Englannissa. Lento meni ok, aika ahdas kone. Hieman ennen laskeutumista niistin oiken urakalla (karmea flunssa), korvat meni lukkoon eivätkä auenneet koko loppu päivänä. Löysin Stanstedilta oikean bussin Lontooseen, Victorialle. Victorialla ihana leppoinen perusbritti (bussikuski) auttoi hommaamaan taksin. Taksikuskikin oli suloinen perusbritti. Kökittiin ruuhkassa toki kunnes pääsin perille.

Mitähän sitä sanoisi tästä perheestä. Vau. Viisi lasta ei ole niin kamala kun miltä se kuullostaa. Pojat (6v kaksoset ja 3v) leikkivät keskenään, mitä nyt tappelevat. Vauvat ovat suloisia. Amanda, äiti, on mukava ja isäkin hämmästyttävän koti-isämäinen joka rakastaa riehua lastensa kanssa. Käsittämätöntä. Talokin on upea. Amandalla on selvästi silmää sisustukselle. Voisin ottaa jossain vaiheessa kuvia, niin kaunis talo on. Remontoitukin on joten ei mikään jääkylmä brittihirvitys. Kokolattiamattoa on, makkareissa ja portaissa, alakerrassa on kuitenkin puuta ja kylppäreissä kaakelia. :) Huoneeni sijaitsee toisessa kerroksessa (kolme kaikkiaan) ja on oikein mukavan kokoinen, ei iso, mutta tilava. En lakkaa hämmästelemästä kodin kauneutta ja valokuvien määrää, paljon kauniita kuvia lapsista keskenään ja lapsista vanhempien kanssa.

Koko perhe vaikuttaa todella sydämelliselle ja lämpimälle, en keksi mitään syytä miksi en viihtyisi täällä. Hälinää toki on, mutta tänäkin aamuna nukuin oikein hyvin eikä melu alhaalta kuulunut tänne ylös. Kaikki tosin puhuvat hurjaa vauhtia ja hieman murtaen joten olen ihan pihalla välillä. Plus eilen olin aivan kuuro enkä kuullut korvien lukkiutumisen takia yhtään mitään. Oikea korva oli täysin kuuro, vasen puoli. Onneksi molemmat aukesivat yön aikana. Nenä vielä vuotaa ja kurkku alkaa käpristyä kuivaksi.

En voi käsittää, että olen oikeasti täällä. Ihan kun tämä olisi unta josta pian herään. Jotenkin todella epätodellinen olo. Odotan kokoajan, että ihmiset alkavat puhua suomea ja kaikki onkin jotain ihan muuta. Pian pakkaan kamani ja lähden kotiin Tampereelle. Koska perhe ja talo tuntuvat lähes täydelliselle alan pohtia onko se juju/koukku/catch minussa. Olenko minä väärä ihminen tähän perheeseen? Nele (heidän entinen/nykyinen/pian lähtevä) tyttö on hyvin hyvin erilainen kun minä. Olenko minä liian tavallinen, tylsä, hiljainen, liian kotona viihtyvä tähän menevään ja äänekkääseen porukkaan? Eilen huomasin, että olin kiinnostuneempi isän läppäri/nettiongelmista kun itse lapsista. Toisaalta lapset ovat hieman "pelottavia" aluksi.
Dom (Dominick 6v) on kohtalaisen rauhallinen, mielenkiintoinen ja jännittävä persoona (Amanda sanoo samaa). Dom selvästi pitää minusta, tuli monta kertaa viereen juttelemaan ja halusi näyttää minulle tavaroita/asioita. Kit (6v) taas on äänekäs, hulivili ja riehuja, tod.näk. hänestä tulen pitämään vähiten. Ben (Benjamin, melkein 4v) on selvästi aika herkkä persoona. Riehuu hieman, mutta itkee helpolla ja on hieman hankala. Muuten varmaan ihan jees kakara, mutta en oikein ymmärrä puhetta. Vauvat, Josh ja Clara (6kk?) ovat herttaisia. Hieman ehkä kitisevät, mutta veikkaan, että se on vain heidän tapa saada huomiota. Kun kolme poikaa juoksentelee ympäriinsä on pienen vauvan pidettävä ääntä tullakseen huomatuksi. ;)
Eniten olen hämmentynyt isästä (en kuollaksenikaan muista juuri nyt nimeä). Britti-isät tekevät vain töitä, juovat kaljaa ja katsovat jalkapalloa! Ei britti-isä leiki lastensa kanssa! Muutama tunti sitten isä istui keittiössä nojatuolissa ja melkein kaikki lapset olivat hänen kimpussaan. Tämä osasi silti jakaa huomionsa upeasti kaikille ja selvästi nautti leikkiessään lasten kanssa. Hämmentävää.

Kaikki tuntuu liian täydelliselle. Jossain se vika on oltava, mutta missä? Harmillista jos se onkin minussa. Jos vika olisi perheessä, talossa tms olisi se helpompi kestää. Vika itsessä tuntuu kamalalle. Pelkään silti pahoin, että näin on. Toivottavasti tämä omituinen olo menee pian ohi. Tiedän, että minun pitäisin vain ottaa rennosti ja nauttia, että olen saanut näin hienon paikan. Loistavat vanhemmat, ihan ok lapset, upea talo, ihana kaupunki. Mitä muuta voisi toivoa? Kaikki pohdiskelu päättyy kahteen kysymykseen. Olenkohan liian vanha? Olen asunut yksin ja tottunut omaan rauhaan ja omaan elämään. Minun on vaikea tehdä mitään ellei minua pyydetä. Mahdankohan olla liian tylsä? Minä viihdyn kotona, rauhassa. En tarvitse kuin tv:n ja tietokoneen nettineen. En ole shoppaava bilettävä kavereitaan miittaileva parikymppinen. Olen tylsä, arkinen kotona viihtyvä lähempänä kolmeakymmentä kun kahtakymmentä oleva tyttö joka tykkää väkertää lastenleluilla ja unohtaa lisätä lauseisiin please ja thank you.