Neljän aikaan yöllä säpsähdän, makuuhuoneeni ovella seisoo mies, pimeässä seisoo pitkä mies, Joonas. Kestää hetken tajuta mistä on kyse. Hän on tullut avaimella sisälle, enkä ollut edes herännyt siihen.

Reippaan tunnin kuuntelen sekavaa humalaista miestä joka makaa olohuoneeni lattialla ketarat levällään. Puolet jutuista menee ohi, tuskin tuo itsekkään tiesi mistä puhui.
Joonas: Missä minä olen?
Elina: Kalevassa, olohuoneeni lattialla.
Joonas: Kuka minä olen?
Elina: Joonas.
Se ei enää kelvannut. Jouduin väittelemään asiasta... Olen ainoa joka kutsuu Joonasta Joonakseksi, muille hän on Jallu, Yalbert tai vaikka Tumppu von Tumppu. Minulle hän on Joonas. Jallu on se kännäävä teekkari, Yalbert on se teinityttöjä kuolaava irc-galleriahahmo, Tumppu von Tumppu on sovinistinen bloggaaja, Joonas on... Joonas, mies josta löytyy ripaus kaikkea noita edellisiä, mutta enimmäkseen jotain muuta. Mitä muuta? Sitä en osaa sanoa. Joonas on se joka pummaa tupakoitani, pöllii sytkärini, istuu koneellani ja nukkuu vieressäni. *huoh* En minä tiedä.

Lopulta saan vakuutettua känniselle miehelle, että hän voi nukkua samassa sängyssä kanssani vaikka hänellä onkin tyttöystävä. Kaivan vaatehuoneesta toisen peiton ja lähes tyrkin miehen makkariin (äkkiä ettei kissa mene sinne). Sekavat jutut vaaleansinisistä poneista jatkuu sängyssäkin. En tiedä nauraakko vai ollakko huolissa. Onneksi olen niitä pitkähermoisia jotka voivat kuunnella kännisiä miehiä loputtomiin enkä ala tiuskia tai nukahda. ;P

Lopulta raukka sammahtaa ja minä jää makaamaan hiljaa. Siinä se nyt on, vieressäni, pitkästä aikaa. Tekisi mieli koskettaa, mutta en voi. Tekisi mieli silittää hiuksia, mutta en voi. Tekisi mieli painautua hänen selkäänsä vasten, mutta en voi. Hänellä on nainen, se en ole minä. Vaikka en kosketuksella edes hae mitään sellaista se olisi kuitenkin väärin. Se ymmärrettäisiin väärin. Todellisuudessa halusin vain koskea, tuntea toisen ihon, toisen läheisyyden, toisen ihmisen. Vain koskea.

Aamulla huomaan avaimen pöydällä. Siinä se sitten on. Hyvästit. Mies pyörii ympäriinsä vielä jonkun aikaan, mutta minä en voi olla pohtimatta, että tämä on viimeinen kerta kun näen hänet. Jos joskus haluan jotain sanoa niin se on sanottava nyt. Lopulta saan suustani vain surkeat "en tiedä tahdonko tuota avainta". Lyhyen sananvaihdon jälkeen Joonaskin ymmärtää miksi. Avain ei ole se juttu vaan sen symboliikka. Avaimen jälkeen ei ole enää mitään. Sitten tämä ei ole edes puoliksi koti, edes jokin mihin voi tulla jos myöhästyy viimeisestä bussista. Avaimen jälkeen ei ole enää mitään.
Ovelta kuulen vielä "ollaan yhteyksissä", ei sentään "soitellaan"... Oven kolahdettua kiinni en ole yhtään varma ymmärtikö hän kuitenkaan.

Myöhemmin huomaan pöydällä mustan puuvärikynän sekä sytkärini kadonneen. Joonaksen ja Joonaksen taskussa. Ikävää ettei kumpikaan ole tarpeeksi suuri tekosyy nähdä enää. Se siitä siis. Kuten aina, asiat kuivuvat nyt kokoon. Juttelemme niitä näitä joskus irkissä, mutta vähitellen sekin loppuu. Luemme edelleen toistemme blogeja ja tiedämme missä elämämme menee, mutta emme ole enää vaihda kuulumisia suoraa. Syksy tulee ja kaikki kuolee.

kuuletko lehdet putoilee
nyt tiedän että lähtö lähenee
palataan alkupisteeseen
ei jaksais ajatella
...
ainoa jolle tunnustan
en osaa olla yksin
jos nyt jo päätät lähteä
niin lupaa ettet taaksesi katso
en kestäisi vaan saapuisin
sun luoksesi taas uudestaan
sano tulinko turhaan?
...
en luota itseeni enää ollenkaan
anna anteeksi...anna anteeks