keskiviikkona, marraskuuta 30






sea   14:08    2 kommentti(a)



Jatkoa sarjalle, kuinka kasvattaa lapsi terveessä ympäristössä.
Sain eilen myöhään illalla viestiä (iso-)siskolta. Oli matkalla pienemmän siskon (13v) ja äidin luo. Äitille oli juuri tilattu puupaa kun oikea puoli kropasta ei toiminut kunnolla. Ensin ajattelin tietysti, että halvaantunut tai jotain. Asia selveni vähän tarkemmin kun sisko ("pirulainen") kerkesi paikalle yhtä aikaa ambulanssin kanssa. Olisihan se pitänyt arvata mitä siellä oli tapahtunut.
Äiti ja äidin mies oli tietenkin tissutellut viinaa koko päivän (äidin promillet oli kuulma vajaa 1, arvata saattaa mitä oli miehen). Mitäpä siitä muuta syntyy kun tappelu iltamyöhällä. Äijä oli sitten tapansa mukaan vähän "väännellyt nilkkaa ja rannetta" ja hups, äidiltä oli murtunut lanne! Kuinkas nyt silleen. Jäi sitten sairaalaan muutamaksi päiväksi (ja sisko pääsee taas asumaan äidille). Vaan miestä oli vähän "tyhmä". Tämä oli hypännyt auton rattiin ambulanssimiesten nenän edessä ja karauttanut sairaalaan. Onneksi nämä hoitoalaihmiset ovat sentään fiksuja ja olivat tietysti soittaneet poliisit perään. Niitähän ei siis oltu itse soitettu paikalle aiemmin. Äijä sairaalalta kiinni ja putkaan, ehdonalanenkin on kuulma päällä. Nyt saa vaan toivoa, että jotain tapahtuisi. Siis poliisien puolelta, äidin puolelta sitä on turha odottaa. Uhosi tuo, jälleen kerran, tekevänsä ilmoituksen. Minä veikkaan, että ainoa ilmoitus mitä tulee on Hesariin kun "vääntää" niskasta vähän liikaa, silloinkin se tulee meidän lasten toimesta.
Sisko siis hälyytettiin paikalle ettei pienemmän siskon tarvitse olla yötä yksin, eikä tule sossua viemään lasta pois. Tiedätte varmaan mitä salaa toivon.

Joskus ihmettelen ihmisten typeryyden määrää. Monta kertaa pitää pää osua seinään ennen kun ymmärtää ettei se ole tervettä ja sitä ei ole pakko tehdä/sietää. Kysyn vaan monta?

sea   01:38    0 kommentti(a)


lauantaina, marraskuuta 26

Voiko olla turhauttavampaa kun etsiä kotia vaikka on jo koti. *huoh*
Olen vastannut useampaan ilmoitukseen ja soittanutkin parille, kaikki mennyt vaikka ilmoitus on julkaistu alle viikko sitten. Mikä ihmeen ryysis nyt on menossa? En voi myöskään olla vertailematta jokaista ehdokasta omaan kotiini. Kaikista löytyy vikaa, oma koti on liian täydellinen vaikka siinäkin on kymmeniä vikoja. Helpointa olisi kai luovuttaa ja muuttaa serkun asuntoon, ei tarvisi etsiä mitään ja asunnossa olisi kaikki tarpeellinen. Ainoa vika on, että se on väärässä kaupungissa. Haluan takaisin Tampereelle!

Ulkona tulee lunta, tullut eilisestä illasta lähtien. Kaunistahan se on ja ihana kun tulee oikea talvi. Paha vain, että omistan ainostaan tennarit, pihalle ei siis ole asiaa. Vaan vaikka minulla olisikin paremmat kengät niin eipä sitä tule ulos mentyä. Mitä minä siellä? Miten aikuiset keksivätkin niin paljon tekemistä joka päivä, niin sisällä kun ulkona? Itse olen tukehtua tylsyyteen. Tuntuu, että olen lähinnä vankina täällä. Serkku ehdotti josko haluaisin lainata hänen kotiaan jo joulukuun aikana. Haluanko?! Vaikka sekin sijaitsee Mikkelin keskustasta useamman kilometrin päässä niin ei se sentään näin kaukana elämästä ole. Alkaa masentaa tämä tylsyys. Päivät lipuu ohi tuijotellessa ulos pää tyhjänä.

sea   13:40    4 kommentti(a)


keskiviikkona, marraskuuta 23

En pääse kotiini. Pääsenköhän kellariini hakemaan tavarani.... *huoh*

sea   19:31    0 kommentti(a)


tiistaina, marraskuuta 22

Lupaamani postaus.

Uusi perhe oli ihan ok. Äiti tosin oli etäinen ja vietti kirjaimellisesti joka hetken puhelimessa. Kaippa tuo halusi jakaa avioerokokemuksiaan kavereiden kanssa (siltä se kuullosti aina kun pätkän kuulin). Shona, vanhempi tyttö, oli oikein kiltti ja auttavainen. Emily, nuorempi, lähinnä kiukuttelija ja aika piloille hemmoteltu, hyvinä hetkinä tosin ihan ok, mutta aika prinsessa (rakasti Barbieta, keijuja, prinsessoja ja semmoisia). Työmäärä oli ekan järkytyksen jälkeen ihan ok, lähinnä siivoamista. Valitettavasti sain heti ensimmäisellä viikolla piinaavan yskän joka ei helpottanut sitten millään. Muutenkin olo oli edelleen flunssainen ja maassa.

Maanantai-aamuna (7.11) heräsin enkä halunnut enää jatkaa. Jotenkin tuntui vain etten jaksa sellaista elämää. En halua asua kenenkään nurkissa vaikka oma jättimäinen huone olikin ihana. En jaksa korjata toisten jälkiä, vituttaa jos aikuinenkaan ihminen ei osaa omaa kahvikuppiaan tiskialtaaseen laittaa, saati nostaa lehteä lattialta. Kaikki jäi juuri siihen mihin käsi ne laski ja minun työ oli laittaa ne paikalleen. Jos en olisi vklopun aikana vähän viskonut tavaroita paikalleen olisi talossa ollut mahdotonta kävellä maanantai aamuna. Minut on kasvatettu siivoamaan jälkeni, ehkäpä se on syy miksi Suomessa harvoin perheissä on siivoajia.
Yskä myös vei voimani enkä kyennyt syömään kipeän kurkun takia mitään koko vkloppuna, elin lähinnä jäätelöllä (jäädytti kurkun ja meni alas) ja mehulla. Olo oli muutenkin todella voimaton.
Maanantai aamuna istuin sängyllä ja tuijotin kelloa, koska mennä alakertaan. Hetken mielijohteesta laitoin serkulleni tekstiviestin ja kysyin vieläkö tämä on valmis lainaamaan minulle rahaa. Luin vkloppuna mailin, replyn, missä hän tarjoutui lainaamaan rahaa jos tilanteeni on todella paha. Hän lupasi ostaa minulle lipun netistä heti kun saa lapsensa petiin. Muutamaa tuntia myöhemmin minulla oli lippu kotiin keskiviikolle.
Step varasi minulle ajan lääkäriin (kysymättä edes minulta) ja heitti sinne. Matkalla hän puheli josko minun olisi paras mennä kotiin (Suomeen) jos kyseessä on tulehdus tms joka ei parane hetkessä. Pohdin pitkään sanoakko, että minulla on jo lippu kotiin, en sanonut. Sanoin tosin, että olen itsekin pohtinut kotiin lähtöä, koska koen olevani liian vanha sellaiseen työhön. Haluan oman kodin ja työ kodin ulkopuolelta.
Kävin lääkärissä, joka ei muuten edes katsonut kurkkua, kunhan kuunteli keuhoja. Seikkailin bussilla kotiin ja Stephin tultua kerroin lähteväni Suomeen.

Lähtöaamuna näin uuden tytön ja kerkesimme vaihtamaan muutaman sanankin, sillä Step oli myöhässä. Kappas, sama tilanne oli sinä päivänä kun minä aloitin. Taksi vei minut Victorialle ja coach sieltä Stanstediin. Ainoa millä jaksoin oli ajatus minusta istumassa iskän autossa matkalla kotiin. Lento tuntui kestävän ikuisuuden! En muuten suosittele lentämistä Ryanairilla jos on kipeä, molemmilla kerroilla karmea flunssa/köhä/tms päällä ja matka oli tuskaa. Korvat menivät jälleen tukkoon enkä kuullut sanaakaan... Itseasiassa vasta tänään korvani ovat auenneet, kaksi viikkoa paluun jälkeen.

Lähtöpäätös ja lähtö tapahtui hyvin nopeasti enkä kerennyt tekemään Lontoossa juurikaan mitään. Mitä nyt matkustamaan metrolla ja kokemaan ikuisuushetkiäni tuben saapuessa asemalle. :)
Tiedän, että tulen palaamaan Lontooseen seuraavan viiden (?) vuoden aikana. Niin moni asia jäi tekemättä. Olisin jäänyt ja etsinyt itselleni toisen työn ja kodin jos vain rahavarat olisivat sen suoneet. Ensin ajattelinkin kituuttaa perheessä vuoden loppuun säästäen rahaa, mutta ei siitä olisi mitään tullut, etenkin kun olin niin kipeä. Ehkä Step oli oikeassa, ehkä ei vain ollut minun aikani ja kroppani päätti asian puolestani.
Vaan lupaan ettei tämä jää tähän, en ole saanut läheskään tarpeekseni tuosta kaupungista. :)

Nyt olen siis majaillut porukoilla kaksi viikkoa. Menin lääkäriin heti torstaina ja sain antibioottikuurin, minulla oli korvatulehdus (eikä edes koskenut). Popsin kiltisti kuurin loppuun, mutta olo oli tasan yhtä kamala. Korvat tukossa enkä kuullut mitään. Yskä piti talon muut ihmiset hereillä. Lämpö heitteli ja teki olosta nuutuneen. Perjantaina (viime viikon) kävin uudelleen lääkärissä ja sain jotain tukkoisuutta helpottavia lääkkeitä. Nyt olen viskonut niitä kitaani ja olo on ihme kyllä helpottanut. Ostin myös yskänlääketabletteja jotka ovat taineet myös auttaa. Tänään tapahtui ratkaiseva käänne kun korvani aukesivat hieman! Jipii! Kuulin mitä porukat puhuivat! Tosin...lauantaina heräsin kylkikipuun joka ei tunnu hellittävän millään. Olen mättänyt särkylääkkeitä ja Mobilattia, mutta kukut. Kainalon/rinnan alle koskee pirusti, etenkin kun yrittää nukkua. Onneksi yskä on rauhoittunut, muuten itkisin varmaan kivusta sillä jokainen yskäisy sattuuuuuu!
Jos olisin kotona Tampereella olisin jo päivystyksessä. Täällä Mikkelissä on vaan vittumainen päivystys vaikka se saattaakin kuullostaa hienolle. Täällä päivystykseen pitää varata aika. Joka siis tarkoittaa, että ensin minä kinaan puhelimessa olenko tarpeeksi sairas päivystykseen vai en, sitten minä kinaan saadakseni ajan illalle, koska päivällä on aivan turha yrittää päästä täältä keskeltä ei mitään mihinkään (ota taksi ehdotti hoitaja puhelimessa! 20km!). Anjalla taitaa muutenkin mennä hermo minua kuskatessa, sillä ajat ovat törkeästi myöhässä. Molemmilla kerroilla olen istua tanattanut päivystyksessä parisen tuntia vaikka olen ollut ihan ajallani. Toivoa siis sopii, että kipu asettuu enkä ole yskinyt mitään lihaksia tai luita rikki.

Aika täällä maalla vaan käy pitkäksi. Olen lukenut kaikki naistenlehdet, Aku Ankat ja nyt on menossa pikkusiskon hevoskirjat (Merja Jalo rokkaa edelleen) ja hevoslehdet (Hevoshullu on parempi kun Villivarsa). Kaipuu omaan kotiin on kova, mutta sille ei nyt voi mitään. Ensinnäkään ei ole vara asua omillaan ennen tammikuuta, eläkerahat on varattu läppärin laskuihin. Toiseksi asunnossani asuu kaksi tyttöä joiden ei tarvitse luovuttaa kotia minulle takaisin ennen toukokuuta elleivät he itse halua. Vuokrasopimus on määräaikainen ja täten minulla ei ole oikeutta heittää heitä ulos. Pistin kyllä tytöille mailia ja kyselin josko mitenkään olisi mahdollista tammikuusta päästä kotiin. Olisihan se vähän hassua jos vuokraisin Tampereelta asunnon kun en omaankaan kotiin pääse. Toinen vaihtoehto olisi muuttaa serkkuni (se tuolla yllä) kotiin. Hän lähtee lapsineen Lappiin ja asunto on tyhjänä suurimman osan kevättä. En kuitenkaan tahtoisi jumittua tänne puolelle Suomea vaan tahtoisin palata Tampereelle ja yrittää palata arkikuvioihin mahdollisimman pian. Sormet ja varpaat ristiin siis.

Semmoisia. Toivottavasti tämä riittää hetkeksi. ;)

sea   00:06    0 kommentti(a)


lauantaina, marraskuuta 19

Lupaan kautta kiven ja kannon (enkä juo kahvia), että ensi viikolla kirjoitan piiitkän jutun mitä oikein tapahtui, miksi ja silleen, tiedättehän te. Nyt ei kerta kaikkiaan saa revittyä itsestäni mitään.
Kävin eilen jälleen lääkärissä kun olen edelleen aivan tukkona (korvat, nenä ja semmoset), sain taas uusia pillereitä. Toivottavasti nämä toimii. Inhottaa olla kuuro kun kaikki jutut menee ihan ohi. Jennan puhetta kuulen, koska se puhuu lapsenomaisesti kovaa, porukoiden puhe menee ihan ohi. Telkkarista ei voi katsoa kun ulkomaalaiset ohjelmat, kun ei kuule mitään, tekstin sentään näkee lukea. Yskä on sentään vähän rauhoittunut, tosin pidin kuulma joku yö iskän hereillä yskimällä. Olen varmaan tosi suosittu mykkänä ja yskivänä (ei viitsi puhua kun ei kuule kumminkaan mitä toiset vastaa).

sea   13:03    0 kommentti(a)


keskiviikkona, marraskuuta 16

Enkä pääse edes omaan kotiin. Typerät määräaikaiset sopimukset. Mitähän seuraavaksi.

sea   12:36    0 kommentti(a)


maanantaina, marraskuuta 14

Muutamia tuhansia kilometrejä pohjoisempana kun viime viikolla.

Korvat tukossa (ei kuulu mitään), yskä on kamala, lämpötila heittelee ja nenä rutisee/narisee. Penisiliinikuuri ollut päällä jo useamman päivän eikä mitään hyötyä. Voisipa hautautua vain peiton alle (tosin sielläkin yskittää).

sea   13:00    2 kommentti(a)







teacup photo from kuu_nel

sunday[.]gloomy[ät]hotmail[.]com


Listaa minut!

Listaa minut!



arkisto
heinäkuuta 2004
elokuuta 2004
syyskuuta 2004
lokakuuta 2004
marraskuuta 2004
joulukuuta 2004
tammikuuta 2005
helmikuuta 2005
maaliskuuta 2005
huhtikuuta 2005
toukokuuta 2005
kesäkuuta 2005
heinäkuuta 2005
elokuuta 2005
syyskuuta 2005
lokakuuta 2005
marraskuuta 2005
joulukuuta 2005
tammikuuta 2006
helmikuuta 2006
maaliskuuta 2006
huhtikuuta 2006
toukokuuta 2006
kesäkuuta 2006
heinäkuuta 2006
elokuuta 2006
syyskuuta 2006
lokakuuta 2006
marraskuuta 2006
joulukuuta 2006
tammikuuta 2007
helmikuuta 2007
maaliskuuta 2007
huhtikuuta 2007
toukokuuta 2007
syyskuuta 2007

vielä vanhempaa tavaraa


Get Firefox!
Powered by Blogger

Gloomy Sunday 2007 / Blogger