Jospa nyt sitten yritän muistaa mitä kirjoitin aiemmin kun en saa rauhaa ennen kun olen kirjoittanut sen mitä jo kertaalleen kirjoitin. Ihanan sekava lause eikö. ;)

Toissa yönä ei oikein nukuttanut. Makasin pitkästä aikaa sängyssä useamman tunnin. Niinä tunteina sitä kerkeää aina pohtia vaikka mitä. Tällä kertaa pohdin syyllisyyttä.
Kirjasin tunnepäiväkirjaanikin (siis se mitä täytetään terapiaa varten) miten minulla on aina välillä hyviä hetkiä. Niin kun tässä yksi päivä. Istuin tässä koneella ja huomasin olevani hyvällä tuulella, hymyilin ilman erikoista syytä. Vaan heti kun älyän tämän seikan kysyn itseltäni miksi. Mikä hyvä syy minulla on olla iloinen? Minun kuuluu mököttää eikä hymyillä.
Monessa terapiassa tämä syyllisyys on tullut esille. Terapeutit ovat kyselleet tunnenko koskaan syyllisyyttä jos olen iloinen. Olen aina vastannut hämmentyneenä en. Miksi kokisin. Totta kai minulla on oikeus, siinä missä muillakin, olla iloinen ja kokea tyytyväisyyttä. Ja kyllähän minä olenkin. Nauran tv-ohjelmille, nettisivuille, vitseille jne. Vaan nyt olen älynnyt etten ole ollut iloinen muuten vaan. Tähän mennessä (viimeisien vuosien aikana siis) hyvälle mielelle on aina ollut joku selkeä syy. Ja nyt kun muutaman kerran onkin käynyt niin, että en keksi tyytyväisyydelle syytä huomaan tuntevani jonkinlaista syyllisyyttä ja lyttääväni hyvää mieltä alas.

Tähän kuuluu kiinteänä osana myös persoonallisuus. Joskus tämän blogin alkuaikoina elin hirveätä identiteettikriisiä. Nyttemmin olen päässyt siitä eroon, mitä nyt toisinaan nousee pintaan.
Olin noin viisitoista kun ensimmäisen kerran tajusin olevani jotenkin ehkä vähän masentunut. Jos olisin masentunut kaksikymmentäviisi vuotiaana (ja nyt olisin kolmekuusi) niin voisin aina ajatella, että parannuttuani minusta tulee sellainen kun olin ennen masennusta. Vaan kun olin masentuessani teini en voi tähdätä sellaiseksi mitä olin ennen. Jos nyt ymmärrätte mitä tarkoitan. Siis kun. Monesti mietin millainen olisin jos en olisi sairas ja millainen on se olotila ja persoonallisuus mihin pyrin. Kun olen parantunut olenko iloinen, sosiaalinen vai olenko enemmän yksinäni vai mitä. Lapsena olen kuitenkin ollut hyvin avoin, sosiaalinen, puhelias ja aina menossa. Nykyään olen paljon hiljaisempi, ujompi ja viihdyn yksin. Olen lähes vastakohta sille mitä olin kaksikymmentä vuotta sitten, aikana jolloin olin täysin tietämätön masennuksesta. Mutta en tosiaan voi kuvitella, että minusta tulisi terveenä samanlainen kun olin ala-asteella. :)

Masentunut minä on minulle se oikea minäni. Se on ainoa minä jonka tunnen. Miten voin siis parantua jos en tiedä millaiseksi tulla? Miten voin olla rauhassa iloinen kun se ei kuulu minun minuuteen?

Huominen päivitykseni VAIN sinulle luettavissa jo nyt! Varo vaan;)

Kiitos huomautuksesta. :)

Pitäisi varmaan tehdä postaus jossa kertoo muillekin ketkä kaikki suosikit on päivittäneet. ;)