En ole koskaan pelännyt sotia, en raiskaamisia pimeillä kujilla tai muita mitä ihmiset yleensä pelkäävät. Mutta älysin tuossa yksi yö, että pelkään tätä maailmaa. Ihmisiä, elämäntapoja ja odotuksia. Pitää olla niin tehokas, yksilöllinen ja oppinut. Aamulla keitetään expressot omalla keittimellä, kiepsahdetaan töihin söpöllä pikkuautolla, siirrellään papereita koko päivä, juostaa palavereissä, syödään kevyitä lounaita, takaisin palaveriin, puhelimessa roikkumista, suit sait sukkelaa kaupan kautta kotiin. Kokataan kivat gurmeet, pestään pyykit vasemmalla kädellä, hoidetaan laskut oikealla, samalla vähän lenkitetään koira ja kipaistaan pumpissa. Illalla sängyssä vielä vilastaan työpaperit ja käperrytään ihanan kumppanin viereen. Seuraavana päivänä toistetaan sama kuvio. Vkloppuisin työn sijaan lenkkeillään yhdessä pinkissä ja sinisessä, käydään katsomassa asuntoja ja kokataan pidemmän kaavan kautta (ostetaan erikoista hallista). Jossain ihmeen välissä myös koulutetaan itseään lisää. Ollaan niin viimosen päälle oma yksilö, ei suostuta leimautumaan ryhmään, ollaan unique päästä varpaisiin. Töissä loistetaan persoonallisuudella ja erikoisosaamisilla, ollaan luovia ja erikoisia. Kehitetään uusia ratkaisuja loputtomiin.

Heikompaa hirveittää. Miten ihmeessä minä voin olla erikoinen, luova, tehokas ja loistelias kun pelkkä ruokakaupassa käynti on elämää suurempi urakka? Pahinta on ettei nämä ohjukset edes tajua olevansa pelottavia. He kuvittelevat olevansa ihan normaaleja ja väittävät etteivät hekään jaksa mitään. Ymmärtävät niin kovasti kun sanon rakastavani suklaata, sohvaa ja huonoja tv-sarjoja. Niinhän hekin tekevät! Makaavat viltin alla koko vklopun! Mutta niinhän he ovat, niitä normaaleja, sillä kaikkihan tuntuvat olevan yksilöitä. Paitsi minä. Minä joka ei ilveelläkään täytä yhtään ainoaa odotusta jota yhteiskunta ihmiselle lyö. Enkä tiedä edes haluanko. Silti pelottaa jäädä kaiken tämän pyörityksen ulkopuolelle. Katsella kiireisiä ihmisiä ympärillä, tuollainen minunkin pitäisi olla, miten ihmeessä teen itsestäni tuollaisen? Eikö suunta voisi jo kääntyä? Sen sijaan, että mennään enemmän ja enemmän yksilöllisyyteen ja tehokkuuteen, emmekö voisi palata vanhaan yhteisöllisyyteen ja hitauteen. Hitaastihan hyvää tulee? Mihin ihmeeseen meillä on kiire? Kovasti puhutaan pysähtymisestä ja hidastamisesta, mutta silti kiirehditään, jos ei muuta niin pysähtymiseen. Miksi pitää olla niin muodikas, ei vain vaatteilta vain myös aatteilta?

Tuo on kyllä niin totta joka sana. En minäkään pysty elämään niin kuin olisi "trendiseksikästä" elää.
Tämä on nuorten ja nopeiden maailma. Mummot kumoon, jos eivät ehdi pois alta!
Tässä kolmenkympin kynnyksellä tunnen itseni ihan friikiksi, kun en jaksa käydä joka viikonloppu baarissa kännissä heilumassa. "Ootsä käyny missään?" on aika normaali kysymys kavereilta. Mutta kun mä vaan viihdyn paremmin kotona, yksin tai hyvän kaverin kanssa.

Unohdin ihan baareissa käymisen! Käykö kolmekymppiset pariskunnat oikeasti vielä baareissa vai onko se täysin sinkkujen valtakunta?

Mietin tota ihan samaa just yks päivä. Siltä kannalta että ei oikeen osaa haluta tulla normaaliksi ja työkykyiseksi, kun ei oo kokemusta siitä, että sellasta vois jaksaa. Mutta pointti kai onkin siinä, että jos on normaali ja työkykyinen, niin ei siinä ole ihmeempää jaksamista, omassa elämässä. Hämmentävää.

En minäkään monesti edes haluaisi olla normaali ja terve, koska en halua sellaista elämää. Toisaalta jos olisin terve niin varmasti haluaisin sellaisen elämän.