Tänään on ollut ihmeen hyvä päivä, raskas tosin. Heräsin kummallisen virkeänä eikä väsymyskään ole iskenyt pahasti. Keskusteluja on käyty paljon tänään...
Aamusta tosin onnisti, en joutunut pullaterapiaan vaan pääsin piirtämään. En ole mitenkään taiteellisesti lahjakas siis piirtäen, joten piirtelin vähän kukkia. Osalle joukosta taideterapia taitaa olla aika kohdallaan sen verran synkkää ja abstraktia tuli.
Ennen lounasta oli omahoitajan kanssa keskustelu. Vaikka kuva omasta hoitajasta oli vähän negatiivinen ei hän loppujen lopuksi ollut niin nuiva. Sai minut jopa ajattelemaan hieman asioita. Myönsi kyllä, että olen varmasti terveempi kun muut (kun kitisin aiheesta), mutta oivalsi myös se ettei se tarkoita minun olevan terve, ongelmat on vain muualla eikä heijasta ulkoiseen olemukseeni. Loistavaa! Kerrankin joku tuntuu tajuavan!

Lounaan jälkeen kipasin päivärin (päiväsairaala, ei voi sanoo päikkis kun se on päiväuni) sossutätille joka oli aika mahtava. Mikähän siinä onkin, että laitosten sossut on avuliaita ja kiinnostuneita toisin kun perussossut. Kävi ilmi, että minun kuuluu saada rahani takaisin. En vissiin kertonut? Asumistukipäätös tuli ja siinä sossu suoraveloittaa koko tämän kuun tuen itselleen takaisin. Mutta kappas, eihän heillä ole oikeutta veloittaa joko 315e kun eivät antaneet minulle tässä kuussa kun joku 260e. Sossutäti myös totesi ettei minun tarvitse maksaa Mikkelin sossuun takaisin rahoja kun eivät kerta ole niitä perineet. Hah! Jes! Saan maksettua laskut! :)

Iltapäivällä oli vielä keskusteluryhmä jossa puhuimme ystävistä ja siitä miten paljon heitä voi kuormittaa tai miten sanoa ettei jaksa kuunnella toisen murheita. Vaikeaa se on. Tokihan sitä haluaa olla perillä ystävien ja läheisten tilanteesta (sekä vaihtaa mielipiteitä), mutta kun omissa murheissa on tekemistä ei sitä jaksaisi kuunnella enää toisten murheita. Eikä sitä tarkoita pahalla, vaikka toinen osapuoli aina kyllä loukkaantuu jos sanoo ettei jaksa kuunnella. Totesimme, että onkin ihan hyvä kertoa läheisille perustilanne, mutta joka päiväiset murheet sitten puretaan ammatti-ihmiselle. Valitettavasti kaikilla ei ole siihen mahdollisuutta, mutta ei silti saisi kuormittaa läheisiään liikaa. Vaan miten sanoisi sen kauniisti ettei toinen loukkaannu?
Itse olen yrittänyt opetella siihen etten purkaisi murheita enää tutuille vaan lähinnä tänne ja sitten ammatti-ihmiselle. Läheisillä on muutenkin murheita joten en halua stressata heitä. Positiivisiä asioita toki yrittää muistaa kertoa vaikka joskus tuntuu ettei vastapuoli halua kuulla niitäkään. Liika positiivisyys myös voi tosin osua omaan nilkkaa ja ihmiset luulevat minua liian terveeksi. Hankalaa tämä elämä. Pitäisiköhän ruveta erakoksi?

Olen miettinyt tuota ihmisille ongelmista kertomista tai kertomatta jättämistä. Jos on esim. käynyt pitkään terapiassa ja on voinut siellä purkaa asioita, mutta terapia sitten loppuu, niin mihin henkilö sitten turvautuu?

Minä tunnen itseni kovin kyvyttömäksi tilanteessa, jossa näkee, että toisella on jotain pielessä, mutta hän ei halua purkaa sitä kovinkaan paljon, koska "tämä on niitä asioita, joita mun pitäis puhua terapeutille eikä rasittaa ystävyyttä". Mutta kun ei ole sitä terapeuttia enää tarjolla...

Tuntuu hankalalta, ilmeisesti molemmista: ystävänä ei pysty tietenkään korvaamaan terapeuttia, mutta haluaisi jotenkin helpottaa toisen oloa.

Vaikea tilanne.
Ehkä voit kannustaa toista kertomaan huolensa jos todella uskot olevasi valmis siihen takkaan. Kannattaa harkita tarkkaan, sillä se mitä sieltä toisen päästä tulee ei välttämättä ole niin "helppoa" kun odottaa. Ja entäpä sen jälkeen... Kuunteletko seuraavatkin murheet?

Ystävä ei myöskään välttämättä anna sellaista palautetta kun murheen kertoja toivoo. Toiset tuntuu säälivän, toiset käskevät lenkille. Harva ystävä osaa suhtautua oikein vaikka sitä kovasti toivookin.

Hankalaa... Ehkä olisi paras yrittää kannustaa takaisin terapiaan tai muuhun hoitoon?

Kyseinen ihminen on käynyt viisi vuotta terapiassa, ja tältä osin sen siis pitäisi olla ohi. Henkilö itse kyllä varmaan mielellään välillä menisi terapiaan, mutta toisaalta kokee, että olisi aika pärjätä ilman.

Itse olen pohtinut samaa, siis mitä tekisin tuossa tilanteessa. Juuri nyt en koe tarvitsevani joka viikkoista tiivistä terapiaa, mutta ilmankin on vähän hatara olla. Itse toivoisin, että voisin käydä mielenterveystoimistossa juttelemassa viikon kahden välein, lähinnä pohtimassa mennyttä ja tulevaa ei niinkään tätä päivää.

Ehkä ystäväsi voisi harkita harvaa terapiaa? Tai satunnaisia käyntejä?