Tämä on kertomut eräästä pienestä hiirestä jolla oli ikää vain muutama viikko. Hiiri muutti uuteen kotiin hieman ennen joulua siskonsa kanssa. Sisko lähti heti lomailemaan kun pieni hiiri jäi uuteen kotiin vanhojen hiirien kanssa. Vaan siskopa ei koskaan tullut kotiin, hukkui raukka lomalla. Etsinnät jatkuu yhä.

Eräänä päivänä uuden kodin iso ihminen löysi lattialta yksinäisen hännän. Värin perusteella hän osasi sanoa sen kuuluvan joko Venkulle tai pienelle hiirelle. Iso ihminen nosti yksinäisen hännän pöydälle odottamaan omistajan löytymistä. Hiirillä kun on tapana hukkua.

Muutaman päivän päästä hännän omistaja löytyikin! Iso ihminen loikoili sohvalla, perheen kissan riehuessa ympäriinsä. Iso ihminen kokeili onneaan, josko sohvatyynyjen välistä löytyi hiiri kissalle heitettäväksi. Sohvatyynyjen väli kun on hiirien ja karvapallojen lempipiilopaikka. Ja kuka sieltä löytyikään! Uusi pieni hiiri! Ja missä kunnossa! Ei vain hännättömänä vaan etupää raadeltuna ja pureskeltuna! Kiltti iso ihminen kiidätti pienen hiiren heti välittömästi pöydälle hoitoon. Hieman liimaa, laatikkoon toipumaan ja myöhemmin edessä vielä ompelu. Samalla ompelulla yritämme myös palauttaa hännän paikallen.

Koska iso ihminen ei hiirillä leiki (paitsi viskoo niitä) katseet kääntyi tietenkin kodin kissaan. Syyllinen? Tuo lempeä kiltti kissa? Ei kai noin suloisesti nukkuva purinakone ole voinut tuollaista jälkeä tehdä? Eihän? Lähestyimme mahdollista syyllistä hitaasti, mutta varmoin askelin. Emme tietenkää halunneet säikyttää kissaa. Päästyämme tarpeeksi lähelle kysyimme varovasti kissalta tietäisikö hän mitä kotona on mahdollisesti tapahtunut? Onko hän nähnyt mitään? Onko hän tietoinen pienen hiiren tilanteesta? Johtolankoja? Kysyimme myös varovasti ettei hän, talon ainoana kissana, vain olisi syyllinen? Hänen on ennenkin nähty leikkivät pienellä hiirellä....

kissa: Jaa mää vai?

Vaikka emme saaneet syyllistä kiinni, todisteet puuttuvat, emme silti hylkää pientä hiirtä. Paikkaamme hänet parhaan kykymme mukaan!

Tunnisteet: Anni Pitkätassu