Marinadi ja b. onnistuivat kommentoimaan sopivaa aihetta. Mikä on totta ja mikä ei, blogimaailmassa. Gloomy Sunday on täysin totta. Olen tainnut pitkän urani aikana valehdella blogissani tietoisesti kaksi kertaa? Tai jotain sinnepäin. Väritetty totuus, kielikuvat ja liioittelu on asia erikseen. Tosin, jos minä kirjoittaisin blogissani meneväni sillipurkin kanssa komeroon, minä todennäköisesti tekisin sen ihan vain vitsinä. Silli on muuten järettömän pahaa. Monesti ole sanonut tekeväni blogissa jotain vaikkei minulla ole aikomustakaan tehdä niin, vaan kappas, bloggaamisen jälkeen asia jää vaivaamaan ja lopulta päädyn tekemään juuri niin vain saadakseni sisäisen rauhan. :) Tietenkin huomioiden sen ettei se aiheuta kellekkään mitään ongelmia.

Terapiassa oli tänään puhe tuosta masennus-persoonallisuusongelmasta (kirjoitetaanko se noin?). Olen nyt muutaman päivän pohtinut tuota oikein kunnolla. Tiedän, että pitäisi osata päästää masennuksesta irti ja muuttua, mutta kuten psyki sanoi, masennus on jotain tuttua ja "turvallista". Jos mietin millainen olin kymmenen vuotta sitten (kun masennus astui kuvaan) huomaan etten nykyään ole millään tapaa samanlainen, paitsi masennuksen kannalta. Masennus on ainoa piirre minussa mikä on säilynyt. Nyt pitäisi osata laskea siitä irti.
Lontoo voi toimia tässä oikein hyvänä saumana tai sitten huonona. Toivon ensimmäistä. Lontoossahan en ole ollut masentunut, siellä elän jotenkin todella erilaista elämää. Olen kyllä ihan oma itseni, mutta siellä elämäntyyli on niin erilainen ja siihen vain menee mukaan. Siellä on jollain tapaa lupa olla ihan millainen vain. Siellä ei ole tuttavia eikä ketään kelle olisin "tilivelvollinen" käytöksestäni. Hmm.. Äkkäsinpäs juuri, että tämä blogi tulee olemaan ongelma. Tämä on ollut yksi paikka missä koen, että minun on puhuttava masennuksesta ja pahasta olosta. Entäs jos en ole masentunut? Miten ihmeessä sovitan Lontoon ja tämän blogin yhteen? Hitsivitsi, tätä täytyy pohtia.

Ymmärtääkö kukaan lukijani mitä ajan takaa? Onko kukaan koskaan luopunut mistään suuresta osasta persoonallisuuttaa? Miten ihmeessä niin voi tehdä? Miten voi hypätä siihen tuntemattomaan ja kokeilla millainen olen? Miten muut ihmiset ympärillä suhtautuvat siihen? Miten saan ihmiset ymmärtämään, että minä en ole terve vaikka nauraisin sydämeni pohjasta ja jaksaisin käydä vähän välillä koulussakin. Missä on ne harmaansävyt? Puoliterveenä olo? Miksi ei voi olla mitään sängynpohjan ja työnarkomanin välillä? Hitto. Tuntuu, että ihmiset haluavat minun olevan masentunut, koska olen sellainen heidän silmissään aina ollut. Tuntuu, että eräät tahot jopa huomaamattaa latistavat iloani, koska eivät ilmeisemmin osaa suhtautua siihen? *mmhn*

Noh, tulipahan taas pari kysymystä mietittäväksi. Suomi-Ruotsi peli alkaa... Suomi! Kaikille kierros kolaa "kola-automaatista"! Oli ihan pakko ostaa semmoinen tölkkiautomaattijuttumitämainostetaan vaikken löytänyt sitä lightinä. Suomi! Ja heti maali! Kilisyttäkään mikroautouuneja, vanhan konstin mukaan silloin Suomi tekee maaleja. :D

ps. Voisiko yksi ihminen vielä linkittää tuon "vuokrataan" postauksen? Sitten olisi tasan 20 linkitystä. :)

No kele. Ei minunkaan komerooni mahdu sillipurkin kanssa. Ainakaan ison. Eikä sitä näe siellä avata. Ja komerossahan kramppaisi. Ja ahdistaisi.

Mutta silti minä haluan ihan oikeasti OIKEAA lasimestarinsilliä.

Mulla olisi vaatehuone, sinne mahtuisi. :)

silli...yökyökyökyök

Persoonallisuuttaan voi muuttaa, jos itse tahtoo. Minä olin sairaan ujo. En halunnut olla. Aloin tehdä kaikkea näkyvää ja kovaäänistä ja yksinkertaisesti järjellä ja sisulla päätin, että en välitä siitä, mitä muut ajattelevat. Kuin hyppäisi pää edellä kylmään veteen, joka kerta aluksi. Ja hitto, ei sattunut yhtään! Enää ei tunnu missään ;).

Mä hyppään aina veteen pää edellä. :)
Eihän se vaikeaa ole jos kukaan ei arvostelisi vieressä. Se toisten reagtio ja "latistaminen" (et sä ole tommonen) siitä hankalaa tekee.
Siinä yksi plussa Lontoolle. Sieltä tullessa voin väittää muuttuneeni siellä. ;)
Hmm... Kun tulin eka reissulta takaisin Suomeen minulla oli oranssi mekko ja lenkkarit. Äiti kauhisteli asiaa jo heti lentokentällä. Minusta siinä ei ollut mitään vikaa, koska kaikki Lontoossa teki niin. Jalkojen mukavuus meni näyttävyyden edelle. Sitä paitsi se mekko oli pitkä, ei kukaan nähnyt kenkiä ellei katsonut tarkemmin. En silti käyttänyt tuota yhdistelmään enää Suomessa.

Tarvitset rohkeutta. Päätät vain että nyt läksi masennus ja yrität kynsin hampain pitää siitä kiinni. Ihmiset muuttuvat muutenkin. Edellinen oli hyvä, kerrot muuttuneesi Lontoossa! Siitä tavoite? Rohkeutta ja tsemppiä!!!

Ihmiset muuttuvat juu. On vain niin kamalan vaikea luopua jostain mikä on aina ollut ja hypätä johonkin mistä ei tiedä mitään.