En olisi kaksi vuotta sitten voinut kuvitellakaan kirjoittavani tätä postausta, vieläkin tietyllä tapaa sattuu ja tekee mieli väittää vastaan. Totuutta on joskus niin vaikea myöntää itselleen.

Kun minä kiipesin pöydälle haaveissa hypätä alas, kun minä kiskoin lääkkeitä napaani päätyen ensiapuun halusin kuolla. Tiesin etten välttämättä kuole, mutta ei mielessäni ollut mikään avunhuuto, minä halusin kuolla. Takaraivossa tiesin, että jos todella haluaisin kuolla en tekisi sitä epävarmoin keinoin. Silti en halunnut myöntää itselleni etten olisi ollut tosissani. Tietyllä tapaahan olinkin!

Totuus on, ja tämän tietää kaikki itsetuhoiset, jos sitä todella tahtoo kuolla valitsee sellaisen keinon ettei ole mahdollisuuksia selvitä. Ei puhuta tai mainita sanaakaan kellekkään ja asiat todella järjestetään niin ettei kukaan löydä liian aikaisin. Ei sitä napsita lääkkeitä vaan ammutaan päähän, ei sitä vedetä ranteita auki vaan hirttäydytään, ei sitä hypitä kolmannesta vaan kavutaan sinne yli kymppiin. Jokainen joka tosissaan on kuolemassa tietää keinot millä onnistuu 100% varmuudella.

Kylmä totuus siis on, että jokainen vähemmän varma keino on avunhuuto, halu tulla huomatuksi, halu herättää ja näyttää, että on tosissaan, keino purkaa pahaa oloa. Se mikä tekee tuon myöntämisen vaikeaksi on ihmisten asenne. Ei kukaan halua olla se "naapurin teini joka on kahdeksatta kertaa ensiavussa", ei kukaan halua tulla ihmisenä väheksytyksi, eikä kukaan halua ongelmiensa tulevan väheksytyksi. Ja usein sitä todella tahtoo kuolla, sitä on tosissaan. Se sellainen pieni toivonkipinä ei vaan ole sammunut ja siksi päätyy epävarmaan keinoon. Josko tästä selviäisi ja josko joku huomaisi minun hirveä oloni on. Jospa joku huomaisi, että todella tarvitse apua. Aina kun se puhuminen ei auta eikä mene perille.

Tietyllä tapaa minä ainekin häpeän päätymisiä ensiapuun. Olen aina tiennyt varmat keinot kuolla, mutta silti olen lähtenyt leikkimään lääkkeillä, tietäen ettei ne tod.näk. edes tapa. En halua olla säälittävä epäonnistuja, ihminen joka ei edes itseltään henkeä saa riistettyä. Jos vain ihmiset osaisivat suhtautua itsemurhayrityksiin. En minä halua mitään "Herrajumala, älä ikinä tee enää tommosta!"-vastaanottoa, mutta haluan, että minut otetaan vakavasti, se mitä sanon pitäisi riittää, ei pitäisi joutua tilanteeseen jossa sanoista tulee tekoja.

Vihaan muuten tuollaisia "älä ikinä tee tommosta"-asennetta. En minä ole tekemässä sinulle mitään, ei minun itsemurhalla ole mitään tekemistä sinun kanssasi. Kun ihminen on siinä pisteessä, että oman elämän lopettaminen on ajankohtaista ei toisten tunteilla ole "väliä", ei niitä ajattele. Oma tuska on jo niin suuri, että sitä sokeutuu muulle. Minusta pahinta on silloin syyllistää ja sanoa ettei toinen ajattele lähimmäisiään tms vastaavia. Prk se on minun elämä ja minun päätös lopettaa se, ei sinun! Miksi minun pitää kitua, jotta sinun olisi hyvä olla?

Anyway, pointti oli, että itsetuhoisuus on periaatteessa "puppua", ihminen joko tappaa itsensä tai sitten ei, muu on sitten jotain ihan muuta. Olipas karua, mutta niinhän se on vaikken oikeastaan vieläkään sitä halua myöntää.

Tuli sinun jutustasi mieleen oma kokemani viime talvelta kun oli ihan sipissä eikä kukaan auta, ei kuuntele , siis ei mitään,
niin teki mieli ottaa nuorin mukaan ja mennä kylällä potkimaan mummoja jotta joku ottaisi pienimmästä vastuun ja itse pääsisi vaikka putkaan nukkumaan...
no en tehnyt, mutta priskatti kun teki mieli..

Olisiko sekään välttämättä auttanut? Pikkusiskoni (S) on asunut äitini luona koko ikänsä vaikka viime vuodet siellä on asunut myös alkoholisti ja väkivaltainen mies. Poliisit on soitettu sen tuhat kertaa, ambulanssit käyneet... Pikkusisko soitti jopa viisi vuotiaana äidille ambulanssin (silloin tuota miestä ei vielä ollut, kyse oli verensokerin laskusta).

Tai no juu, olisit sä yhdeksi yöksi putkaan päässyt, mutta mitä sen jälken? :)