Sitten kun mä olen iso, tossa kymmenen vuoden päästä (muutama vuosi sitten se oli myös kymmenen vuotta), mä oon voittanut lotossa neljä miljoonaa ja mulla on ihana koti tuolta jostain Aitoniemestä tai sieltä päin, järven rannalta. Muokkasin koko viime yön (ja päivän) pohjapiirrosta mun tulevasta kodista. Yläkertaan tein itselleni pienen työhuoneen missä voin askarrella ja näpertää. Pohdin myös pitäisikö pihaan laittaa ihan "pajakin", aitta, liiteri ja rantasauna siellä jo on, sekä iso puutarha. Muutama vuosi sitten yläkerrassa oli lastenhuoneita ja minulla työ keskustassa. Mieskin toki talossa on, englantilainen Matt jonka tapaan jossain keskellä arkea, vaikka siellä kirjastossa tai kahvilassa. Jossain vaiheessa muutamme vuodeksi pariksi Englantiin, Lontooseen varmaan. Sinnekin olen sunnitellut kodin valmiiksi, sisustusta myöten. Matkustelemme paljon, emme toki vain minun miljoonilla, Matt maksaa tietenkin omansa, onhan hän rikkaasta "siniverisestä" perheestä. Kasvatamme ehkä kissoja, lisää niitä ainenkin tulee pari kappaletta.

Kuristaa. Ongelmat kiertyvät vain pahemmin ympärilleni. Rintaa painaa, henki ei kulke. Vähän väliä kaikki pysähtyy kun ahdistus iskee niin syvänä. Ainoa keino jaksaa tätä on todella uskoa tuohon kaikkeen yllä olevaan. Se ei ole enää unelma, se on tulevaisuus. Sen on pakko, sillä ilman sitä ei nykyisyyttä jaksa. Tavallaan tiedän sen olevan typerää unelmaa, mutta kun tarpeeksi uskoo se on totta. Se on tulevaisuuteni.

Voih..! Niin tuttua.. Itsekin hellittelen haaveita (osan niistä tiedän itsekin mahdottomiksi) ja toivon niiden joskus toteutuvan. Aina kun näen mahdollisimman PIENEN, pikku pikku mökkisen jossain.. niin haaveilen, että joskus asun sellaisessa. Siippasen kanssa!

Haaveilen ihanista sisustusväreistä, niin täydellisesti omanlaisesta sisustuksesta, itse tehdyistä huonekaluista jne. Omasta rauhasta.

Loppujen lopuksi monista unelmistaan VOI tehdä totta. Tietty jotain lottovoittoa voi olla vaikea järjestää, mutta voithan sinä ainakin löytää sen Mattin ja voihan hän sitten olla vaikka varakas. Minusta ei ole "väärin" haaveilla olevansa vaikkapa kotirouva tms. Kotirouvakin tekee tärkeää työtä, luo harmoniaa ja järjestystä elämään. Elämällä on aina se merkitys, jonka sille annamme.

Mutta sulla ja Siippasella on työ, teillä on terveys (ainekin tarpeeksi työhön) ja sitä kautta mahdollisuus jopa siihen pieneen mökkiin. Minä olen sairas enkä tällä menolla parane ikinä. Ihmiset ympärillä pariutuu, käy töissä ja hankkii asuntolainaa. Minulle nuo on jotain täyttä utopiaa. Tai no, ehkä se parisuhde vielä voisi, mutta töissä ja asuntolaina? Tuskin koskaan. Tai ehkä jos mies on niin rikas, että hänellä on vara maksaa koko roska!

Juuri nyt en näe mitään keinoa tehdä unelmistani totta. Toki voin voittaa lotossa, voin löytää sen Matt:in, voin vaikka mitä, mutta ne on kaikki tuurista kiinni. En voi vaikuttaa niihin itse mitenkään, paitsi lottoamalla ja pitämällä silmät auki kaupungilla.

En minä koe kotirouvan olevan mitenkään huono tulevaisuuden kuva. Minusta se olisi mukavaa. Olen itseasiassa aika nuoresta lähtien jo pohtinut sitä. Tietenkään en halua olla täysin sidottu kotiin, haluan opiskella tai tehdä töitä jos sille tuntuu. Olisi mukava tehdä jotain pientä kotona työksi ja käydä kursseilla ihan vain omaksi iloksi.

Se on kyllä harmillista, miten pariutuminen on täysin tuurista kiinni, eikä siihen kenet sattuu kohtaamaan voi liiemmin vaikuttaa.

Itse aloin muutama vuosi sitten käydä Helsingissä nettitreffeillä ja kaikenlaisiahan tyyppejä sitä tuli tavattua, ennen kuin tärppäsi. Toisaalta treffailu oli aika kylmää kyytiä ja nakersi uskoani ihmisiin, mutta kohdallani loppu oli onnellinen.

Voimia ja mukavaa sunnuntaita sinne talviseen Suomeen!

Toisinaan lueskelen noita nettitreffipaikkojen ilmoituksia, mutta tuntuu, että samat heput pyörii siellä vuosikausia. Enkä muutenkaan ole niiiiin innoissani kumppania hakemaan. Tulkoon vastaan jos tulee, etsimään en jaksa lähteä. Energiat muutenkin ihan lopussa.