tiistaina, lokakuuta 31

Anni pääsi tänään vähän parvekkeelle kokeilemaan lunta. Viimeeksi oli aika vähän, nyt reippaammin sekä satoi lisää kokoajan. Saattoihan sen arvata miten siinä kävi. Äippä hytisee parvekkeella ja Anni menee sisälle istumaan kiipeilypuulle. Doh. :D

Tunnisteet:

sea   16:08    4 kommentti(a)



Kattokaa kelloa! Mussa on joku vika! Ei mitään menoa tänään, olisin voinut nukkua niiiiin pitkään sun sielu sietää ja sehän sietää. Sen sijaan herään puoli kasi enkä saa enää unta.

sea   08:39    4 kommentti(a)


maanantaina, lokakuuta 30

Mun läppäri toimii taas! Ihana naapurin nörtti kävi korjaamassa sen. En kyllä tajua mitä sellaista se teki mitä mä en, mutta hop se vaan alkoi toimia. :D

Tässä siis osa siitä postauksesta joka jäi silloin julkaisematta kun mentiin nurin. Sitä loppuosaa jossa mesosin en uskalla kirjoittaa, josko se oli syy koko hajoamiseen!

Ekassa kuvassa näkyy meidän myrskyn jäljet. Aika vähäiset etenkin kun tuon risujutun jätin tarkoituksella tuollain alas edellisen puuskan jäljiltä. Anni pääsi parvekkeelle nuuhkimaan talvea. Lumesta ei ollut moksiskaan. Ylisöpöt tassunjäljet lumeen silti jäi! Ehkä joku päivä uskallamme ulos lumeen. :)

Käykää myös Gloomy K:ssa arvailemassa mitä karvapallo esittää. :) Annista myös muutama uusi video!

Ja hei! Jos joku lukijani kulkee pääkaupunkiseutu-Tampere väliä autolla niin voisin maksaa parikymppiä jos toisi maton Vantaalta Tampereelle. :)

sea   19:52    0 kommentti(a)


sunnuntaina, lokakuuta 29

Miksi mulla ei ole yhtään tuttua jolle voisi tälläisissä tilanteissa soittaa? Vienkö mä alakerran ilmoitustaululle "olisko talossa yhtään nörttiä joka osaisi sanoa miksi mun kone ei käynnisty?"-lapun vai mitä hittoa mä teen? Ilmeisemmin vika on winnissä, koska se ei käynnisty. Varmaan paskana koko roska, uusiksi vaan ja jipii sinne menee kaikki valokuvat ja musiikit.

Huomenna olisi koulupäivä. Saatte arvata menenkö.

sea   23:31    2 kommentti(a)



Sanonko muutaman tosi pahan sanan? Kirjotin tajuttoman pitkä postauksen ja win kaatu. Nyt en saa läppäriä enää toimimaan. Ei aukaise koko Windowsia. Avaa koneen, näyttää hp:n aluksi, sitten kyselee miten ja mitä avataan, mutta sitten jää mustaksi jossa vilkuttaa heikosti kursoria reunassa.. "Onneksi" vanha koneeni näyttää toimivan. Tosin tämä on armottoman hidas ja kaikki virusturvat ym vanhoja. Kiroilen ja kovaa. Kuka osaa korjata? Kelle mä edes voin valittaa? Ja ******* bloggerkin vaan vittuilee!

Muutenkaan ei juuri nyt jaksaisi. Miten kaikki voikin kaatua samalla sekunnilla niskaan? Olisipa mulla diapameja.

sea   19:03    0 kommentti(a)


perjantaina, lokakuuta 27

Vähän kuvia... Annista... :D
Uudella irkkikanavalla on ollut mukavaa. En ole salaillut taustojani, mutta eipä pahemmin ole tullut puheeksikaan. Kahdesti ole ajautunut mielipidekinaan, mutta naurettu on lopuksi. Kukaan ei pidä minua tyhmänä, mitättömänä, turhana, taliaivona eikä minään, tai jonain sentään. Minun jutuilleni nauretaan, minua kuunnellaan, minua arvostetaan ja seurassani viihdytään. Ei, kanava ei ole mikään hullujen kerho, ihan tavallisia ihmisiä ympäri Suomea, meitä toki yhdistää yksi pieni asia, mutta se nyt yhdistää miljoonia ihmisiä ympäri maailmaa eikä sillä ei ole mitään tekemistä mielenterveyden tms kanssa.
Toisinaan ikävöin vanhalle kanavalle (niitä muutamia hyviä ystäviä ja tuttavia) ja varmasti sinne tässä joku päivä menenkin piipahtamaan. Mutten jää jos meno on entisenlainen. Nyt tiedän ettei minun tarvitse, vika ei ole minussa.

Että näin...itseasiassa on pitänyt kirjoittaa monesta asiasta muttei ole viime päivinä jaksanut, ollut niin paljon menemistä. Ehkä viikonloppuna? Niin joo, tuo yksi kuva on tosi heilahtunut, mutta tarkoitus on näyttää miten Anni aina kiipeää olalleni kun istun tässä lattialla. Anni siis on sohvalla ja minä lattialla sen edessä kone olohuoneenpöydällä. Anni nostaa etutassut selkääni/hartioilleni/olalleni ja puskee korvaani. Ihanaa hierontaa! :)

Tunnisteet:

sea   23:46    2 kommentti(a)


torstaina, lokakuuta 26

Moi, mä olen Anni, moni teistä varmaan jo tunteekin mut. Mut hylättiin aikanaan pihalle, mutta onneksi mut napattiin talteen. Yhtenä elokuisena maanantaina mut sitten pistettiin taas boksiin ja tuotiin uuteen paikkaan. Täällä mä olen nyt ollut pari kuukautta ja tykkään hurjasti. Tää on mun oma koti ja mulla on ihka oma äippä! Kyllä nyt on mukava odottaa talvea kun ei viiksiä palella! Tällänen onni kuuluisi jokaiselle kohtalotoverilleni ja muillekin. Me kisut ei kuuluta luontoon vaan lämpöseen kainaloon!

Valokuvatorstain aiheena hylätty.

Tunnisteet: ,

sea   21:07    8 kommentti(a)


keskiviikkona, lokakuuta 25

Muistin jopa mennä kouluun. :D
Matikka on kivaa, biologiakin kun päästiin vihdoin solusta perinnöllisyyteen, ehkä ymmärränkin nyt jotain. Nyt on väsy. Huomisen ruotsin läksyt tehtävä vielä. On muuten hauska ero tuolla lukiokoululla ja työväenopiston koululla. Toinen on vanha rakennus ja toinen uusi, ero on valtava. Työväen puolella on perinteiset kalvot ja vihreät taulut, lukiossa kirjan sivut heijastetaan seinälle ja windows luennoin geeneistä :)


Kuka muuten tunnistaa tuon koulun? Ottanen joskus lisää kuvia on sen verran kuvauksellinen. :)

sea   21:35    7 kommentti(a)


tiistaina, lokakuuta 24

Olin lähdössä kaupungille kun katsoin tapani mukaan mitä postilaatikossa on. Siellä oli paketti siskolta, aattelin josko siinä olisi se iskän pariton villasukka josta saisin mallin joululahjaan.
Jaa oliko! Avattuani reunasta syliini pullahti useampi karvapallo! Mahtoi naapuri ihmetellä (tuli juuri puhelimen kanssa sisälle ja moikkasi hiljaa ohi mennen) kun repesin kikatukseen. Villasukan sijaan sai Daim suklaata ja kasan karvapalloja!
Arvaatte vain miten Anni rakasti tätä lahjaa. Kiitos. :)

Tunnisteet:

sea   23:11    6 kommentti(a)


maanantaina, lokakuuta 23

Vähänkö on oikeasti näin isona hienoa kun osaa laskea jotain yhtälöitä ja suoria! Yläasteella ei vähempää voinut kiinnosta eikä kyllä osannut. Nyt reilu 10v myöhemmin tulee ihania ahaa-elämyksiä ja laskeminen on hurjan hauskaa. Miten tälläisestä voikin tulla näin hyvä mieli! :)

Sitten kaikki rakkaat lukijat. Menkää ihan oikeasti luovuttamaan verta! Minulla on järjetön syyllisyys kun en voi, lääkitys estää. Veripalvelu tarjoaa hyvät sapuskatkin! Sekä kaikkialla missä minä olen käynyt on todella mukava henkilökunta, ymmärtäväisiä eikä mihinkään kiirehditä! Eikä se itse neula loppujen lopuksi satu niin paljoa. Siinä pötkötellessä kun tulee niin hyvä mieli!

Ostakaa muuten teetä?

sea   19:10    2 kommentti(a)


sunnuntaina, lokakuuta 22

Nyt kun jädekausi alkaa olla ohi voisinkin ottaa testiin jugurtit! Tykkään bongailla kylmähyllyltä uusia makuja, noissa pienissä purkeissa, isoja tetroja harvoin ostelen. Valion vuodenajat on yleensä suosikkejani, niissä on mukavasti vaihtelua. Odotan tosin edelleen, koska lanseeravat mangojugurtin pysyväksi! Se oli kuin jäätelö pakastettuna! Kannattaa muuten joskus pakastella jugurtteja, tulee hyvää. :)

Testissä siis Valion uusin vuodenaika hunaja-karviainen. Karviainen pelotti hieman, hunaja on hyvää jugurtissa. Tämä oli kuitenkin aika sherkullinen. Ei mikään suosikki, mutta hyvä. Ostan toisenkin kerran.

Toisena testasin Kalinkan uutta top persikka-passionia. Tykkään yleisesti ottaen Kalinkasta, koska marjan saa hillona ja jugurttiosa on jotenkin parempaa kun perusjugurteissa. Sillä onko hillo pohjalla vai päällä ei tuntunut olevan väliä, sekotan jok.tap. :) Tämä oli aikas makea hillo, mutta nam tykkäsin kovin. Kiri lähes raparperi-mansikan rinnalle (suosikkini). Ostan lisää.

sea   02:25    2 kommentti(a)


lauantaina, lokakuuta 21

Löyty tällänen. Sillon joskus kun Annilla oli tosi paha kiima nauhotin mp3-soittimeen makkarissa pätkän. Anni siis huusi olkkarissa ja minä oven takana makkarissa. Mouruamisen voimakkuus on ehkä hieman hankala hahmottaa tuosta sillä volat saa laittaa niin täysille kun kykenee, mutta jos kuuntelee ihan lopussa mourun muuttumisen nau'uksi niin voi ehkä käsittää, itse naukuminenkin oli toki kovaa. Jos ei muuta niin kuulee miten järjettömän kuuloista mouruaminen on. Kun pikkulapsi huutaisi.. Etten yhtään ihmettele jos naapurit ihmetteli. :D

Napsin myös muutaman kuvan Annista, itse makasin lattialla Anni lempikyttäyspaikalla sohvankäsinojalla. Vika kuva on itseasiassa suosikkini noiden ufokorvien takia. :D

Tunnisteet:

sea   02:29    4 kommentti(a)


perjantaina, lokakuuta 20

Kävin apteekissa. Tein uuden ennätyksen, 155e ja isompi muovipussi! Onneksi kaikki ei ole mitään päivittäin otettavia ja lähes puolet on allergiaan. Masennuslääkitykseni vaihtuu. Arvatkaa kelle jää nyt 80 kappaletta Seromexia laatikkoon roikkumaan. Haluaako kukaan ostaa halvalla? :P
Kotiin tullessa satoi lunta! Ei mitenkään paljoa tai näkyvää, tuskin kaikki kiireiset ihmiset edes huomasi. Minä tuijottelin hymyssä suin taivaalle, ihanaa talvi tulee.

Ostin kaksi kerää lankaakin. Vihreästä teen iskälle villarit joululahjaksi, Ainon ostin itselleni. Mitähän tuosta voisi tehdä? Sukkia alkaa olla tarpeeksi, pipoja tai kaulahuiveja en tarvitse (en tykkää villaisista). Tumput tietysti voisi, mutta en tiedä onko tuon värisille käyttöä. Lanka on kyllä hurmaava, pehmeä ja ihana.

Tunnisteet:

sea   21:21    4 kommentti(a)


torstaina, lokakuuta 19

Valokuvatorstain aiheena syksy. Piti ottaa kuva omalta parvekkeelta, koska minulla on samasta maisemasta talvi, kevät ja kesäkin. :) Laitan ne tuohon alle. Kesästä pitäisi tosin olla parempikin, mutten löytänyt sitä.

Tunnisteet:

sea   20:53    6 kommentti(a)


maanantaina, lokakuuta 16

Lääkärin mielestä mä olen hirveän tyytyväinen itseeni kun nousen sängystä vaikkei huvittasi ja meen hoitamaan asiani. Nousin tänään sängystä pakon edestä, kävin kelassa, kirjastossa, postissa ja kaupassa. Saanko mä nyt mennä itkemään peiton alle?

sea   17:51    8 kommentti(a)


sunnuntaina, lokakuuta 15

Anni keksi tuossa pari päivää sitten, jotta jos hän hyppää vanhan koneeni kopan päälle äitin käsi ylettää rapsuttamaan vaikka äiti onkin koneella (läppäri pöydällä, tuossa oikealla). Yritin saada söpön ilmeen, mutta Anni alkoi saada tarpeekseen kun rapsuja ei tullut, kamera vain räpsyi. :D

Köyhänä olen ihastunut paahdettuun ruisleipään juustolla ja kurkulla tai tomaatilla. Onneksi tuo on halpaa.

Tunnisteet:

sea   23:03    5 kommentti(a)



Päivä kannattaa niin aloittaa sarjakuvilla etenkin muttsilla. :D

sea   17:42    0 kommentti(a)


lauantaina, lokakuuta 14

Ei mulla mitään asiaa, vkloppu on hiljainen ja nukun lähes yötä päivää. Ajattelin vain mainostaa Gloomy K:ta kun siellä on muutama viimeinen kuva aika onnistunut ja hauska. :)

Olen myös löytänyt irc-kanavan joka vaikuttaa lupaavalle. Ei yhtään kaipaa #kanavalle tai no, vanha koti on vanha koti ja onhan siellä muutama mukava ihminen joita kaipaan.

sea   20:38    2 kommentti(a)


perjantaina, lokakuuta 13

Muut ovat hoitaneet jo aika hyvin hedelmöityshoidoista keskustelun joten eipä muuta kun katso miten oma ehdokkaasti äänesti. Meikän ehdokas sanoi ei ja hyvä niin! Saa jatkossakin ääneni. :)

Ja kun iltasanoman linkki varmaan kuolee jossain vaiheessa niin hesari varmaan pysyy? Hesarin linkki on myös kiva kun siinä näkee istumapaikat. :)

edit 21.42 Nopsasti laskettuna 83 jaa äänestä 14 tuli naisilta ja 69 miehiltä, 105:stä eistä 49 oli miehiä ja 56 naisia. Merikukka Forsius ei tiennyt mitä sanoa ja 10 (sis Halme) oli poissa.
Tästä voimme sitten päätellä ihan mitä tahdomme. :)

sea   21:27    2 kommentti(a)




Äiti haki vasta äsken postin, oli kuulma Aamulehden jakaja paikalla, ei se mua kiinnosta. Mua kiinnostaa mulle tullut paketti! Vähän siisti lahja! Kiitos!

-Anni-

Tunnisteet:

sea   03:49    2 kommentti(a)



Lisäsin tuonne sivupalkkiin tuollaisen masennukseni tausta linkin. Ko sivulle olen kerännyt ja kerään tulevaisuudessa jo tänne kirjoittamiani pätkiä joiden pohjalta voi valaistua minun historiastani lähimmä masennukseen viitaten. Lisään sinne myös erilaisia oivalluksiani ja mielipiteitä asian tiimoilta. Yritän tällä välttää jatkuvan itseni toistamisen. :)

sea   02:11    2 kommentti(a)


keskiviikkona, lokakuuta 11

Huom, juttu ei kosketa ketään henkilökohtaisesti en siis puhu kenestäkään vaan aivan yleisesti. Vaikka kirjoitankin irkistä tätä voi soveltaa moneen muuhunkin paikkaan. En myöskään osoita sormella ketään, mutta jos kalikka kalahtaa nilkkaan niin tuskin syyttä.

Juttelin eilen taas siskon kanssa miten kurjaksi #kanava on mennyt (siis tämä irc-kanava josta eilen lähdin lomalle). #Kanava perustettiin melkein kymmenen vuotta sitten ja olin perustajaporukassa. Välillä on tullut oltua poissa kun ei ole ollut nettiä, välillä taas olen ollut todella aktiivinen, isommissa miiteissä olen melkein aina ollut. #Kanava ei ole mitenkään erikoistunut tiettyyn aiheeseen ja siksi olenkin siitä pitänyt. Aina on voinut jutella sitä ja tätä, mitä ikinä mieleen pälkähtää. Ilmapiiri on ollut rento ja ystävällinen. Juuri sellaiseksi kun alkuperäisporukka (josta on jäljellä muutama) #kanavan loi. Porukka on vaihtunut, mutta fiilis on pysynyt. Olenkin ollut äärimmäisen ylpeä #kanavasta. Viime vuosina on kuitenkin tapahtunut hidas muutos. Ilmeisesti yhteiskunnan asenne on alkanut näkyä myös irkissä. Kovempi, julmempi, rumempi ja tylympi. Ei tarvitse sanoa kun "hitto kun kastuin sateessa" niin saa tylyä vittuilua ja pahimmassa tapauksessa ilmiriidan. Kaikesta kinataan, tapellaan ja jokainen asia viedään henkilökohtaisuuksiin. Kaikki tieto ja vähemmän tieto käytetään hyväksi ja asioita revitään, muutellaan oman mielen mukaan ja lyödään lyötyä. Ja tämä verhotaan vittuilun ja vitsin alle. Mistään ei saisi suuttua kun mikään ei ole muka tarkoitettu henkilökohtaiseksi. Ihmisiä haukutaan tyhmiksi, turhiksi, naurettaviksi ja idiooteiksi mielipiteiden takia.

Kurjaksi asian tekee se, että tätä negatiivistä ilmapiiriä lietsoo oikeastaan vain pari ihmistä. Jos keskustelet kahden jonkun tälläisen kanssa he saattavat olla oikein asiallisia ja mukavia. Jos juttelet jonkun perus-irkkaajan kanssa voi keskustelu olla oikein antoisa ja hauska. Vaan kun negatiivinen ihminen on paikalla ja yrität jutella perus-irkkaajan kanssa alkaa tämä negatiivinen lietsoa riitaa johon monesti perus-irkkaajatkin lähtevät mukaan. Monesti nämä perus-irkkaajat ovat joskus selvästi ihmeissään tästä negatiivisuudesta ja haukkumisesta, mutta eivät tiedä ketä uskoa. Kun tarpeeksi usein sanotaan "toi on turha ihminen" alkaa siihen kaikki vähitellen uskoa oli se totta tai ei. Myöskin uudet ihmiset uskovat tähän eikä turhaksi kutsuttu koskaan pääse korjaamaan asiaa kun kaikki on niin syvälle iskostettu. Ihan peruskiusaamiskuviohan tämä on.
Vaikkei perus-irkkaajaa kiusata niin kyllä se ilmapiiri silti koskettaa kaikkia. Vanhat irkkaajat lähtevät tai vähentävät käyntiä, kuka sitä nyt viihtyy paikassa missä aina tapellaan? Pari viikkoa sitten viimeeksi minulle eräs vanha, nykyinen satunnaiskävijä ihmetteli mikä #kanavaa nykyään vaivaa.

Itsestäni lähteminen tuntuu pahalle. Minä olin niitä alkuperäisiä, #kanava on minun "kotini", paikka jossa olen aina ollut ja tulen aina olemaan. Inhottavaa kun omalle hiekkalaatikolle tulee muutama ihminen tappelemaan lapioista. Perhana niitä lapioita on kaikille! Tylyä kun toiset joutuu väistymään kun muutama mätä omena pilaa koko paikan. Minkäs teet. Joko kärsit ja yrität pitää lapiosi tai lähtet muualle.

Varmasti nyt nämä negatiiviset ihmiset tuhahtelevat ja väittävät minun vain olevan naurettava, eikä se ole mitään uutta. Joskus vaan voisi mennä itseensä, ei tekisi pahaa kellekkään. Ihmisten erilaisuus ja erilaiset mielipiteet on rikkaus jota pitäisi kunnioittaa. Ei mielipiteissä voi olla sen enenpää oikeassa kun väärässä, tyhmä tai viisas, naurettava tai palvottava. Negatiivisuus on niin turhaa ja voimia vievää. Voisitko tämän kerran harkita josko sanomassani olisi "totuuden jyvä"?

Otan vastaan vinkkejä ystävällisistä irkki-kanavista.

sea   22:43    13 kommentti(a)


tiistaina, lokakuuta 10

Koska kaikki irkkituttuni ryntäävät tänne nyt lukemaan kamalaa parkupostausta niin tässäpä tämä. Sortsi, jos et osaa kunnioittaa toisen ihmisen toivetta niin oma on mokasi (toivotaan ettei se kalahda nilkkaasi). Se ei tarkoita, että minun pitäisi kestää tuollaista ryöpytystä ja hyökkäystä, minulla on vapaus valita ja valitsin toisin. Heippa toistaseksi! :)

sea   22:15    4 kommentti(a)



Huom! Tästä lähin Anonymouksen kommentoidun kommentit poistetaan surutta oli asiasi hyvä tai paha. Blogger antaa bloggertunnuksen lisäksi kommentoida satunnaisella nimimerkillä (klikkaa siihen Other). Jos et siis halua kommentoida tunnuksillasi tai sinulla ei sellaista ole käytä tuota. Toivon toki, että käyttäisitte aina samaa nimimerkkiä niin tietäisi kelle kirjoitan, mutta toiveitani ei ole pakko toteuttaa jos se tuntuu liian kamalalle. ;P Anonymous on kuitenkin sama kun roskakori.

sea   20:20    2 kommentti(a)



Aamulla kampesin siis itseni mielenterveystoimiston lääkärille, sille lohdulliselle lokakuun ajalle jonka sain silloin touko-kesäkuussa. Jestas muuten vihaan sen lääkärin narisevaa ääntä.

Tilanne ei hänen mukaansa ole muuttunut, hän menee sen mukaan mitä aikanaan päiväsairaalassa on päätetty. Joko minä jatkan heillä käymistä eikä sen erikoisempaa tai kuten hän tahtoo, menen uudelleen päiväsairaalaan. En oikein ymmärrä mikä ihmeen ihmeiden tekijä tämä päiväsairaala on. Siellä saa jotenkin todella hyvän ja selvän kuvan ihmisen tilanteesta ja jaksamisesta. Pah sanon minä. Jokainen osaa rakentaa palapeliä ja jutella kivoja, tai no ei jokainen, mutta jokainen jolla ei ole ongelmia sosiaalisissa suhteissa. Päiväsairaala on ihan hyvä keksintö en sitä sano, mutta ei se sovi kaikille. Minunlaiseni tympääntyy siellä kuoliaaksi eikä se millään tapaa vastaa tarpeitani. Minä tarvitsen terapeutin joka ymmärtää ja kuuntelee, osaa kysyä oikeita kysymyksiä, jonkun jonka kanssa saan vatvoa asioitani. Tämä ei mielestäni toteudu missään rentoutus- tai leivontaryhmässä. Kyse ei siis ole siitä ettenkö halua hoitoa tai parantua, vastustan vain täysin väärää hoitoa joka vie vain aikaani, hermojani ja turhauttaa. Vähän kun opettelisi pyöräilemään jotta pysyisi pinnalla.

Lääkäri mesosi päänsä punaiseksi myös päivärytmistäni ja ruokailuistani. Totta, olisi järkevää herätä aamulla ja mennä nukkumaan illalla, myös säännöllisen terveellinen ruokailu olisi fiksua. Mutta miksi heräisin aamulla kun ei ole mitään tekemistä koko päivänä ja vaikka olisi niin ei jaksaisi tehdä? Parempi nukkua, koska silloin ei murheet paina eikä tarvitse syödä. Nukkumalla 12 tuntia saan skipattua aamupalan ja lounaan, joihin minulla ei ole rahaa. Riittää kun syö välipalan, päivällisen ja iltapalan. Lääkärini tosin väitti kiven kovaan, että jos lakkaan ahmimasta rasvaisia grilliruokia ja herkkuja minulle jää rahaa terveelliseen ruokaan. Mitä veen grilliruokia! Sitä paitsi totuus on, että rasvaiset ruuat on halvempia kun terveelliset! Tehkääpä hintavertailua vaikka juusto- tai lihahyllyllä, terveellisen kilohinta on vähintään tuplat. Kumpaahan se köyhä ostaa seuraavan päivälliseksi, muutaman omenan vai paketin sika-nautajauhelihaa (nauta-sika on kalliimpaa, sika olisi toki halvin, mutta sitä ei joka paikassa ole). Totuus on etten edes ole viime kuukausien aikana kovin ahminut, ei ole rahaa ahmia. Muutaman kerran olen nipistänyt jostain muusta ruuasta ja ostanut karkkia/keksejä, hajoan jos en saa edes joskus ahmia. Vaan tuskin tälläisiä tarvitsee ruokakaupassa erikoislääkärin miettiä.

Parantuminen työkykyiseksi olisi tosiaan kivaa, olen tosin menettänyt jo uskoni siihen. Eikä työ varmastikkaan mikään rangaistus ole jos olisi siihen voimia. Vaan kun ei ole voimia tuntuu ajatuskin työstä järkyttävälle. Jos ei jaksa niin ei jaksa, oli sitten kyse fyysisestä tai psyykkisestä jaksamisesta. Juokse itse 50 kilometrin lenkki.

Miksi toisaalta tahtoisin sairaalaan? Ei tarvitse tehdä ruokaa eikä maksaa sitä, ei tarvitse siivota, tiskata, pestä pyykkiä, yhtään mitään. Ja kyllä, kotona ollessa niitä tarvitsee tehdä. En minä vain katso televisiota ja irkkaa (itseasiassa enhän minä ole irkissä viime aikoina edes puhunut pahemmin). Eilen tiskasin, pyykit odottaa pesua ja imuroidakin pitäisi tällä viikolla. Ruuan ostaminen ja laittaminen on se suurin...oikeastaan ostan ja laitan hyvin yksinkertaisia ruokia, koska en jaksa keskittyä ruuanlaittoon enempää kun vartista puoleen tuntiin. Tavallisia arkisia asioita joita ei ehkä tule mieleen ennen kun huomaa ettei jaksa.

Terapia ja kuntoutus vielä... Kuten yllä sanoin en minä hoitoa ja kuntoutusta vastusta, vastustan vääränlaista hoitoa. Mikä sopii toiselle ei sovi toiselle. Masennus ei ole mikään yksiselitteinen sairaus, jo pelkkää perusmasennusta ihmiset sairastavat erilailla saati jos kyseessä on psykoottisia, maanisia tms vivahteita. Ei masennus ole sairautena pelkkä masennus, sen alle kuuluu kymmeniä erilaisia diagnooseja ominen oireineen. Ja vaikka kyseessä olisi sama diagnoosi ei silti kaikille sovi samanlainen hoito. Minä haluaisin Kelan tukemaan terapiaan terapeutille jonka kanssa enimmäkseen saisi itse vapaasti pohtia, mutta hän kuitenkin välillä tekisi tarkentavia kysymyksiä tai ohjaisi pohdintaani oikeaan suuntaan. Haluaisin myös yrittää käydä koulua saadakseni elämääni jotain sisältöä. Koulu olisi tekemisen lisäksi hyväksi tulevaisuuden kannalta. Rahallisesti olisin mieluiten kuntoutustuella, koska silloin saisin rahaa säännöllisesti ja voisin keskittää energiani paranemisprosessaain ja kuntoutumiseen. Olen väsynyt todistelemaan jaksamistani/jaksamattomuuttani, kyllästynyt kun sanani ei paina (mahtaakohan papereissani lukea patologinen valehtelija?) ja vittuuntunut lääkäreihin jotka luulevat tietävänsä paremmin mikä on tilanteeni. Hassua miten psykojen ja terapeuttien kanssa asiat on aina menneet suht ok, mutta lääkäreiden ei. Kumpihan taho juttelee kanssani enemmän ja tietää paremmin? Vihaan lääkäreiden ristiriitaisia puheita siitä miten asiat ei parane hetkessä, mutta silti pakotetaan työkykyiseksi ennen kun on voimia.

Ei jaksa enempää. Kysykää taas jos kysytyttää. Paitsi yksi kysymys, ihan rehellinen ja mitään vihjaamaton kysymys. Onko terveen ihmisen oikeasti näin vaikea käsittää millaista on olla henkisesti loppu?

Ja Pauliina, painu jo sanonko mihin täältä blogista.

sea   18:19    14 kommentti(a)



Mää olen itseasiassa aina loppu. Vaikka lääkäri heitti vitsinä jotta hän sitten pistää minut tahdonvastasesti Pitkäniemeen (jos meinaan itseni tappaa) niin nyt se alkaa kuullostaa aika hyvälle. Hitsi kun on Anni, mihin minä kissan tyrkkään? Pitkäniemessä saisi ainenkin ruokaa napaansa ja saisi nukkua, ei tarvisi tehdä mitään. Vaan tieni käy takaisin päiväsairaalaan, mtt-lääkäri kun ei halua tehdä mitään päätöksiä vaan miracle-päiväsairaala on ratkaisu kaikkeen. Satanen vetoa mikään ei muutu siltikään. Lääkäri on nyt päättänyt tehdä minusta työkykyisen vaikka väkisin. Mä en enää jaksa. Nyt kömmin peiton alle ja jään sinne, en nouse enää ikinä. Selkääkin särkee ihan helvetisti muttei ole vara ostaa särkylääkkeitä. Nenäkin on törkytukossa, muttei ole raha ostaa siihenkään lääkkeitä mitä lääkäri juuri viime viikolla kirjoitti. Arvatkaa mitä, mtt lääkäri kirjoitti myös uusia lääkkeitä, arvatkaa mitä, en minä saa niitäkään ostettua. Arvatkaa mitä.... Wäinölöissä on 12 kerrosta.

sea   12:44    8 kommentti(a)


maanantaina, lokakuuta 9

Miten kaupungilla voi olla niin suuri vaikutus ihmiseen? Ikävöin niin julmetusti Lontooseen. Ikävöin niitä katuja, taloja, ihmisiä, kaikkea... Onko siinä mitään järkeä? Onko kukaan teistä ikinä rakastanut jotain paikkaa niin, että sydämeen koskee kun joutuu olemaan muualla. Tuskallista katsoa tuota maikkarin leffaa kun siinä on niin paljon Lontoota ja englantilaisuutta. Nyyhkytys ei johdu siis pelkästä suloisista rakkaustarinoista. Miksi ihmeessä? Miten ihminen voi kaivata kaupunkia? Miten ihmeessä saisin siirrettyä elämäni Englantiin? Rakastan toki Suomea ja Tamperetta, mutta...

sea   22:15    2 kommentti(a)



Jos kahvin pakkaaminen suodatinpussiin oli naurettavaa niin mitäs tämä on? Leipä ilman kantapaloja? Ja miksi paahtoleipäpaketissa on edelleen pariton määrä leipiä!

Gloomy K huomenna, patterit on tööt ja pitäisi ladata. :)

sea   00:58    5 kommentti(a)


lauantaina, lokakuuta 7

Tuon kissan kiima menee ylös alas. Välillä pelkkää mouruamista öisin välillä taas jatkuvaa mouruamista/inisemistä ja takapuolen nostelua/potkimista/lattioita pitkin mönkimistä. Ei jaksa enää.

Mitä maksaa tyttökissan leikkaaminen? Tietääkö kukaan Tampereelta hyvää eli halpaa ja mukavaa eläinlääkäriä (joka leikkaa kiimaisen kissan)? Yritin InCat forumilla kysellä, mutta siellä on jotenkin tosi tyly meininki, eeeen tykkää. Tiiättekö muita kisu forumeita jotka olisi mukavia? Paljonko saa pikavippejä? Riittääkö ne leikkaamiseen?

Tunnisteet:

sea   17:58    5 kommentti(a)



Hop, se toinen diagnoosi olikin F61.0 eli sekamuotoinen persoonallisuushäiriö epävakain ja riippuvin piirtein. Ja Annilla taitaa kiima taas alkaa alusta vai liekö loppunut koskaan. Aaargh!

sea   01:21    0 kommentti(a)


perjantaina, lokakuuta 6

En olisi kaksi vuotta sitten voinut kuvitellakaan kirjoittavani tätä postausta, vieläkin tietyllä tapaa sattuu ja tekee mieli väittää vastaan. Totuutta on joskus niin vaikea myöntää itselleen.

Kun minä kiipesin pöydälle haaveissa hypätä alas, kun minä kiskoin lääkkeitä napaani päätyen ensiapuun halusin kuolla. Tiesin etten välttämättä kuole, mutta ei mielessäni ollut mikään avunhuuto, minä halusin kuolla. Takaraivossa tiesin, että jos todella haluaisin kuolla en tekisi sitä epävarmoin keinoin. Silti en halunnut myöntää itselleni etten olisi ollut tosissani. Tietyllä tapaahan olinkin!

Totuus on, ja tämän tietää kaikki itsetuhoiset, jos sitä todella tahtoo kuolla valitsee sellaisen keinon ettei ole mahdollisuuksia selvitä. Ei puhuta tai mainita sanaakaan kellekkään ja asiat todella järjestetään niin ettei kukaan löydä liian aikaisin. Ei sitä napsita lääkkeitä vaan ammutaan päähän, ei sitä vedetä ranteita auki vaan hirttäydytään, ei sitä hypitä kolmannesta vaan kavutaan sinne yli kymppiin. Jokainen joka tosissaan on kuolemassa tietää keinot millä onnistuu 100% varmuudella.

Kylmä totuus siis on, että jokainen vähemmän varma keino on avunhuuto, halu tulla huomatuksi, halu herättää ja näyttää, että on tosissaan, keino purkaa pahaa oloa. Se mikä tekee tuon myöntämisen vaikeaksi on ihmisten asenne. Ei kukaan halua olla se "naapurin teini joka on kahdeksatta kertaa ensiavussa", ei kukaan halua tulla ihmisenä väheksytyksi, eikä kukaan halua ongelmiensa tulevan väheksytyksi. Ja usein sitä todella tahtoo kuolla, sitä on tosissaan. Se sellainen pieni toivonkipinä ei vaan ole sammunut ja siksi päätyy epävarmaan keinoon. Josko tästä selviäisi ja josko joku huomaisi minun hirveä oloni on. Jospa joku huomaisi, että todella tarvitse apua. Aina kun se puhuminen ei auta eikä mene perille.

Tietyllä tapaa minä ainekin häpeän päätymisiä ensiapuun. Olen aina tiennyt varmat keinot kuolla, mutta silti olen lähtenyt leikkimään lääkkeillä, tietäen ettei ne tod.näk. edes tapa. En halua olla säälittävä epäonnistuja, ihminen joka ei edes itseltään henkeä saa riistettyä. Jos vain ihmiset osaisivat suhtautua itsemurhayrityksiin. En minä halua mitään "Herrajumala, älä ikinä tee enää tommosta!"-vastaanottoa, mutta haluan, että minut otetaan vakavasti, se mitä sanon pitäisi riittää, ei pitäisi joutua tilanteeseen jossa sanoista tulee tekoja.

Vihaan muuten tuollaisia "älä ikinä tee tommosta"-asennetta. En minä ole tekemässä sinulle mitään, ei minun itsemurhalla ole mitään tekemistä sinun kanssasi. Kun ihminen on siinä pisteessä, että oman elämän lopettaminen on ajankohtaista ei toisten tunteilla ole "väliä", ei niitä ajattele. Oma tuska on jo niin suuri, että sitä sokeutuu muulle. Minusta pahinta on silloin syyllistää ja sanoa ettei toinen ajattele lähimmäisiään tms vastaavia. Prk se on minun elämä ja minun päätös lopettaa se, ei sinun! Miksi minun pitää kitua, jotta sinun olisi hyvä olla?

Anyway, pointti oli, että itsetuhoisuus on periaatteessa "puppua", ihminen joko tappaa itsensä tai sitten ei, muu on sitten jotain ihan muuta. Olipas karua, mutta niinhän se on vaikken oikeastaan vieläkään sitä halua myöntää.

sea   03:07    2 kommentti(a)


torstaina, lokakuuta 5

Valokuvatorstain aiheena ateria. Tässä minun aterialta jäämä lautanen jonka laskin lattialle pois tieltäni pieneltä sohvapöydältä. Hetken päästä Anni keksi lautasen ja meni nappaamaan oman alkuilta-aterian. :D

Tunnisteet: ,

sea   23:18    2 kommentti(a)


keskiviikkona, lokakuuta 4

Hitsi. Olen ihan hämmentynyt. Erään toisen blogin kommenttikentässä (en nyt sano missä, koska en tiedä saanko) kävi ilmi ettei kaikki ehkä ymmärtäneet edellistä postaustani niin kuin oletin. Olen pahoillani, tarkoitukseni ei ollut loukata ketään, ei todellakaan!

Kertausta niille jotka eivät ole lukeneet minua vuosia. Masennukseni alkoi kun olin teini-ikäinen, yläasteella. Äitini meni uusiin naimisiin ja sai lapsen (pikkusiskon joka on siis nyt teini itse). Minä en halunnut uutta minulle tuntematonta miestä enkä todellakaan lasta, mutta minua ei kuunneltu vaikka mielipiteeni kysyttiinkin. Mies huiteli missä huiteli, petti äitiäni avoimesti. Lapsi jäi lopulta minun vastuulleni kun äiti meni takaisin töihin (klo 16-00) ja lähes koko talous jäi muutenkin minun hoidettavaksi. Jossain vaiheessa äidilleni ei riittänyt enää kotiviini vaan hän meni läheiseen räkälään töiden jälkeen tullen kotiin siinä neljältä yöllä herättäen minut ja huutaen miten olen taas jättänyt tiskaamatta/siivoomatta/mitä ikinä. Kun en aamulla jaksanut kouluun äiti herätti minut 10 maissa huutaen "mitä vittua sä ämmä täällä makaat!". Karkasin kotoa kahdesti turvataloon missä minua ei otettu tosissaan, koska en kyennyt vanhempieni (molemmat) silmien alla kertomaan millaista meillä kotona todella oli, kiitos äidin ikuisen "isälles et kerro" opin. Se pirulainen on tiukassa, en ole oppinut siitä eroon vieläkään. Muista napsineeni lääkkeitä vääriin tarkoituksiin jo teini-iässä, sekoittaen tietysti alkoholiin. Muistan myös seisseeni monesti pöydällä haaveillen hyppäämisestä, asuimme seiskassa. Kotoa pois muuttaminen oli elämäni paras tapahtuma.

Muutaman vuoden masennus olikin poissa. Muutoin käytökseni kyllä meni yli äyräiden, alkoholia, miehiä ja "miesten hyväksikäyttöä" (siis minä käytin). Siinä joskus 19v sain ensimmäiset harhani, kuulo-, näkö- ja tuntoharhoja, sekoamiskohtauksia. Olin lyödä kättä ikkunan läpi ihan vain saadakseni itseni kuriin. Vuosi Englannissa oli kuin toisessa maailmassa, mutta palattuani kotiin ja uudelle paikkakunnalle kaikki iski pahemmin. Asuin puoli vuotta Salossa ja koen edelleenkin sen olleen elämäni pahimpia aikoja. Lähes joka yö itkin sängyssäni huitoen "muurahaisia" selästäni, kuiskien pimeisiin nurkkiin "jätä mut rauhaan, mee pois". Olin niiiiin yksin.

Tampereella sain ensimmäisen kerran apua. 1999 aloitin myös kirjoittamaan blogiani (silloista nettipäiväkirjaa), mutta koska te ette edelleenkään lue vanhoja juttujani jatkan. :P
Olen ollut mielenterveystoimiston asiakas olisiko nyt vuodesta 2001 asti. Olen syönyt masennuslääkkeitä on-off siitä asti, nyt jo parisen vuotta täysin putkeen. Olen ollut myös terapiassa ja kerran Pitkäniemessä (psykiatrinen sairaala), olen kahdesti päätynyt ensiapuun lääkkeiden yliannostuksen takia, sekoamisen takia olen soittanut ambulanssin itselleni muutaman kerran, muutaman olen itse kävellyt päivystykseen. Olen myös ollut riippuvainen diapameista enkä koske niihin vieläkään, olen myös viillellyt ranteitani tunteakseni kipua. Minut on diagnosoitu epätyypilliseksi masentuneeksi ja epäkypsäksi persoonallisuudeksi (tosin jälkimmäistä lääkärit eivät viime aikoina ole enää painottaneet). Olen seissyt näin vanhempanakin monesti pöydällä tai parvekkeella haaveillen hyppäämisestä.

Kaksi vuotta sitten päädyin ensiapuun lääkkeiden takia, en varsinaisesti halunnut kuolla, mutta halusin lakata tuntemasta, halusin breikin elämääni. Alkoholiahan en ole kyennyt juomaan kahdeksaan vuoteen, vatsani ei sitä siedä. Kadotettuani ensimmäistä kertaa elämässä (en nuorempana edes sammunut viinasta) useita tunteja sain jonkun ahaa-elämyksen. Se oli muuten pelottavaa. Miten jatkuvasti humalassa muistinsa kadottaneet kestää sitä? Pohdin tuon reissun jälkeen syntyjä syviä, tajusin etten oikeasti halua kuolla. Kehitin selviytymiskeinokseni teorian siitä miten jokaiselle elämässä annetaan yhtä paljon hyvää ja pahaa. Minä olen saanut paljon pahaa joten olen pakottanut itseni uskomaan, että vielä minä saan onnea ja hyvää, paljon. Niin paljon kun elämä joskus mättääkin ja tulee hetkiä etten millään jaksa uskottelen itselleni, että vielä minä saan hyväni on pakko. Ei tässä elämässä muuten ole mitään järkeä. Ei elämä voi olla näin epäreilu. Sisälläni on syttynyt pieni hento toive jotta elämäni joskus vielä on hyvin. Jos en parane masennuksesta kokonaan niin ainekin se helpottaisi.

Juuri tällä hetkellä olen menettämässä tuon pienen hennon valon, juuri nyt en jaksa uskoa, että elämäni ikinä muuttuu. Pelkään niin paljon ettei elämäni ikinä muutu tästä. Tätä se on ollut jo vuosia, miksi se mihinkään muuttuisi? Niin paljon olen yrittänyt. Olen tehnyt kaiken mitä hoitava tahoni on pyytänyt, olen ollut rehellinen ja kertonut kaikki tunteeni mitä vain kykenen suustani ulos sanomaan. En ole valehdellut koskaan vaan aina kertonut rehellisesti miten asiat on, oli sitten kyse hyvästä tai pahasta. Niin monesti olen saanut karvaasti maistaa miten rehellisyyttä ei palkita. Tänään viimeeksi psykoni ihmetteli miten ihmeessä jouduin lääkkeiden yliannostuksen jälkeen tappelemaan päästäkseni vapaaehtoisena psykiatriselle osastolle. Miksi minulle ei kirjoitettu lähetettä heti vaikka kaikille vapaaehtoisille niin tehdään aina, psykiatrinen sitten päättää itse otetaanko sisään vai ei. Minulle lääkäri ei toistuvien pyyntöjen (jopa terapeuttini pyyntöjen) jälkeen suostunut kirjoittamaan, väitti minun olevan vain liian terve. Olen niin monesti saanut kuulla olevani niin pirteä, hiukset ojossa, meikki naamassa, orientoitunut ja jopa naurahtanut vastaanoton aikana. Koska olen jaksanut tulla paikalle olen selvästi hyvinkin terve ja jos jätän tulematta en halua hoitoa. En oikeasti enää tiedä mitä minun pitäisi tehdä saadakseni hoitoa. Tähän toki voitte ajatella, että lääkäri kyllä tietää, jos hän pitää minua terveenä niin en hoitoa edes tarvitse. Se on teidän mielipide. Tämä on kuitenkin minun elämä ja minä sitä joudun elämään.

Joskus todellakin koen, että koko tämä masennus on minulle yksi kirous. Tai tarkemmin ottaen se ettei minua koskaan oteta todesta. Tiedän olevani siihen "osasyyllinen", annan itsestäni terveen kuvan enkä näytä ulkoisesti masentuneelle, en edes kuullosta. Puhuimme muuten masennuksen jakamisesta psykon kanssa. En ole puhunut masennuksesta kenellekkään tuttavalle tai sukulaiselle, enkä halua. Ei se ettenkö haluaisi rasittaa heitä en vain halua kommentteja. En halua sääliä enkä "ymmärrystä", totuus on ettei kukaan voi tietää miltä minusta tuntuu, koska ne on minun tunteita. Ihmiset voivat kuvitella ja yrittää ymmärtää, mutta ei tietää. Eniten kuitenkin pelkään, että nämä ymmärtäjät vievät minulta tilan. En halua kertoa ongelmiani, koska usein ihmiset vastaavat omilla ongelmilla. Minulle tämä ei ole kilpailu, tämä on elämä. * Tähän väliin vilkutus äidille, sinulle kun kaikki on kilpailua siitä kellä menee huonoiten. Sinulle kun sinun ongelmat on aina suurempia kun muiden. * Voin toki kuunnella toisten kokemuksia ja ongelmia, mutta en halua, että omani hautautuu niiden alle. En halua, että vastapuoli vähättelee minun ongelmiani yrittäessään ymmärtää. Siksi en koskaan kerro. Tämä blogini on ainoa paikka missä olen tunteistani kertonut psykojen ja terapeuttien lisäksi. Täällä kenenkään ei tarvitse vastata eikä hymistä väliin. Voin sanoa asiani ja pistää pisteen perään. Se on siinä.

Äitini vankka oppi oli "isälles et kerro" ja "tämä on meidän perheen asia, muille ei puhuta, muihin ei luoteta". Olen aina laittanut hiukseni ja meikannut teinistä asti, vaatteeni on aina siistit ja puhtaat. Mutta ulkokuori eikä edes sanat kerro aina totuutta. Älä tuomitse ellet tiedä mitä tuomitset. Älä luule tietäväsi, ota selvää, äläkä siltikään luule tietäväsi, aina et voi tietää et vaikka kuinka yrittäisit.

Alkuperäiselle toisessa blogissa vastaajalleni siis. Minä en tarvitse malleja. Eikä minun oikeastaan tarvitse edes teeskennellä. Jos en olisi oppinut arvostamaan elämääni ja pakottanut itseni uskomaan parempaan tulevaisuuteen en olisi nyt tässä kirjoittamassa tätä. Toivon ettet epäile aitouttani kun sanon olevani huolissaan toisesta ihmisestä jolla menee huonosti. Omien kokemusteni takia lähdin sosiaali- ja terveysalalle enkä usko koskaan vaihtavani alaa vaikka en nyt opinnoissa edisty. Toivon sydämeni pohjasta ettei kenenkään ikinä, koskaan tarvisi kokea sitä mitä minä olen kokenut. Mutta tiedän ettei niin käy, valitettavasti tuhannet jopa miljoonat ihmiset kokevat saman kohtalon. Toivon kuitenkin, että omilla sanoillani, kirjoituksillani ja teoillani joku ihminen huomaa ettei ole yksin, meitä on muitakin. Sehän koko blogini idea on!
Haluan kuitenkin kiittää, että välität lähimmäisestäsi, jos hän ei sitä nyt ymmärrä hän ymmärtää sen myöhemmin. Välittämisesti voi olla juuri se ratkaiseva ele/teko. Välitä! Se kannattaa aina!

Okey, nyt lopetan, Anni ihmettelee miksi äippä vaan itkee eikä huomioi häntä. Kysykää toki jos jotain jäi epäselväksi, kerron/korjaan mielelläni.

Edit 0.27: Olen kirjoittanut ennenkin historiaani joten etsin sen ja linkkaan tähän.

Edit2 1.35: Niin ja jos mä itsetuhoiseksi tässä vielä rupeen niin sen te (ja muut) tulette sitten lukemaan kuolleiden palstalta, ei täältä eikä mistään muualtakaan. Enää en leiki kuolemalla.

sea   23:30    10 kommentti(a)



Katselin juuri Fahrenheit 9/11:n nauhalta. Monesti on pitänyt tuo vuokrata, mutta aina jäänyt. Onneksi tuli nyt telkkarista. Täytynee sanoa etten ihan hirveästi ole perehtynyt USA:n politiikkaan, mutta en silti ole koskaan pitänyt Bushista. En ylipäätään koko valtion typerästä toiminnasta. Varmasti siellä on paljon hyviäkin tyyppejä, mutta... En ymmärrä tätä suurta vapaushehkutusta enkä ylipäätään maailmapoliisiasennetta. Onneksi asun liittoutumattomassa Suomessa ja toivottavasti Suomi sellaisena pysyykin.
Siinä vaiheessa dokumenttia kun päästiin Irakissa oleviin sotilaisiin olin jo niin kypsä ettei ollut isosta kiinni ettenkö olisi lopettanut katselua. Harvoin tv-ohjelmat saavat minua syvän inhon tai raivon valtaan. Itken, nauran, kiljun ohjeita ja sanon ihmisiä tyhmiksi, mutta harvoin oikeasti tuntuu ihan mahassa asti, harvoin kuvottaa. Ei, en vaan voi käsittää. Syntyvätkö amerikalaiset todella tuollaisiksi? Voiko kasvatus saada tosiaan ihmisissä tuollaista aikaiseksi? Huh.

Huomenna on psyko. Olen pohtinut josko väittäisin olevani itsetuhoinen. Se kun tuntuu painavan vaakakupeissa aina ja paljon. Jos et ole itsetuhoinen ja pohdi itsemurhaa et ole tarpeeksi sairas eikä hoito tunnu etenevän mihinkään. Vasta kun ihminen on vaaraksi itselle tai muille hänet huomioidaan. Enhän minä pahasti valehtelisi. Jos en olisi itseni kanssa päässyt sopuun itsetuhoisten ajatusten kanssa niin olisin takulla itsetuhoinen juuri nyt. Päässäni vain on tapahtunut harvinaislaatuinen *klik* ja olen kiusallanikin päättänyt elää tämän elämän. Tämä on ensimmäinen kerta kun oikeasti pohdin valehtelua hoitoni suhteen. En ole koskaan valehdellut psykoille/lääkäreille tai no ainenkaan tietoisesti ja tarkoituksellisesti. Varmasti olen jättänyt oikeisematta jotain luuloja tai hieman huijannut saadakseni diapameja, mutta en mitään oleellista ja tärkeää. Diapamiriippuvuudenkin kerroin lääkärille heti kun sen huomasin. Olen ollut hyvin rehellinen tunteistani, teoistani ja ylipäätään kaikesta hoitavalle taholle (joskos jopa itse ihmettelen miten rehellinen!). Enkä edelleenkään tahtoisi mennä valehtelemaan, mutta jotenkin tuntuu ettei minulla ole enää mahdollisuuksia. Tähänkö sitä on mentävä? Valehdeltava asioiden olevan huonommin kun ne on jotta saisi hoitoa? Miksi oikeat ongelmat eivät riitä?

sea   02:23    0 kommentti(a)


maanantaina, lokakuuta 2

Mä alan olla aika loppu. Tänään tuli rahaa jotta sain maksettua vuokran, jipii! Mutta muut laskut palasivat takaisin taululle odottamaan aikaa jolloin ehkä on rahaa. En tosissani tiedä milloin se aika koittaa. Se ei ole kun seuraavat rahat tulee, koska ne eivät riitä sen enempää kun nytkään. En oikeasti enää jaksa. Jos olisin törsännyt rahaa johonkin niin ymmärtäisin, mutta en edes ole, olen ostanut ruokaa vain ruokaa. En jaksa enää katsella kotona kaikkia tavaroita pohtien paljonko niistä saisi rahaa irti. Kun narkomani joka myy sängyn altaan. Ei tämä ole elämää. Jos olisin itsetuhoinen olisin sitä nyt. Kestän ahdistusta, masennusta, surua ja tuskaa jopa fyysistä kipua, mutta nälkää ja köyhää ruokaa (kaurapuuroa ja leipää pelkällä flooralla viikko tolkulla) en voi sietää. Tarvitsen kasviksia ja lihaa.


Irlannissa asuu kuulma onnellista kansaa vaikka rahaa ei käytetä paljoa. En ihmettele, Irlanti on kaunis maa ja mitä olen irlantilaisia tavannut pidän heistä. Pitäsköhän muuttaa sinne...

sea   22:29    8 kommentti(a)


sunnuntaina, lokakuuta 1

Annin ja The Karvapallon seikkailut ne vaan jatkuu! Nyt äiti keksi piilottaa pallon tyhjään jätskipakettiin! Kun sivuluukku opittiin aukomaan puhkaistiin reikä päälle. Ja tietenkin The Karvapallo on kainalossa kun nukutaan! :D

Ihana Yle lähettää Robbien konsertin uusintana!

Tunnisteet:

sea   23:41    2 kommentti(a)







teacup photo from kuu_nel

sunday[.]gloomy[ät]hotmail[.]com


Listaa minut!

Listaa minut!



arkisto
heinäkuuta 2004
elokuuta 2004
syyskuuta 2004
lokakuuta 2004
marraskuuta 2004
joulukuuta 2004
tammikuuta 2005
helmikuuta 2005
maaliskuuta 2005
huhtikuuta 2005
toukokuuta 2005
kesäkuuta 2005
heinäkuuta 2005
elokuuta 2005
syyskuuta 2005
lokakuuta 2005
marraskuuta 2005
joulukuuta 2005
tammikuuta 2006
helmikuuta 2006
maaliskuuta 2006
huhtikuuta 2006
toukokuuta 2006
kesäkuuta 2006
heinäkuuta 2006
elokuuta 2006
syyskuuta 2006
lokakuuta 2006
marraskuuta 2006
joulukuuta 2006
tammikuuta 2007
helmikuuta 2007
maaliskuuta 2007
huhtikuuta 2007
toukokuuta 2007
syyskuuta 2007

vielä vanhempaa tavaraa


Get Firefox!
Powered by Blogger

Gloomy Sunday 2007 / Blogger