Hitto kun nää päivät vaan vähenee. En vieläkään ole toimittanut sossuun tämän kuun hakemusta, en ole hakenut sitä lähetettä fysioterapiaan (sen sijaan hain lisää särkylääkkeitä joiden hinta pitäisi periä sossusta)... En myöskään ole tehnyt mitään sen eteen, että ensi kuussa menen joko töihin tai hommaan sen b-lausunnon jostain. Jatkuvasti vakuutan itselleni, että huomenna menen sinne päiväsairaalaan, mutta en kumminkaan mene. Ei jaksa herätä eikä uskalla, nauravat kumminkin pihalle. Enkä mä voi astua ulos ilman meikkiä! Miten se voikin olla niin hirveä kynnys?! Hiukset on ainenkin pakko laittaa ja vähän puuteria, silmämeikin puutteen voi peittää aurinkolasien alle... Mutta sitten on kyllä tultava suoraa kotiin kun ei muilla asioilla voi käydä aurinkolasit päässä. Mä tiedän, tämä kuullostaa aivan idioottimaiselle. Mutta ne tuntemattomat ihmiset kattoisi siellä kaupassa kumminkin "mikä tota vaivaa, se näyttää ihan sairaalle" jos olen meikittä. Selitänkö sitten jokaiselle vastaan tulevalle miksi vai kirjoitanko otsaan "epätyypillinen masennus"?
Jos mä osaisin huutaa ja raivota niin soittaisin äidille ja kirkuisin sille. Miksi perkeleestä se on tehnyt musta tälläisen? Anteeksi, että mä menin sillon kahdeksan vanhana kysyy kaveria leikkii vielä ilta kympiltä! Emmä tiennyt ettei niin saa tehdä! Anteeksi, että me joututtiin muuttaa kun mä sain teoillani naapurit epäilemään ettei kaikki ole meillä hyvin! En mäkään olisi halunnut sosiaaliviranomaisten soittavan meille, en mä halunnut muuttaa, mä tykkäsin Ylöjärvestä, mulla oli siellä sentään kavereita!

*syvä huokaus*

Mitä ihmettä mä teen...