Miksi helvetissä mä yritän? Ainoa vastaus mitä saan mihinkään on niin, jaa tai jaaha. Jos toisen mielestä Cosmopolitan (kyllä, se lehti) ja ydinaseet on rinnastettavissa keskenään niin jaksaako? Jos maailmassa on vain miehiä ja typeriä, itsekkäitä, pinnallisia, tylsiä hahmoja joita me muut kutsumme naisiksi, niin viitsiikö? Jaksaako kinata vastaan? Jaksaako yrittää saada toisen huomaamaan sinut ihmisenä? Onneksi olkoon Leena! Sinut on huomattu ensimmäisenä ihmisenä, johtunee kai siitä, että sinuun rakastuttiin. Lienee ainoa keino saada naisena mahdollisuus todistaa olevansa jotain muutakin kuin aivoton kana?
Jos ihmisen koko kuva toisista ihmisistä perustuu Freudiin (joo, kyllä silläkin oli ihan fiksuja juttuja, mutta en nostaisi ketään jalustalle) ja matemaattisiin kaavoihin niin jaksaako? Jaksaako tapella loputtomiin? Jaksaako yrittää joka päivä saada toinen huomaamaan ettet ole sitä mitä hän luulee? Että maailma ei ole ihan sellainen kun hän kuvittelee? Enkä nyt sano tietäväni millainen minä olen tai millainen maailma on, mutta vähän avoimemmin asioihin voisi suhtautua... Onko se niin saakelin vaikea hyväksyä ettei ehkä aina ole oikeassa? Ettei kaikki ehkä olekkaan niin mustavalkoista?

Haista paska. Minulta alkaa pinna loppua. V*ttuako sillä on väliä mitä mieltä minä olen asioista, kun ei sillä minun mielipiteelläni ole väliä. Minä olen vain väärässä, minähän olen nainen, minähän olen vain typerä olento joka ei voi ymmärtää mistään mitään. Fine. Jos se helpottaa oloasi niin olkoon, minä olen sellainen. Elämä omassa kuvitelmissasi, mutta älä tule minulle itkemään kun maailma ei vastaa sinulle.

Ja kyllä, minäkin uskoin aluksi sen kaiken olevan vain puoliksi vitsiä, leikkiä, mutta nähtävästi se on todellista.