Itku on tauonnut, tilalla on pohjaton suru. Vihaa en ole tunnistanut ja tuskin sitä tuleekaan. Viime kesänä kerroin Milan syömästä pupunpojasta ja siitä silloin älähdettiin. Sanoin jopa, että minusta olisi normaalia jos kettu tulisi ja popsisi kissan suihinsa. Tiedättekö mitä. Se on edelleen normaalia. En ole vihainen sille ketulle tai huuhkajalle joka kissani vei, se toimi kuten luonto on sen opettanut. Kissani oli vanha, puolisokea ja kuuro, oivallinen kohde siis vahvalle eläimelle, iso ja ruokaisa saalis. En toki halua sen suuremmin ajatella miten kissaani on riepoteltu ja syötyä, toivon vain, että pyydystäjä sai ensin kynsistä naamaansa, se sopisi kissani luonteeseen. Mun Mila oli kiltteydestä huolimatta aika tough kisu. :)
En siis millään tapaa pidä kissani kuolemaa kamalana ja järkyttävänä sen takia miten se tapahtui. Tai siis emmehän me voi olla varmoja, mutta erittäin todennäköisesti. Iskä haravoi pihapiirin missä kissa on viime vuoden oleillut, huuteli tätä (vaikkei raasu mitään kuule) ja luonnon tuntevana miehenä uskon hänen osaavan sanoa mitä tapahtui. Kettu vei viime kesänä naapurin kissanpennun ja huuhkajan minäkin muistan kuulleeni lähipuissa.

Minua surettaa lähinnä, masentaa, tieto siitä etten enää näe kissaani. En pääse silittämään enkä pusimaan. Surettaa myös etten voi haudata rakasta lemmikkiäni, jonkinmoisen ristin ja haudan silti kokoan kasaan varmaan joskus kesällä maalle mennessä.

Voi raukkaa :-( Koetahan jaksella

Kiitos. Yritys on kova, kaippa se tästä taas.

Kurjuus :(
Paljon halauksia.

*hali*