästi ole. Ei sinällä, että asunnossani olisi mitään turvatonta, tämä on vain liian outo. Vähemmästäkin stressaa.
Se ei silti estä sitä ettenkö minä stressaisi jatkuvaa maukumista. Ja se on todellakin jatkuvaa. Itkin päivällä siskolle tunnin puhelimessa miten väsynyt olen tuohon mouruamiseen ja siihen, että joudun altistamaan kissan lisästressille tunkemalla sen kylppäriin, mutten halua sen tuhoavan asuntoanikaan riehuessaan yksin yöllä. Siskokin ihmetteli taustalla kuuluvaa mouruamista ja kysyi monesti onko se todella tuollaista koko ajan... On.

Lopulta lähdin pakoon Timolle, (kiitos, että huolit minut edes pariksi tunniksi). En vain jaksa olla samassa asunnossa tuon ulvojan kanssa. Rajat minunkin sietokyvylläni. Siinä vaiheessa kun alan itkeä kissan oikkujen takia ollaan jo pahasti rajan väärällä puolella. Makasin Timon sohvalla koko pari tuntia, olisin niin halunnut kysyä saanko jäädä yöksi. En tahdo olla omassa kodissani. Kodissani mikä pitäisi olla minun turvapaikkani. Tällä kertaa minuun koski, koska jouduin lähtemään Hervannasta! Myöhästyin vielä bussista ja siinä väsymyksestä alistuneena laitoin Joonakselle viestin. "Jos en olisi sinulle niin vihanen kertoisin istuvani 23 pysäkillä Valtaväylän sillalla ja pyytäisin päästä luoksesi yöksi, kissa tekee minut hulluksi." Tuntia myöhemmin sain tietää ettei ko. numero ole enää käytössä joten sekin viesti meni ihan turhaan.

Huomiseksi suunnittelen jo pakenevani lähes koko päiväksi kaupungille, istun vaikka kirjastossa ja kahvilassa. Tiistaina pitäisi mennä kouluun. Ei hyvä tavaton, en jaksa. Hajoan tähän.

Ymmärrän kissan tuskan, mutta pelkään koska alan purkamaan omaa väsymystä ja stressiä kissaan...mikä ei ole hyvä asia. Huomaan nyt jo huutavani liian kovaa ja tiuskivani "turhasta". Silti ylpeys ei anna soittaa kissasijoittajalle ja kysyä edes neuvoa mitä voisin tehdä kissan auttamiseksi. En minä halua sen kärsivän, mutta kun en tiedä miten voisin toisen oloa helpottaakaan.

Silmät on ihan kuivat itkemisestä ja valvomisesta. Itkin jopa Timolta lähtiessä, niin tuskaa on tulla kotiin. Täällä odotti tavaroita lattialla ja parvekkeen oven verkko revittynä paikaltaan jne.
Yöksi on kai tungettava katti taas kylppäriin ja korvatulpat korviin. Vituttaa vain se syyllisyys kun makaa sängyssä tietäen, että toisella ei ole kiva olla lukittuna pieneen tilaan. Tietäen toisen maukuvan ja raapivan ovea.

Onko tämä aina näin vaikeaa?

Miksi kukaan ei pelasta minua? Miksi kukaan ei kuule kun sisukseni huutaa?