Alkaa vähitellen masentaa tämä tilanne. Täällä oli juuri joku uusi tyttö haastattelussa, ei paljoa viitsinyt alakertaan mennä. Kohta saan varmaan valituksen kun en ole herättämässä/kantamassa vauvoja alas. Arvatkaa kaksi kertaa miksi. Nelekin on muuttunut ilkeäksi. Olen usein sanonut hänelle, että koputtaa oveen kun menee hakemaan vauvat ylhäältä (kävelee oveni ohi) kun minä en muista noita kellonaikoja vielä. Useamman kerran olen huomannut, että Nele hakee vauvat ja on jo syöttämässä niitä tms. Muutenkin sellainen ystävällinen auttaminen on jäänyt kokonaan. Lähinnä Nele on hiljaa ja tekee hommat ennen kun minä edes kerkeän. Kaippa minun sitten pitäisi osata kaikki jo. Normaalissa perheessä varmasti jo osaisin, mutta tässä perheessä on todellakin uskomattomat "säännöt" ja rutiinit. Muistettavaa on enemmän kun vähän.

Pelottaa vaan niin, että Amanda saa uuden tytön ennen kun minä uuden perheen. Koko vaihtaminen tuntuu muutenkin ihan älyttömälle.

Päivän järkevä väläys.

En oikein tiennyt mihin aikaan pitää herätä tms joten nousin kun kuulin muiden nousevan. En siis käyny aamulla suihkussa. Vauvat nukkuu tunnin aamupäiväunet joten menin sitten sillon. Herättyään vauvat syö ja menee kävelylle (tyrkitään rattaissa ei ne itse kävele). Kysyin sitten Neleltä käykö jos jään sisälle ja kuivaan hiukseni sillä aikaa, matkahiustenkuivaaja on aika surkea, kestää 30min saada hiukset edes hieman lähelle kosteaa.

Illalla kun puhuin Amandan kanssa kävi ilmi, että Nele oli (jälleen) raportoinut kaikki (miksi se ei raportoi hyviä asioita?). Amanda ihmetteli miten mä silleen jäin sisälle kuivaa hiuksiani. Päivitteli, että jäisinkö tosiaan lasten kanssa sisälle jos olisin yksin ja semmosta. Heeeeetkinen. Nele meni joko tohon puistoon, osaan sinne tai kierteli kortteleita ympäri, osaan kävellä. Mitä siis missasin? Ja miten niin olisin toiminut yksin ollessa samanlailla? Jos olisin ollut yksin niin en kai nyt olisi edes mennyt suihkuun tai olisin sitten lähtenyt märällä päällä. Tietysti olisin vienyt vauvat ulos, koska ne kuuluu viedä ulos siihen aikaan. Ajattelin vain, että miksi minä turhaa lähden kävelemään Nelen vieressä kun en oikeasti olisi oppinut mitään uutta tai jännää mitä pitäisi tietää. Opin sen kävelemisen jo 25 vuotta sitten. Luulen osaavani sen aika pirun hyvin, vaikka unissani.

Soitin sinne järjestöön aiemmin päivällä. R-L ehdotti ensin vaihtoa, juteltuamme aikamme hän kehotti juttelemaan vielä Amandan kanssa ja lupasi ottaa yhteyttä sopivaan perheeseen johon oli jo lähettänyt paperini. Huvittavaa oli, että puhuessani puhelimeen ovikello soi ja postelijooni toi kasan postia (allekirjoitettava) joiden joukossa oli paksu kirje R-L:lta, arvaten uusien ehdokkaiden papereita. Myöhemmin puhuessani Nelelle soitosta R-L soitti ja antoi yhden ehdokkaan puhelinnumeron.
Jok.tap. uusi perhe-ehdokas olisi pohjois-Lontoossa, israelilaisia, yksi lapsi n. 1½v, isä töissä, äiti opiskelee, palkka suht sama ja tunnit ehkä hieman vähemmin/sama. Matkustelua kuulma paljon, mutta ei Israeliin. :D Minulle sama vaikka mentäisiinkin Israeliin, tulinhan Lontooseenkin. ;) Tod.näk. menen käymään haastattelussa ja päätän lopullisesti sitten.

Amandan kanssa puhuessa tilanne oli muuttunut. Amanda oli yllättynyt ja hämmästynyt miten hyvin tulin toimeen lasten kanssa ja miten kaikki sujui hyvin. Oli hyvin ihastunut, että pelasin erilaisia pelejä Benjaminin kanssa. Miksipä en pelaisi. Muistipelit, palapelit ym on kivaa. Kotona oli minä, Nele ja Amanda joten ei tarvinnut kytätä vauvojakaan. Benjamin keskimmäisenä tarvitseekin selvästi välillä aikuisen kaverin pelaamaan ja antamaan paljon huomiota. Isommat pojat ovat välillä vähän turhan isoja hänen leikkeihin ja vauvat selvästi liian pieniä. Pelaaminen/leikkiminen käy minulta tosin ihan luonnostaan. Jennan kanssahan tuli pelattua joka päivä.

Nyt Amanda olikin enemmän sen kannalla, että ehkä sittenkin jään. Pelkäsi lähinnä tulevaa ja jossitteli. Jos vaikka molemmat vauvat huutaa yhtä aikaa tai jos sitä ja tätä ja tota. Mitä sitten kun ne alkavat kontata urakalla? Ja jaksanko fyysisesti tätä. Jaksanko juosta portaissa, jaksanko hakea poikia koulusta, jaksanko kävellä puistoon. Haloo! Vaikka olenkin lihava ei se tarkoita, että makaan porsaana koko päivän enkä jaksa edes portille kävellä. Jessus, onhan tämäkin huone kakkoskerroksessa, se on vain yksi lisää. Ja kuoleeko se vauva jos haen sen 10 sekunttia hitaammin kun Nele tai Amanda? Benjamin näytti olevan oikein tyytyväinen kun hakiessani häntä koulusta kävelimme hänellekin sopivaa vauhtia eikä kukaan hoputtanut jatkuvasti. En usko, että vauvatkaan suuttuvat jos kävelen hitaammin kun muut työntäessäni heitä rattaissa. Hemmetti, olen jaksanut 26v miksi en jaksaisi nyt. Ja siinähän se kunto kasvaa.

Toisaalta pohdin haluanko enää tämän jälkeen jäädä tähän perheeseen. Haluanko todistella joka päivä jaksamistani? Haluanko epäillä joka päivä onko tämä tarpeeksi hyvin? Pelätä joka päivä mitä jos Amanda päättääkin etten jaksa. Ilmapiiri kärsii aina tälläisestä, etenkin kun epäillään heti, turhaa ja soitetaan järjestöön keskustelematta ensin. Ehkäpä siis jo sen takia on parempi lähteä. Harmittaa silti, kävi miten kävi.

Having a bad bad...really bad day.

Aamulla nouseminen ei huvittanut sitten pätkän vertaa. Nousin kuitenkin, hieman myöhässä. Ensin olin taas hieman häh enkä oikein osannut tehdä mitään kun Nele ja Amanda tekee kaiken. Amandan lähdettyä viemään poikia kouluun ja meidän jäädessä Nelen kanssa vauvojen kanssa kaikki meni ihan ok. Hoidin toisen vauvan täysin yksin Nelen hoitaessa toista. Myöhemmin päivällä tein sapuskan vauvoilla ja syötin molemmat yksin (tein sen jo eilen illalla). Muutenkin Nele neuvoi vain vieressä (tarkoituksella). Kuivan kurkun takia en lähteny Nelen kanssa Putneyyn (?) asti. Nele kävelee sen verta lujempaa kun minä, että alan vaan yskiä, normaalisti se vauhti vielä menisi. Samoin raahatessa vauvaa ylös (kolmanteen kerrokseen) alkaa välillä yskittää tai hengästyy kun ei voi hengittää nenän kautta ja kurkku on ihan rutiruti.

Amanda on lukenut tämän hengästymisen ja hölmönä seisomisen/istumisen pärjäämättömyydeksi. Tänään se halusi istua alas ja jutella onko minusta tähän perheeseen. Oli jo soittanut järjestön naiselle. Epäili tosiaan jaksanko kanniskella kahta vauvaa (eri aikaa tietty), pelata poikien kanssa jalkapalloa tai uskallanko komennella niitä ja miten mahdan pärjätä kun vauvat alkaa pian kontata. Tokihan tälläinen hurja rutiini ja aikataulu on aluksi outoa. Pitää ensin oppia mitä mihinkin aikaan tapahtuu ja mitä sen jälkeen. Myönnän toki etten ole elämäni parhaassa kunnossa fyysisesti, mutta jos juoksen päivässä portaat ylös ja alas viidesti alkaa kunto todellakin parantua. Itse uskon kykeneväni tähän kunhan ensin opin tosiaan aikataulut, tehtävät ja kun totun, että voin rauhassa komentaa poikia vaikka Amanda seisoo vieressä. Yksikään lapsi ei koskaan ole pompotellut minua enkä usko, että nämäkään siihen kykenevät.

Ehdoton plussani (verrattuna esim Neleen) on ehdottomasti etten ramppaa baareissa, ainenkaan viikolla, olen siistimpi (en jätät tavaroita ympäriinsä) ja muutenkin vanhempi, "viisaampi" ja kokeneempi. Tätä Amandakin on kuulma kaivannut, siksi oli toivonut vähän vanhempaa tyttöä. Mukava kuulla, olin itseasiassa vähän huolissani.

Käydessäni Nelen ja vauvojen kanssa ulkona mainitsin keskustelusta Nelelle. Lohduttavaa oli, että Amanda oli aikanaan epäillyt myös Nelen sopivutta perheeseen kuten myös Neleä edeltävän tytön. Ehkä ei tosiaan pitäisi ottaa asiaa niin henk.koht. kuten Amandakin sanoi, mutta en silti voi olla ottamatta. Eniten ehkä ärsyttää, että Amanda meni soittamaan järjestölle puhumatta ensin minun kanssa. Ja minun pitäisi soittaa sinne huomenna. Pohjois-Lontoossa olisi kuulma eräs perhe missä olisi vain yksi lapsi, mutta en silti välttämättä tahtoisi lähteä. Viihdyin tässä talossa ja nämä ihmiset ovat oikeasti mukavia ja ihan lepposia. Nele kertoi aiemmin miten oli hylännyt kaksi ihan ok perhettä joissa oli vähemmän lapsia, koska tämä perhe nyt vain on niin rento ja mukava. Itse uskon vakaasti olevani kykenevä, sopeutuvani ja pystyväni tähän. Tokihan viisi lasta on viisi lasta, mutta tässä perheessä se toimii hämmästyttävän hyvin.

Lisään jossain vaiheessa muutaman tekstin tämän alle. Konella on parin päivän kirjoitukset.

26.9 klo 13.42

Nenän vuotaminen on vaihtunut törkeän kuivaan Sahara-kurkkuun. Muutaman kerran tukehtuminen on ollut lähellä. Hengästyn pienestä, koska nenä on edelleen tukossa ja joudun hengittämään suun kautta ja se tekee ihanaa kuivalla kurkulle. Läkeröl Dentsitkin loppui, onneksi Amandalla oli Strepsilssejä.

Perhe todellakin toimii hurjalla rutiinilla. Asiat tehdään täsmällisesti tiettyyn aikaan ja kaikki tuntuu sujuvan ilman ylimääräisiä höseltämisiä. Aamu rutiini on vielä näkemättä, koska nukuin tänään vähän pidempään (sain luvan). Myöhemmin veimme Nelen kanssa vauvat pihalle, sisälle tullessa ruoka, vaippa ja petiin. Amanda haki Benjaminin (3v), tälle välipala ja päikkärit. Nyt on hieman vapaata aikaa kun isommat pojat ovat vielä koulussa.

Alan vähitellen ymmärtää olevani Englannissa ja pysyväni täällä. Ehkä vapaa vkloppu vielä edes auttaisi asiaa (olisin eilinen ollut vapaa, mutta eipä huvittanut kipeänä lähteä mihinkään). Kunhan pääsen metroasemalla ja tunnen sen ihanan ikuisuushetkeni (metro tulee asemalle) uskon tajuavani loputkin.

Hurjan paljon pitäisi oppia uusia asioita. Lasten rytmit, ruuat, ulosmenot, siivoamiset, laitteiden toimimiset, milloin on vapaa-aikaa ja milloin ei. Ei myöskään olisi pahaksi jos pysyisi Amandan puheen perässä. :)

Englannissa. Lento meni ok, aika ahdas kone. Hieman ennen laskeutumista niistin oiken urakalla (karmea flunssa), korvat meni lukkoon eivätkä auenneet koko loppu päivänä. Löysin Stanstedilta oikean bussin Lontooseen, Victorialle. Victorialla ihana leppoinen perusbritti (bussikuski) auttoi hommaamaan taksin. Taksikuskikin oli suloinen perusbritti. Kökittiin ruuhkassa toki kunnes pääsin perille.

Mitähän sitä sanoisi tästä perheestä. Vau. Viisi lasta ei ole niin kamala kun miltä se kuullostaa. Pojat (6v kaksoset ja 3v) leikkivät keskenään, mitä nyt tappelevat. Vauvat ovat suloisia. Amanda, äiti, on mukava ja isäkin hämmästyttävän koti-isämäinen joka rakastaa riehua lastensa kanssa. Käsittämätöntä. Talokin on upea. Amandalla on selvästi silmää sisustukselle. Voisin ottaa jossain vaiheessa kuvia, niin kaunis talo on. Remontoitukin on joten ei mikään jääkylmä brittihirvitys. Kokolattiamattoa on, makkareissa ja portaissa, alakerrassa on kuitenkin puuta ja kylppäreissä kaakelia. :) Huoneeni sijaitsee toisessa kerroksessa (kolme kaikkiaan) ja on oikein mukavan kokoinen, ei iso, mutta tilava. En lakkaa hämmästelemästä kodin kauneutta ja valokuvien määrää, paljon kauniita kuvia lapsista keskenään ja lapsista vanhempien kanssa.

Koko perhe vaikuttaa todella sydämelliselle ja lämpimälle, en keksi mitään syytä miksi en viihtyisi täällä. Hälinää toki on, mutta tänäkin aamuna nukuin oikein hyvin eikä melu alhaalta kuulunut tänne ylös. Kaikki tosin puhuvat hurjaa vauhtia ja hieman murtaen joten olen ihan pihalla välillä. Plus eilen olin aivan kuuro enkä kuullut korvien lukkiutumisen takia yhtään mitään. Oikea korva oli täysin kuuro, vasen puoli. Onneksi molemmat aukesivat yön aikana. Nenä vielä vuotaa ja kurkku alkaa käpristyä kuivaksi.

En voi käsittää, että olen oikeasti täällä. Ihan kun tämä olisi unta josta pian herään. Jotenkin todella epätodellinen olo. Odotan kokoajan, että ihmiset alkavat puhua suomea ja kaikki onkin jotain ihan muuta. Pian pakkaan kamani ja lähden kotiin Tampereelle. Koska perhe ja talo tuntuvat lähes täydelliselle alan pohtia onko se juju/koukku/catch minussa. Olenko minä väärä ihminen tähän perheeseen? Nele (heidän entinen/nykyinen/pian lähtevä) tyttö on hyvin hyvin erilainen kun minä. Olenko minä liian tavallinen, tylsä, hiljainen, liian kotona viihtyvä tähän menevään ja äänekkääseen porukkaan? Eilen huomasin, että olin kiinnostuneempi isän läppäri/nettiongelmista kun itse lapsista. Toisaalta lapset ovat hieman "pelottavia" aluksi.
Dom (Dominick 6v) on kohtalaisen rauhallinen, mielenkiintoinen ja jännittävä persoona (Amanda sanoo samaa). Dom selvästi pitää minusta, tuli monta kertaa viereen juttelemaan ja halusi näyttää minulle tavaroita/asioita. Kit (6v) taas on äänekäs, hulivili ja riehuja, tod.näk. hänestä tulen pitämään vähiten. Ben (Benjamin, melkein 4v) on selvästi aika herkkä persoona. Riehuu hieman, mutta itkee helpolla ja on hieman hankala. Muuten varmaan ihan jees kakara, mutta en oikein ymmärrä puhetta. Vauvat, Josh ja Clara (6kk?) ovat herttaisia. Hieman ehkä kitisevät, mutta veikkaan, että se on vain heidän tapa saada huomiota. Kun kolme poikaa juoksentelee ympäriinsä on pienen vauvan pidettävä ääntä tullakseen huomatuksi. ;)
Eniten olen hämmentynyt isästä (en kuollaksenikaan muista juuri nyt nimeä). Britti-isät tekevät vain töitä, juovat kaljaa ja katsovat jalkapalloa! Ei britti-isä leiki lastensa kanssa! Muutama tunti sitten isä istui keittiössä nojatuolissa ja melkein kaikki lapset olivat hänen kimpussaan. Tämä osasi silti jakaa huomionsa upeasti kaikille ja selvästi nautti leikkiessään lasten kanssa. Hämmentävää.

Kaikki tuntuu liian täydelliselle. Jossain se vika on oltava, mutta missä? Harmillista jos se onkin minussa. Jos vika olisi perheessä, talossa tms olisi se helpompi kestää. Vika itsessä tuntuu kamalalle. Pelkään silti pahoin, että näin on. Toivottavasti tämä omituinen olo menee pian ohi. Tiedän, että minun pitäisin vain ottaa rennosti ja nauttia, että olen saanut näin hienon paikan. Loistavat vanhemmat, ihan ok lapset, upea talo, ihana kaupunki. Mitä muuta voisi toivoa? Kaikki pohdiskelu päättyy kahteen kysymykseen. Olenkohan liian vanha? Olen asunut yksin ja tottunut omaan rauhaan ja omaan elämään. Minun on vaikea tehdä mitään ellei minua pyydetä. Mahdankohan olla liian tylsä? Minä viihdyn kotona, rauhassa. En tarvitse kuin tv:n ja tietokoneen nettineen. En ole shoppaava bilettävä kavereitaan miittaileva parikymppinen. Olen tylsä, arkinen kotona viihtyvä lähempänä kolmeakymmentä kun kahtakymmentä oleva tyttö joka tykkää väkertää lastenleluilla ja unohtaa lisätä lauseisiin please ja thank you.

Ketään vapaaehtoista kuljettamaan minua autollaan lauantaina aamulla Hervannasta (tai keskustasta) Pirkkalan kentälle? Ryanairilla on bussinsa joka kulkee, mutta se on perillä juuri sen 40 min aiemmin, olisin mielummin ajoissa (etenkin tolla tavaramäärällä, arvotaan meneekö yli 25kg vai ei). Ryanair sanoo lentoni lähteävän 11.20, mutta ilmailulaitos väittää 11.35. Jes.

Alkaa jännittää ihan älyttömästi kun huomaa, että aika tuppaa loppumaan. Niin paljon vielä tehtävää!

Pyydän anteeksi monelta hyvältä blogin kirjoittajalta. Jouduin karsimaan blogilistan suosikkilistaani, valitettavasti minulla ei ole enää aikaa lukea blogeja monesti päivässä (ainoa keino jolla jaksaa/kerkee pysymään kärryillä päivityksistä). Sain tänään vihdoin blogit luettua ja alkoi hieman nyppiä. Ei jaksa valvoa yö myöhälle kun on kumminkin herättävä ajoissa.

Huomenna tytsien kanssa leffaan ja torstaina pitäisi etsiä reppu. Kiertänyt ties monta kauppaa jo, mutta missään ei ole sopivan isoa, nättiä ja pinkkiä. Olisi pitänyt ostaa se ensimmäinen jonka näin (Mikkelissä). Perjantaina Tampereelle. Sitten ei mitään.

Aivot on ihan tyhjät, ei mulla mitään asiaa oikeasti ole. :P

Vantaalla, siskon kaverilla joka on lomalla, sisko miehellä joten siksi vielä tähän aikaa tässä. Addiktina jumituin katsomaan bb:ta, ostin katseluaikaa. ;)
Blogeja olen yrittänyt lukea, mutta kun ihmiset päivittävät niin kamalasti ja tiheään. Pieni ihminen väsyy lukemaan miljoona postausta putkeen! Älkää kirjoittako mitään koko viikkona. :P

Kaikki kyselevät koska lähden. Lauantaina, mutta siitä ei saa puhua. Voin puhua kaikesta mikä tapahtuu ennen perjantaita, jopa perjantaista ja matkasta Tampereelle. Lauantaista, saati sunnuntaista, ensi viikosta tms ei saa puhua. Alkaa jännittää jos puhuu. Etenkin kun ei voi sijoittaa itseään mihinkään ympäristöön ja kuvitella mitä tapahtuu.

Täällä taas, sängyllä läppärin ääressä kun muut jo nukkuvat.
<- Siniritariyökkönen, ei mikään pieni kaveri.

Tänään olen näperrellyt Bratzeille huonekaluja. Katollinen sänky on katoksen kangasta vaille, pitää ommella jämäpaloja yhteen. Äsken aloin askarrella kattokruunua, mutta helmet loppuivat kesken enkä tiedä mihin pikkusisko tunkasi ketjun joka piti purkaa. Ideoin myös keltaisista mehupillin pätkistä kynttilät kruunuun. Eilen väsäsin suihkun, tekemättä on vielä muihin huoneisiin lamput ja nojatuoli, mahdollisesti myös pöytä. Ei kellään olisi ideaa mistä rakentaa pöytään jalat? Pitäisi saada erilliset jalat, jotta nuken kintut saa ojoon pöydän alle. Pahvia ei voi väännellä sillä se on taivuttelun jälkeen kiikkana. Legot on hukassa ja tikut liian ohuita (ei pysy liimalla). Miten kivaa näpertely voikin olla! Bratzit on ihan ällö teinejä, olen enemmän Barbie-tyttö, vaan nukella ei ole virkaa, kunhan saa ideoida kampauksia, koruja ja huonekaluja.

Äitini osoitti tänään todellisen typeryytensä.
Kuten osa teistä tietänee (?) pikkusiskoni (ei tuo yllä mainittu vaan se toinen, 13v) on puoliksi algerialainen. Hänen isänsä on asunut Suomessa 1991 lähtien kun meni naimisiin äitini kanssa (erosivat myöhemmin). Koko tuon ajan Karim on ollut mukana näpistely/varasteluporukassa. Näistä on kertynyt enemmän ja vähemmän tuomiota ja useampaan otteeseen ovat viranomaiset meinanneet karkoittaa Karimin. Äitini on kuitenkin hoidellut miehen asioita ja onnistunut valittamaan milloin mihinkin ja Karim on saanut jäädä Suomeen. Nyt alkaa keinot olla vähissä. Eräs tuomari oli sanonut, että yhteishuoltajuus lienee ainoa tapa välttää karkoitus. Yhteishuoltajuutta on vältetty aina, alusta lähtien. Karim on monesti ilmaissut halunsa viedä Sara Algeriaan, jopa uhkaillut vievänsä. Jokaisen karkoitusuhan alla on Karim alkanut ehdottelemaan tätä tai nykyään (kun tietää ettei äiti suostu) yrittänyt saada Saralta passikuvia tms jolla voisi kehittää väärän passin. Äitihän on tehnyt jopa testamentin jolla määrätään Sara isosiskolleni tai minulle jos äidille jotain sattuu, ettei lapsi vain päätyisi Karimille ja jonnekin Algerian perukoille loppu elämäkseen (Karim itse ei sinne aio jäädä, haluaa vaan lapsen sukulaisten hoitoon).
Saralle Karim on toki esittänyt hyvää isää, mitä nyt ensimmäiset vuodet ei välittänyt koko tenavasta. Sara viihtyykin isänsä seurassa, kukapa nyt ei viihtyisi kun saa aina kaiken haluamansa, eikä ymmärrä miksi me (äiti, minä ja isosisko) epäilemme Karimin olevan epärehellinen ja yrittävät kaapata hänet. Kovasti olemme kuitenkin yrittäneet muistuttaa ettei isälle saa antaa valokuvia eikä lähteä mihinkään Helsinkiä kauemmaksi.

Perjantaina äiti oli keskustellut tästä huoltajuuskysymyksestä isosiskoni kanssa. Anna oli muistuttanut äitiä monesti ettei semmoinen todellakaan saa tulla kysymykseen. Tänään Annan piti mennä äidin luo vielä juttelemaan lisää asiasta (äiti pyysi). Vaan Sarapa oli saanut kamalan päänsäryn vkloppuna (tytsin päähän koskee kun hän murehtii, on surullinen, kiukkuinen, stressaantunut tms, Sara ei puhu, mutta oireilee pääkivulla) ja niinpä äiti oli tänä aamuna käynyt kirjoittamassa nimensä yhteishuoltajuuslappuun. *maailmasta ei löydy tarpeeksi voimakasta kirosanaa* En yksinkertaisesti voi käsittää miten ihmeessä äiti voi tehdä jotain näin typerää! Tietysti Sara reagoi pääkivulla, kapinalla, tavaroiden heittelyllä, mykkäkoululla, itkulla, karkaamisella, ihan millä vain jokainen teini-ikäinen tunteitaan osoittaa, kun hänelle kerrotaan ettei voi nähdä isäänsä enää! Vaan ei se tarkoita, että lapsen tahtoon suostutaan jos se kerta on lapselle haitaksi! Vastuullisen vanhemman on tehtävä joskus päätöksiä mistä lapsi ei pidä, se nyt vain tulee sellaisena ikävän velvollisuutena kun lapsen hankkii! Ei kai lapsen anneta hypätä kaivoon jos se sitä tahtoo tai vetää yliannosta heroiiniä?! Minäkin olen halunnut elämässäni vaikka mitä, mutta eipä iskä ole kaikkeen suotunut! Vaan kun Annan kanssa pohdimme niin äidillä on tapana leikkiä lapsensa kaveria, myös meidän kanssa, ja joskus suostua asioihin mitkä ei välttämättä ole lapselle parasta. Eipä ihme, että meistäkin on kasvanut tälläisiä.

Ainoa kai mitä tässä voi tehdä on puhua Saralle ja toivoa, että Karim olisi parantanut tapansa viime vuosien aikana (hah). Vaan mikähän lie on ratkaisu jos Karim ehdottaa 13-16v teinille reissua Tukholmaan tai vaikka Pariisiin? Tyttö joka ei elämässään ole paljoa matkustanut (Tallinnaan ja kerran pienenä etelään) tuskin voi vastustaa matka Ranskaan jossa pääsisi testaamaan ranskantaitoaan. Miten kiva olisikaan lähteä vklopuksi isän kanssa moikkaamaan keski-Euroopassa asuvia sukulaisia, päästä shoppaamaan muodin pääkaupunkiin. Siinä olisi koulukaverit vihreitä kateellisuudesta! Ja jos äidin kanssa on vielä riidelty niin mitäpä sitä äidille kertomaan, näytetään sille vähän ettei olla enää pikkutyttö. Karkasihan siskokin teininä, tosin vain Tampereelle, mutta hänellä ei ollutkaan niin coolia isää joka maksaa matkat!

Rikoin hiljaisuuden äitiin päin ja kiukkusin. Kysyin ostaako tämä samantien lentoliput Karimille ja Saralle ja totesin, että jos Sara katoaa pidän häntä täysin syyllisenä. Karim on aikomuksensa ilmaissut ja nyt äiti ojentaa lapsen hänelle kultaisella tarjottimella. Kuinka tyhmä ihminen voi olla? Vähemmän alkoholia niin aivosolutkin saataisi pysyä toiminnassa, prk. Pahinta on etten voi vain karjua äidille ja "katkoa välejä". Kyse on pikkusiskon turvallisuudesta, jos Sara katoaa en voi olla tekemättä kaikkeani löytääkseni häntä. En voi rankaista äitiä sanomalla etten aio tehdä mitään. En voi pestä käsiäni äidin typeryyden takia, päinvastoin. Voisinpa jotenkin todistaa miten kelvoton äiti äitini on. Voisinpa jotenkin saada huoltajuuden pois molemmilta. En enää tiedä kumpi on vaarallisempi, äitini vai Karim.

Lähtö Englantiin on pian. En kuitenkaan vieläkään osaa ajatella, että asunnossani asuu nyt toiset ihmiset, minä en palaa maalta kotiin Tamperelle, minä lähden todellakin sinne Lontooseen. Niin monta vuotta se on vain ollut haave joka tuskin toteutuu tai lähinnä vkloppulomana tai viikon reissuna. Vuosien saatossa koko haave muuttui hämäräksi ja epätodeksi. Nyt nopeassa ajassa lähtöstä Lontooseen on tehty päätös ja matka jo alkamassa. Ehkä hieman liian nopeasti, koska en ole sisäistänyt lähtöä? Välillä huomaan pohtivani haluanko oikeasti edes lähteä. Toisinaan tokaisen ääneenkin itselleni etten tahdo. Karmii ajatus asumisesta toisten kotona, minulla kun on ollut oman kodin rauha nyt vuoden ja pidän siitä. Voin toki kyläillä ja asuakin toisten ihmisten luona, mutta ajatus etten pääse kotiin omaan hiljaisuuteen on tuskallinen. Entä jos perheen lapset rynnivät joka päivä huoneeseeni enkä saa mitään yksityisyyttä ja rauhaa? Edes sitä omaa huonetta. Nettiriippuvainen puoleni on myös huolissaan miten pian saan koneeni nettiin ja millaisella laskutussysteemillä perheen netti on. Tokihan sitä voi olla tällä tavalla muutaman viikon erossa netistä, enkä edes huomaa kaipaavani sitä pahasti, mutta tiedän, että pian alkaa tympiä. Tarvitsen irkin, tutut ihmiset, sähköpostin, blogit, uutiset ja huvin, jotain kosketusta tavalliseen elämääni.
Pohdin myös kovasti mikä Lontoossa muka on vai onko se kaikki vain haavekuvaa. Oliko se todella niin upea ja ihana? Viihdyinkö todella niin hyvin? Olenko liian vanha tähän? Miksi ihmeessä haluan lähteä? Ja miksi en?

Toisaalta, jos en lähtisi katuisin ja jos lähden olen kuitenkin lopulta ihan tyytyväinen ratkaisuuni ja jos en niin voivoi, ei elämä ole aina kivaa. :)

Kirjoitan tätä lauantai yönä klo 23.40. Toivottavasti nakutus ei kuulu porukoiden huoneeseen sillä makaan sängyllä ja muut nukkuvat. Paljon on varmasti ollut kirjoittamisen aihetta, mutta voitte vain arvata muistanko niitä nyt.

Katsoin taas vaihteeksi lotrin, ensin pikkusiskon kanssa dvd:lta pätkiä (en näyttänyt Jennalle pelottavia kohtia vain kiltit kohdat) ja illalla ensin neloselta, mutta koska nelonen näkyy täällä maalla huonosti vaihdoimme läppäriin ja dvd:hen. Isosiskon dvd:t on matkassani, pitää palauttaa ne hänelle. Nyt kuuntelen asiaan kuuluvasti lotrin ensimmäistä levyä. :)
Ensimmäisen kerran luin ko kirjan Lontoossa, vuonna 1998 eli viime reissulla. Koska kaikki olivat ylistäneet kirjaa piti minunkin pitää siitä, vaikka se tuntuikin välillä tosi puuduttavalle ja loppujen lopuksi vain (isoon) mukiin menevälle. Vaan kerrankin huonosta itsetunnosta oli hyötyä. Luin kirjan uudelleen, luin myös muita Tolkkienejä ja katsoin elokuvat kun ne tuli. Lukiessani kirjaa uudelleen ja uudelleen alkoi Keski-Maan maailma aueta minulle ja vaikka kirja onkin edelleen joissain kohissa aika puinen (paperinen) on se kokonaisuutena upea. Koska olen myös hyvin visuaalinen ja hulluna elokuviin, elokuvien myötä sain tarinalle kasvot ja nyt kirjakin on entistä hienompi. Luen mielelläni kirjoja ja pidän niistä, mutta en vain osaa luoda henkilöille kasvoja enkä paikoille ulkonäköä vaikka tarvittaessa mielikuvitukseni onkin rikas. Jotenkin haluan vain aina jättää ne avoimiksi ja olla kuvittelematta vääriä. Silti koen erilaiset maailmat hyvin kiehtovana ja tykkään uppoutua niin kirjan kun elokuvan pariin.

On synti ja häpeä rinnastaa Tolkkienin ja Rowlingin maailma (*lyö itseään tikarilla rintaan*) mutta pitää kyllä sanoa, että pidän molemmista. Tolkkienin maailma on paljon vanhahtavampi ja eeposmaisempi, julmempi ja aikuismaisempi. Hyvä ei aina voita eikä kivat säily hengissä. Toisaalta eeposmaisuus ja mahtipontisuus tekevät Tolkkienin maailmasta toisinaan sen tylsän. Anteeksi, olen tyttö enkä ihan järjettömän innoissani sodista vaikka tokihan nekin tuhannennen kerran kohdattu (lukien tai katsoen) alkavat olla ihan ok. Rowlingin maailma on lapsenomaisempi ja kevyempi, mutta toisaalta tympii ainainen ennalta-arvattavuus ja typerät henkilöhahmot. Olen varmaan liian aikuinen, mutta Tolkkienin maailma voittaa. Syynä myös lienee se, että Tolkkien on nähnyt paljon enemmän vaivaa maailmansa luomiseen ja täten se on paljon eheämpi ja todellisempi. Tolkkienin tuotanto kestää uudelleen lukemisen ja katsomisen, aika ja kulutus tekee sille vain hyvää.


Kiipesin tänään muuten puuhun, pitkästä aikaa. Yllä oleva kuva on otettu oksien välistä.

Jos olisin kuukausi, olisin: marraskuu
Jos olisin viikonpäivä, olisin: sunnuntai
Jos olisin kellonaika, olisin: 23.45
Jos olisin planeetta, olisin: Uranus
Jos olisin merieläin, olisin: delfiini
Jos olisin suunta, olisin: länsi
Jos olisin huonekalu, olisin: divaanillinen sohva
Jos olisin synti, olisin: mässäily
Jos olisin neste, olisin: light cola
Jos olisin puu, olisin: vaahtera
Jos olisin kasvi, olisin: vattupuska
Jos olisin säätila, olisin: lumimyräkkä
Jos olisin soitin, olisin: viulu
Jos olisin eläin, olisin: kissa
Jos olisin väri, olisin: tummanpunainen
Jos olisin vihannes, olisin: tuore herne
Jos olisin ääni, olisin: tuulen ulina nurkissa
Jos olisin alkuaine, olisin: kupari
Jos olisin auto, olisin: kauppakassi
Jos olisin laulu, olisin: Macavity - the mystery cat Sarah Brightmanin laulamana
Jos olisin elokuva, olisin: Tuulen viemää
Jos olisin kirja, kuka minut olisi kirjoittanut: joku täysin tuntematon (olisin se kirja kirjastossa jonka löytäisi vain haahuilemalla hyllyjen välissä)
Jos olisin ruoka, olisin: jauheliha
Jos olisin paikka, olisin: Heathrown lentokenttä
Jos olisin numero, olisin: 8

[via turisti, etelämerkki ja takaisin koulunpenkille ]

Jos olisin jossain muualla kun modeemin päässä kirjottaisin järkevämpiä. ;)

Viimeinen päivitys kotoa. Tiskaaminen kesken, rinkka pakkaamatta, roskat viemättä, muutamia jätesäkkejä viemättä kellariin, imuroimatta. Lähtö maalle olisi klo 14.30. Miksi minusta tuntuu etten kerkeä?

En ole vieläkään täysin käsittänyt, että lähden Englantiin. En minä halua lähteä.