keskiviikkona, lokakuuta 4

Hitsi. Olen ihan hämmentynyt. Erään toisen blogin kommenttikentässä (en nyt sano missä, koska en tiedä saanko) kävi ilmi ettei kaikki ehkä ymmärtäneet edellistä postaustani niin kuin oletin. Olen pahoillani, tarkoitukseni ei ollut loukata ketään, ei todellakaan!

Kertausta niille jotka eivät ole lukeneet minua vuosia. Masennukseni alkoi kun olin teini-ikäinen, yläasteella. Äitini meni uusiin naimisiin ja sai lapsen (pikkusiskon joka on siis nyt teini itse). Minä en halunnut uutta minulle tuntematonta miestä enkä todellakaan lasta, mutta minua ei kuunneltu vaikka mielipiteeni kysyttiinkin. Mies huiteli missä huiteli, petti äitiäni avoimesti. Lapsi jäi lopulta minun vastuulleni kun äiti meni takaisin töihin (klo 16-00) ja lähes koko talous jäi muutenkin minun hoidettavaksi. Jossain vaiheessa äidilleni ei riittänyt enää kotiviini vaan hän meni läheiseen räkälään töiden jälkeen tullen kotiin siinä neljältä yöllä herättäen minut ja huutaen miten olen taas jättänyt tiskaamatta/siivoomatta/mitä ikinä. Kun en aamulla jaksanut kouluun äiti herätti minut 10 maissa huutaen "mitä vittua sä ämmä täällä makaat!". Karkasin kotoa kahdesti turvataloon missä minua ei otettu tosissaan, koska en kyennyt vanhempieni (molemmat) silmien alla kertomaan millaista meillä kotona todella oli, kiitos äidin ikuisen "isälles et kerro" opin. Se pirulainen on tiukassa, en ole oppinut siitä eroon vieläkään. Muista napsineeni lääkkeitä vääriin tarkoituksiin jo teini-iässä, sekoittaen tietysti alkoholiin. Muistan myös seisseeni monesti pöydällä haaveillen hyppäämisestä, asuimme seiskassa. Kotoa pois muuttaminen oli elämäni paras tapahtuma.

Muutaman vuoden masennus olikin poissa. Muutoin käytökseni kyllä meni yli äyräiden, alkoholia, miehiä ja "miesten hyväksikäyttöä" (siis minä käytin). Siinä joskus 19v sain ensimmäiset harhani, kuulo-, näkö- ja tuntoharhoja, sekoamiskohtauksia. Olin lyödä kättä ikkunan läpi ihan vain saadakseni itseni kuriin. Vuosi Englannissa oli kuin toisessa maailmassa, mutta palattuani kotiin ja uudelle paikkakunnalle kaikki iski pahemmin. Asuin puoli vuotta Salossa ja koen edelleenkin sen olleen elämäni pahimpia aikoja. Lähes joka yö itkin sängyssäni huitoen "muurahaisia" selästäni, kuiskien pimeisiin nurkkiin "jätä mut rauhaan, mee pois". Olin niiiiin yksin.

Tampereella sain ensimmäisen kerran apua. 1999 aloitin myös kirjoittamaan blogiani (silloista nettipäiväkirjaa), mutta koska te ette edelleenkään lue vanhoja juttujani jatkan. :P
Olen ollut mielenterveystoimiston asiakas olisiko nyt vuodesta 2001 asti. Olen syönyt masennuslääkkeitä on-off siitä asti, nyt jo parisen vuotta täysin putkeen. Olen ollut myös terapiassa ja kerran Pitkäniemessä (psykiatrinen sairaala), olen kahdesti päätynyt ensiapuun lääkkeiden yliannostuksen takia, sekoamisen takia olen soittanut ambulanssin itselleni muutaman kerran, muutaman olen itse kävellyt päivystykseen. Olen myös ollut riippuvainen diapameista enkä koske niihin vieläkään, olen myös viillellyt ranteitani tunteakseni kipua. Minut on diagnosoitu epätyypilliseksi masentuneeksi ja epäkypsäksi persoonallisuudeksi (tosin jälkimmäistä lääkärit eivät viime aikoina ole enää painottaneet). Olen seissyt näin vanhempanakin monesti pöydällä tai parvekkeella haaveillen hyppäämisestä.

Kaksi vuotta sitten päädyin ensiapuun lääkkeiden takia, en varsinaisesti halunnut kuolla, mutta halusin lakata tuntemasta, halusin breikin elämääni. Alkoholiahan en ole kyennyt juomaan kahdeksaan vuoteen, vatsani ei sitä siedä. Kadotettuani ensimmäistä kertaa elämässä (en nuorempana edes sammunut viinasta) useita tunteja sain jonkun ahaa-elämyksen. Se oli muuten pelottavaa. Miten jatkuvasti humalassa muistinsa kadottaneet kestää sitä? Pohdin tuon reissun jälkeen syntyjä syviä, tajusin etten oikeasti halua kuolla. Kehitin selviytymiskeinokseni teorian siitä miten jokaiselle elämässä annetaan yhtä paljon hyvää ja pahaa. Minä olen saanut paljon pahaa joten olen pakottanut itseni uskomaan, että vielä minä saan onnea ja hyvää, paljon. Niin paljon kun elämä joskus mättääkin ja tulee hetkiä etten millään jaksa uskottelen itselleni, että vielä minä saan hyväni on pakko. Ei tässä elämässä muuten ole mitään järkeä. Ei elämä voi olla näin epäreilu. Sisälläni on syttynyt pieni hento toive jotta elämäni joskus vielä on hyvin. Jos en parane masennuksesta kokonaan niin ainekin se helpottaisi.

Juuri tällä hetkellä olen menettämässä tuon pienen hennon valon, juuri nyt en jaksa uskoa, että elämäni ikinä muuttuu. Pelkään niin paljon ettei elämäni ikinä muutu tästä. Tätä se on ollut jo vuosia, miksi se mihinkään muuttuisi? Niin paljon olen yrittänyt. Olen tehnyt kaiken mitä hoitava tahoni on pyytänyt, olen ollut rehellinen ja kertonut kaikki tunteeni mitä vain kykenen suustani ulos sanomaan. En ole valehdellut koskaan vaan aina kertonut rehellisesti miten asiat on, oli sitten kyse hyvästä tai pahasta. Niin monesti olen saanut karvaasti maistaa miten rehellisyyttä ei palkita. Tänään viimeeksi psykoni ihmetteli miten ihmeessä jouduin lääkkeiden yliannostuksen jälkeen tappelemaan päästäkseni vapaaehtoisena psykiatriselle osastolle. Miksi minulle ei kirjoitettu lähetettä heti vaikka kaikille vapaaehtoisille niin tehdään aina, psykiatrinen sitten päättää itse otetaanko sisään vai ei. Minulle lääkäri ei toistuvien pyyntöjen (jopa terapeuttini pyyntöjen) jälkeen suostunut kirjoittamaan, väitti minun olevan vain liian terve. Olen niin monesti saanut kuulla olevani niin pirteä, hiukset ojossa, meikki naamassa, orientoitunut ja jopa naurahtanut vastaanoton aikana. Koska olen jaksanut tulla paikalle olen selvästi hyvinkin terve ja jos jätän tulematta en halua hoitoa. En oikeasti enää tiedä mitä minun pitäisi tehdä saadakseni hoitoa. Tähän toki voitte ajatella, että lääkäri kyllä tietää, jos hän pitää minua terveenä niin en hoitoa edes tarvitse. Se on teidän mielipide. Tämä on kuitenkin minun elämä ja minä sitä joudun elämään.

Joskus todellakin koen, että koko tämä masennus on minulle yksi kirous. Tai tarkemmin ottaen se ettei minua koskaan oteta todesta. Tiedän olevani siihen "osasyyllinen", annan itsestäni terveen kuvan enkä näytä ulkoisesti masentuneelle, en edes kuullosta. Puhuimme muuten masennuksen jakamisesta psykon kanssa. En ole puhunut masennuksesta kenellekkään tuttavalle tai sukulaiselle, enkä halua. Ei se ettenkö haluaisi rasittaa heitä en vain halua kommentteja. En halua sääliä enkä "ymmärrystä", totuus on ettei kukaan voi tietää miltä minusta tuntuu, koska ne on minun tunteita. Ihmiset voivat kuvitella ja yrittää ymmärtää, mutta ei tietää. Eniten kuitenkin pelkään, että nämä ymmärtäjät vievät minulta tilan. En halua kertoa ongelmiani, koska usein ihmiset vastaavat omilla ongelmilla. Minulle tämä ei ole kilpailu, tämä on elämä. * Tähän väliin vilkutus äidille, sinulle kun kaikki on kilpailua siitä kellä menee huonoiten. Sinulle kun sinun ongelmat on aina suurempia kun muiden. * Voin toki kuunnella toisten kokemuksia ja ongelmia, mutta en halua, että omani hautautuu niiden alle. En halua, että vastapuoli vähättelee minun ongelmiani yrittäessään ymmärtää. Siksi en koskaan kerro. Tämä blogini on ainoa paikka missä olen tunteistani kertonut psykojen ja terapeuttien lisäksi. Täällä kenenkään ei tarvitse vastata eikä hymistä väliin. Voin sanoa asiani ja pistää pisteen perään. Se on siinä.

Äitini vankka oppi oli "isälles et kerro" ja "tämä on meidän perheen asia, muille ei puhuta, muihin ei luoteta". Olen aina laittanut hiukseni ja meikannut teinistä asti, vaatteeni on aina siistit ja puhtaat. Mutta ulkokuori eikä edes sanat kerro aina totuutta. Älä tuomitse ellet tiedä mitä tuomitset. Älä luule tietäväsi, ota selvää, äläkä siltikään luule tietäväsi, aina et voi tietää et vaikka kuinka yrittäisit.

Alkuperäiselle toisessa blogissa vastaajalleni siis. Minä en tarvitse malleja. Eikä minun oikeastaan tarvitse edes teeskennellä. Jos en olisi oppinut arvostamaan elämääni ja pakottanut itseni uskomaan parempaan tulevaisuuteen en olisi nyt tässä kirjoittamassa tätä. Toivon ettet epäile aitouttani kun sanon olevani huolissaan toisesta ihmisestä jolla menee huonosti. Omien kokemusteni takia lähdin sosiaali- ja terveysalalle enkä usko koskaan vaihtavani alaa vaikka en nyt opinnoissa edisty. Toivon sydämeni pohjasta ettei kenenkään ikinä, koskaan tarvisi kokea sitä mitä minä olen kokenut. Mutta tiedän ettei niin käy, valitettavasti tuhannet jopa miljoonat ihmiset kokevat saman kohtalon. Toivon kuitenkin, että omilla sanoillani, kirjoituksillani ja teoillani joku ihminen huomaa ettei ole yksin, meitä on muitakin. Sehän koko blogini idea on!
Haluan kuitenkin kiittää, että välität lähimmäisestäsi, jos hän ei sitä nyt ymmärrä hän ymmärtää sen myöhemmin. Välittämisesti voi olla juuri se ratkaiseva ele/teko. Välitä! Se kannattaa aina!

Okey, nyt lopetan, Anni ihmettelee miksi äippä vaan itkee eikä huomioi häntä. Kysykää toki jos jotain jäi epäselväksi, kerron/korjaan mielelläni.

Edit 0.27: Olen kirjoittanut ennenkin historiaani joten etsin sen ja linkkaan tähän.

Edit2 1.35: Niin ja jos mä itsetuhoiseksi tässä vielä rupeen niin sen te (ja muut) tulette sitten lukemaan kuolleiden palstalta, ei täältä eikä mistään muualtakaan. Enää en leiki kuolemalla.

sea   23:30   


10 Kommentti(a):

Anonymous muorsika...
No kuulosti tutulta tuo että hoitoa ei saa vaikka itse olisi aktiivinen, samaan ansaan itsekin olen joutunut.. Nyt sitten lyödään vielä enemmän lyötyä.. No elämä on voisi kait sarkastisesti sanoa.

Parempaa loppuviikkoa kuiten
Blogger sea...
Hoidon saaminen on joskus yllättävän vaikeaa vaikka ihmiset usein olettaa, että kyllä apua tarvittavia autetaan. Tuntuu, että niitä hoidetaan jotka ei hoitoa halua, mutta haluavia ei. En tuomitse henkilöä joka minut sai kirjoittamaan tuon tekstin, hän ei varmaankaan tiennyt mitä kaikkea taustalla on.

Parempaa...rahat loppu...ehkä se tästä, taas. :)
Anonymous Tiina...
Hei, sellainen kysymys tuli mieleen, kun olen joskus käsittänyt, että sinulla on isosisko, vai olenko ihan väärässä? No kuitenkin, onko isosiskosi asunut jossain toisaalla vai kuinka pikkusiskon ja koko talouden hoitaminen on kasaantunut sinun harteillesi? Monia vastaavanlaisia tarinoita kuunnellessa olen tullut siihen tulokseen, että tyypillisesti perheen vanhin tytär joutuu ottamaan vastuun kaikesta.
Ikävä tilanne joka tapauksessa, että lapsi joutuu kantamaan vastuun perheessä ja uskomattoman yleistä.
Anonymous niunau...
Sanon heti alkuun etten voi ymmärtää koska en ole kokenut samaa. Nähnyt ihan pienen pintaraapasun kun ei itsellä ollu kaikki ja kummastelen suuresti että hoidon saaminen on niin vaikeaa. Toivottavasti se päivä vielä tulee eteen kun saat hyvää ja itsellesi tarkoitettua hoitoa.

Toivon että pääset pahimman yli ja löydät vielä onnen.
Anonymous Outi...
Onneksi sinulla on Anni. Pakko aloittaa tuosta, koska olen itse läheiseni kohdalla käytännössä kokenut sen, miten pyyteetön rakas lemmikki voi olla se oljenkorsi, joka auttaa jaksamaan vaikka vain päivänkin kerrallaan eteenpäin.

Minä en ymmärrä masennusta ja persoonallisuuden häiriöitä. Oikeastaan nykyään ymmärrän niitä aina vain vähemmän, kun olen asiaan joutunut tutustumaan. Uskomatonta, miten jossain asiassa lukemalla ja tietoa etsimällä voi saadakin itsensä vaan enemmän hämmentymään. Kaksi asiaa kuitenkin ymmärrän nyt hyvin. Sen, että tällaisen ongelman ihminen voi peittää ja piilottaa ihan viimeiseen pisaraan asti niin, ettei ehkä kukaan ympärillä aavista missä mennään. Toinen, minkä ymmärrän on se, että hoitoa on osattava itse hakea ja sinne on vaikea päästä. Joskus sinne tosin pääsee heti, kun sairaalan ovesta astuu, mutta että sen askeleen ottaa, niin siinä onkin tekemistä.

Jaksamista. Ja törmäillään täällä netissä.
Blogger sea...
Tiina: On, minulla on isosisko A (sekä kaksi pienempää puolikasta S ja J). Kun muutin äidin luo Helsinkiin isosisko A muutti hyvin pian poikaystävänsä luo. Olin kymppiluokalla kun sisko A muutti takaisin kotiin. Sisko A toki tuli toisinaan hoitamaan pikkusisko S:ää, mutta enimmäkseen minä olin vastuussa.

Tuossahan on se ero normaaliin kuvioon, että me olimme jo reippaasti vanhempia, minä teini ja isosisko A jo lähes täysi-ikäinen kun pikkusisko S syntyi. Näin vastuu toki jää sille kuka talossa on vanhin lapsi. Itselleni oli muutenkin aika isku muuttua 13v jälkeen kuopuksesta keskimmäiseksi. Ei meillä kyllä suuresti nuo perinteiset esikoinen/kuopus mallit ole jyränneet kun olemme enimmäkseen asuneet erillään eli olleet perheen ainoita lapsia, mutta silti. Minä olen aina ollut se menevä, kärkäs ja säätävä kuopus ja isosisko A hiljaisempi, rauhallisempi ja kiltimpi.
Blogger sea...
niunau: Aina voi yrittää ymmärtää ja se riittää. ;)
Kiitos, uskon ja toivon, että tämä vielä tästä. Pakkohan sen on?
Blogger sea...
Outi: Niinhän se yleensä on, Anni tosin on vielä niin tuore kaveri etten oikein vielä näe häntä (viikset!) oljenkortena. :)

Oi, en minäkään ymmärrä masennusta saati persoonallisuushäiriöitä! Juuri ja juuri ymmärrän omaa masennustani enkä sitäkään aina. Masennus voi mielestäni olla niin erilaista eri ihmisillä ettei sitä oikeastaan edes voi luokitella.
Persoonallisuushäiriöt on minullekin niin hankala aihe etten uskalla siihen mitään sanoa. Kukaan hoitava taho ei edes minulle ole selittänyt näitä kunnolla.

Hoitoa on todellakin joskus vaikea saada. Tai sanotaanko näin, että ensihätään hoitoa vielä saa, mutta pidempää ja parantavaa hoitoa ei. Uskomaton tämä tukien ja hoitojen viidakko mihin sitä on joutunut eikä kukaan oikeastaan auta selvittämään asioita. En yhtään ihmettele jos toiset ihmiset riistävät henkensä keskellä tätä kaikkea. Niin monia terapia- ja lääkärikiemuroita, lääkekokeiluja, papereiden selvittelyä ja täyttöä, rahaongelmia, tukiviidakkoja, soittoja sinne ja tänne... Juuri silloin kun ihminen on väsynein eikä jaksa edes kauppaan mennä.
Anonymous Anita...
Masennusta ei todellakaan useinkaan oteta vakavasti ja tähän sortuvat myös ammatti-ihmiset. Tuo on niin tuttua, että ulospäin näytät täysin "normaalilta", mutta sisällä on se musta aukko. Itse kuulin vähän aikaa sitten ns. ammatti-ihmiselta, että "on se nyt kumma, että muut paranevat masennuksesta, mutta sinä et". Luojan kiitos sen jälkeen kävin psykiatrilla, joka näki tilanteen vakavuuden. Ja lähetti "terveisiä" tälle toiselle, ns. ammatti-ihmiselle :-D

En ole aiemmien blogissasi käynyt, jatkossa varmasti. Toivon sinulle koko sydämestani jaksamista kaikkien ymmärtämättöminen kommenttien keskelläkin.
Blogger sea...
Ihmiset niin usein sortuu katsomaan ulkokuorta. Paha on kun ammatti-ihmiset sortuu samaan, pahinta jos he ovat sinun hoitavatahosi.
Uskomaton lausahdus ammatti-ihmisen suusta, ettäs kehtaa. Vaikka epäilen, että minunkin paranemisen puutetta on ihmetelty. ;)

Tervetuloa jatkossakin ja kiitos. :)







teacup photo from kuu_nel

sunday[.]gloomy[ät]hotmail[.]com


Listaa minut!

Listaa minut!



arkisto
heinäkuuta 2004
elokuuta 2004
syyskuuta 2004
lokakuuta 2004
marraskuuta 2004
joulukuuta 2004
tammikuuta 2005
helmikuuta 2005
maaliskuuta 2005
huhtikuuta 2005
toukokuuta 2005
kesäkuuta 2005
heinäkuuta 2005
elokuuta 2005
syyskuuta 2005
lokakuuta 2005
marraskuuta 2005
joulukuuta 2005
tammikuuta 2006
helmikuuta 2006
maaliskuuta 2006
huhtikuuta 2006
toukokuuta 2006
kesäkuuta 2006
heinäkuuta 2006
elokuuta 2006
syyskuuta 2006
lokakuuta 2006
marraskuuta 2006
joulukuuta 2006
tammikuuta 2007
helmikuuta 2007
maaliskuuta 2007
huhtikuuta 2007
toukokuuta 2007
syyskuuta 2007

vielä vanhempaa tavaraa


Get Firefox!
Powered by Blogger

Gloomy Sunday 2007 / Blogger