Olen jotenkin niin varma, että en saa vaihtaa lääkäriä, koska minä nyt vain tunnen kaiken niin voimakkaasti. Ylilääkäri kuitenkin juttelee vain lääkärin kanssa eikä psykonkin. Lääkäri sanoo varmasti, että sean tunteista ei tarvitse välittää, koska hän ylireagoi vain, ei meidän potilas-lääkäri-suhteessa ole mitään vikaa, sea ei vaan kuuntele mitä hänelle sanotaan. En tiedä auttaisiko psykonkaan sanominen, jotenkin epäilen koko psykoa nykyään. Hänelle olen kuitenkin kertonut miten lääkärin kanssa ahdistaa, en puhu lääkärille ja miten koen lääkärin valtaavan koko tilan ja jyräävän minut. Pohdin tuossa sängyssä (joskus päivällä ennen kun nousin), että siitä siinä todella on kyse. Lääkärini on sellainen (teko)pirteä, toimelias, puhelias, fiksaamassa kaikki asiat, hyvin vahvatahtoinen, vahvat mielipiteet ja sellainen "nyrkkiä pöytään" ihminen. Juttua tulee suusta ja vahvuus oikein kuplii ulos. Itse koen, että lääkärin puheet, ajatukset, ideat, tunteet ja ylipäätään koko lääkärin pää täyttää koko huoneen. Minä istun nurkassa pienenä hiirenä ja yritän sanoa etten minä tunne noin. Minusta lääkärin pitäisi olla suht hiljaa ja kuunnella mitä potilas sanoo. Antaa potilaan ajatusten ja tunteiden täyttää huone. Lääkäri sitten nappaa sieltä ne oleelliset jotta osaa sanoa mikä potilasta vaivaa ja näin ohjata oikeaan hoitoon ja kirjoittaa oikeaa lääkettä. Vai? Psyko toimii pitkälti näin, on hiljaa, antaa potilaan lärpättää ja kysyy vain tarkentavia kysymyksiä, ohjaa keskustelua, kyselee sitten ihan omia kysymyksiä jos tulee hiljaista. Ja kun lääkäri on tälläinen vahva persoona jonka takin helmat vaan heiluu kun ollaan niin ahkeria, minä ahdistun. Mitä minä tälläinen masentunut ankea ihminen sellaisen pirteän ja aktiivisen ihmisen rinnalla olen? Mitä minä hänelle kertomaan mikä todella vaivaa? Korkeintaan yritän olla myös iloinen ja valehtelen kaiken olevan ihan ok (tiedättekö, syyllisyys kun on niin masentunut ja toinen niin iloinen ja siksi yrittää näytellä ettei asiat ole niin huonosti). Tai jos hän alkaa liikaa puputtaa omia ajatuksiaan, ideoitaan ja tunteitaan niin en minä jaksa tapella vastaan. Fine! Olkoon sitten niin, ehkä minä sitten tunnen niin kuin lääkäri väittää minun tuntevan! Enkä en vain tunnista omia tunteitani (hah) ja olenkin oikeasti tosi pirteä, toimelias ja työkykyinen! Ehkä minä todellakin vain tarvitsen kivan työpaikan ja kaikki on sillä selvä, hop, olen terve, I'm cured!

Joskus tuntuu, että minua pidetään tyhmänä, koska olen masentunut ja koska diagnoosini mukaan tunnen vahvasti. Kaikki tunteeni mitätöidään, koska ne ovat vain ylireagointia. Minulle tuputetaan päiväsairaalaan ja pajatyöpaikkoja. Päiväsairaala on varmasti monelle sosiaalisista ongelmista kärsivälle hyvä, mutta minulla ei ole ongelmia sosiaalisissa taidoissa. Minä tarvitsen jotain joka haastaa minua älyllisesti. Siksi pidän iltalukiosta. Pajat taas...en minä halua mennä virkkaamaan patalappuja enkä ompelemaan tyynyliinoja joita ihmiset säälistä ostavat joistain mielenterveystoimiston aulasta sukulaisille joululahjoiksi (joista sukulaisetkaan ei pidä). Tälläiset työpajat on varmasti joillekin hyväksi, varmasti jotkut kehitysvammaiset (Kaura osaa varmaan kertoa paremmin) ovat iloisia kun saavat porukalla tehdä jotain. Mutta miksi mielenterveyspotilaille, työttömille, vanhuksille, kädettömille, kodittomille, jalattomille ja aivottomille kaikille tyrkytetään samaa "hoitoa"?! En jaksa uskoa, että vanhusta jonka aivotoiminta on terävä kun teininä innostuisi virkkaamaan patalappuja joka päivä. Varmasti hän voisi tehdä jotain missä oppia uutta ja mikä innostaisi. Ei niitä vanhempia ihmisiä turhaa siellä iltalukiossa ole... Terve ja vähemmän terve (hei vaan Kauran Esikoiselle) tarvitsee haasteita! Oman tasonsa haasteita! Masennus ei tee minusta tyhmää! Se ehkä heikentää muistiani ja asioita on vaikeampi pitää mielessä, mutta ei se tyhmennä minua. Minä kaipaan edelleen älyllisiä haasteita. Siksi koen tarvitsevani kahden kesken terapiaa jossa terapeutti on jossain suhteessa aktiivinen ja kyselee minulta vaikeita asioita. Haluan joutua pohtimaan! Haluan käyttää aivojani! Se saa minut terveeksi.
Itseasiassa pelkään jollain tapaa olevani liiankin älykäs. Joo, nämä "ota itseäsi niskasta kiinni"-lukijat voivat nyt nauraa ihan rauhassa. Ajatukseni juoksee monesti nopeammin kun kerkeän sisäistämään. Olen myös testaillut Mensan testejä lehdistä ja netistä. Olen niissä hyvä. Jos menisin Mensan testiin saattaisin hyvinkin ylittää tarvittavat rajat ja päästä jäseneksi. Toisaalta en halua mennä testiin, koska en halua tietää olevani poikkeuksellisen älykäs. Älykkyydestä kun tuntuu olevan vain harmia (tiedän monta jotka oikeasti kärsivät siitä, että ovat älykkäitä). Mieluiten ottaisin sellaisen juuri ja juuri rajan alittavan tuloksen. Olisin älykäs, mutta en poikkeavan älykäs. Mutta joo. Joskus tuntuu, että mitkään asiat eivät anna tarpeeksi haasteita. Tai siis kouluasteella toki, koulut on vaikeita, mutta siis peruselämässä, etenkin tässä masennuspuolessa. Tuntuu, että minulle vain lässytetään ja kohdellaan kun lasta. Päätetään kaikki kuuntelematta minun kantaani tai edes puhumatta minulle. Tunteitani vähätellään, ajatuksilleni pyöritetään silmiä, minun mielipiteeni syrjäytetään ja toimintaan ilman tietoa todellisista faktoista. Jos lääkäri ei kuuntele mitä minä kerron elämästäni eikä usko sitä vähäistä sanomaa mikä ulos pääsee niin miten hän todella voi tietää mikä on minulle parhaaksi?

Johtuisikohan masennuksesi osaltaan siitä, että oletkin älyllisesti turhautunut. Sinulla ei vaikuttaisi olevan ainakaan irl älyllisesti samanhenkistä seuraa, jota jossain yhteisössä mahdollisesti kokisit saavasi.

Jaa-a. En usko masennuksen johtuvat älyllisistä asioista. Irl minulla ei ole mitään seuraa joten vaikea vedota siihenkään. ;)
Mjoo, viihdyn kyllä ihan tavallisten ja hyvinkin erilaisten ihmisten seurassa. Eräs ystäväni on kieltämättä aika älykkö ja hänen seurassaan koen kyllä pienuutta monesti.

Toisaalta, juuri nyt en jaksa ylipäätään ihmisiä irl.