Eikös ole upea? Hortensian ainoa vihreä nuppu alkaa punertua. Muutenhan tuo uusii kukkansa noissa jo olevissa rykelmissä. Värit on kerrassaan herkullisia.


Jos mä nyt lupaan tässä julkisesti, että menen huomenna aamusta sinne päiväsairaalaan niin sittenhän mun on pakko mennä. Eikö? Saatte tulla huutamaan kommenttilaatikkoon jos en mene.

Lupaukset on pidettävä.

Seuraan tilannetta, josko pääsen huutamaan. Ei en mä pääse. Tottakai sä menet sinne huomenna.

Sisulla vaan sinne päiväsairaalaan. Upea juttu, että olet päättänyt mennä. Täällä ollaan hengessä mukana ja pidetään peukkuja. :)

Pelottaa vaan, että se on täysin turha reissu. Eivät kumminkaan usko mitään mitä sanon, eivät ole uskoneet aiemminkaan.

Sinun täytyisi jotenkin rohkaistua menemään sinne todellista tilaasi kuvaavalla tavalla. Tiedän, tiedän, ei ole helppoa. Mutta jos sitä ei tee.. niin ne oikeasti voivat passittaa sinut vaikka sinne vanhustenhoitoon, tekemään raskasta (fyysisesti ja henkisesti) hoitotyötä tilanteessa, jossa et siihen pysty. :(

Monet syömishäiriöiset ovat myös hyvin kilttejä ihmisiä, ehkäpä liian kilttejä. Sinullakin voi olla vähän tätä piirrettä, ja siksi tuntuu vaikealta "vaatia" apua.. Mutta niinkin on pakko tehdä, muuten ne ihmiset siellä yksinkertaisesti siirtyvät seuraavaan tapaukseen. :( Karmeaa, epämiellyttävää, mutta totta.

Joskus mietin, että jonkun kovin kiltin tai lukossa olevan ihmisen pitäisi saada ottaa tuollaisiin paikkoihin kaveri/vanhempi/tukihenkilö mukaan. Jos omista "omituisuuksista" ja neurooseista on vaikea puhua, niin toinen voisi hoitaa hommaa ainakin aluksi. Onhan tämä aika kumma ajatus, mutta jotkut ihmiset oikeasti tarvitsevat hiukan apua avautumiseen.

Niin avoin kun täällä olenkin, niin en todellakaan ole sitä naamatusten. Kirjoitan juuri siksi tänne, koska muuten ne jäisi vain sisälleni. Varmasti jopa siskoni joka on minulle erittäin läheinen, lukee täältä jatkuvasti asioita joita ei tiennyt minun tuntevan.

Tietyllä tapaa olen kai liian kiltti. En osaa raivota enkä väittää vastaan, hiljenen vain ja ajattele, että kyllä asiat jotenkin kääntyy paremmaksi. Ihan kuten raha-asioissa rahojen tullessa maksan laskut ja olen pa, jotenkin ajattelen vain, että joku päivä sinne tilille vaan tupsahtaa rahaa ja selviän koko kuukauden. Ymmärrän rahan häviämisen ja sen, että minusta saadaan väärä kuva kun en sanoa mitä mielessä on, mutta en silti vain osaa.

Eniten kai pelkään, että menen sinne päiväsairaalaan, istun siihen aulaan ja se lääkäri tulee hätistelemään minua pois. Enkä minä saa sanottua mitään vaan vaikenen, lähden pois ja kotona kun pääsen pois muiden silmien alta hajoan. Pelkään, etten osaa näyttää todellisuutta vaikka pääsisin huoneeseen asti juttelemaan.
Kävin aikanaan kaksi vuotta samalla terapeutilla, minulla meni vuosi ennen kun ensimmäisen kerran itkin vastaanotolla. En vain anna itselleni lupaa itkeä, koska silloin joudun puhumaan asioista jotka sattuu ja jotka on todellisia. Jos kerron kaikki nauraen ja väännän ne ironiaksi niin sittenhän ne ei oikeastaan ole edes totta?

Miten ihmeessä siis parin näkemiskerran jälkeen voin avautua ihmisille jotka eivät edes minua sinne halua.... Tarvisin todellakin joko nämä tekstit tai jonkun teistä kertomaan kaiken kun itse en siihen kykene.