Tänään on mieli mennyt ylös ja alas.
Aamu oli ihan ok. Lääkärissä meni ok, pisti lähetteen röntgeniin jotta tiedämme mikä selässäni on vikana. Päiväsairaalassa oli aluksi jees, mutta naisten keskusteluryhmässä olin revetä liitoksistani. Olen tähän mennessä pitänyt noista keskusteluryhmistä, koska jokainen on saanut puhua ja ilmapiiri on ollut miellyttävä. Tänään kaikki meni pieleen. Ohjaavana hoitajana oleva sairaanhoitaja oli raivostuttava! Huoneessa oli kunnollisia pehmeitä tuoleja, mutta ne eivät riittäneet kaikille. Minä jouduin ankeaan työtuoliin joka oli järjettömän korkea. Nostin jalkani pöydälle (moni harrasti sitä viime viikollakin), mutta tämä hoitajapa käski pistämään jalat alas. Älähdin lyhyistä kintuistani ja vaikeudesta istua kun jalat eivät yllä maahan (varpaat justjust). Kovasti hoitaja voivotteli, mutta käski kestää. Olin liian äimänä huutaakseni "v*tut kestä!" Tärkeitä terapia tilanteissa mielestäni on mukavuus! Jos koko aika menee pohtien kuinka jalat puutuu, reisiin särkee tai miten nyt kääntäisin itseni ettei sattuisi niin mitä lie tulee itse puhumisesta. "Voivoi, koita nyt kestää." *raivo* Eihän pidempi ihminen tiedä miten kurjaa on kun jalat ei yllä maahan, mutta jos olin nyrpeänä ja kiukkuisena koko keskustelutunnin ajan niin luulisi tajuavan. "voivoi"

Eipä tuo hoitaja muutenkaan taida olla ihan paras terapioimaan, ei ainenkaan keskustelutilanteita. Yksi tyttö pyysi aiheeksi jotain iloista ja mikäpä siinä, se tuntui sopivan kaikille. Keskustelu ajautui heti alussa lemmikkeihin ja siitä riittikin juttua hieman. Kun lähes kaikki oli sanottu ajautui juttu pehmoleluihin jotka on monelle lemmikinkorvike. Vaan tämäpä ei sopinut tälle ohjaajalle. Palasimme hänen ohjaamana lemmikkeihin, sen viisi kertaa... Mikään muu ei tuntunut sopivan vaan aina oli pakko palata lemmikkeihin vaikka alkuperäinen aihe olikin mikä saa hyvälle tuulelle/jotain positiivista. Ärtsyä oli myös ettei puheliaammat saaneet puhua ja hiljaiset pakotettiin puhumaan vaikkei heillä ollut mitään sanomista. Puheliaat keskeytettiin tai vaiennettiin tylysti ja hiljaisilta kyseltii ja nyhdettiin.
Tokihan hyvä ohjaaja kyselee myös hiljaisilta, mutta ainekin aiemmissa keskusteluissa myös hiljaiset on päässeet ääneen ilman ohjaajankin kannustusta. Myös puheliaammat ovat saaneet sanoa asiansa loppuun. Ehkä se juuri on ollut siinä. Kun puhelias saa sanoa asiansa niin hän hiljenee jolloin hiljaisemmalle "jää tilaa" puhua. Monesti myös puheliaan innostuminen saa hiljaisen innostumaan. Vaan kun puhelias vaiennetaan ja hiljaista pakotetaan puhumaan koko kuvio kääntyy toisinpäin, puhelias yrittää epätoivoisesti kokoajan päästä ääneen ja hiljainen toteaa vaan "emmä tiiä, hmm, jaa, joo".

Olin niin kiukkuinen koko keskustelutunnin, oli | näin pienestä kiinni etten hypännyt tuolista ja sanonut poistuvani. Olin kiukkuinen vielä kotonakin (ja vetäsin puoli levyä suklaata). Kotona myös äkkäsin, että lääkäri oli taas maininnut lihavuuteni lähetteessä. Pari vuotta sitten papereissani luki obeesi, nyt siellä oli massiivinen obesiteetti. Tosi lohduttavaa. Mikähän olisin jos painaisin 300 kiloa? Tuo obeesi/obesiteetti on niiiiiiiin masentava sana!
Tietenkin lääkäri (joka oli uusi, muttei nähtävästi ollut lukenut papereitani ei edes tarkastanut mitä lääkkeitä vetelen, siellä kun on lääke ahmimiseen) kysyi olenko koskaan harkinnut laihduttamista. Jaa olenko? Yritin selittää, että minulla kun on tämmöinen ahmimisjuttu, mutta eipä se tainnut ymmärtää miten paha juttu se on. Kyllähän hän vähän ymmärsi, että parempi korjata eka pää ja sitten kroppa, mutta tuntui ettei kovin sympatiaa tullut. Edellinen lääkäri tuntui tietävän mikä on bed, oli tosi symppis ja ymmärtäväinen. Vihaan kun syyllistetään lihavuudesta. Tokihan se olen minä joka sen ruuan mahaani vedän ja tiedän ettei se ole järkevää, mutta minkäs teet tai no niin... Pahinta lienee, että syyllistäminen laukaiseen ahmimisen. *röyh*

Olipas päivä.

Vaikuttaa kovin ammattitaidottomalta tai ehkä paremminkin kokemattomalta hoitohenkilökunnalta tälle päivälle. On kyllä onnistuttu pilaamaan jokaiselta terapeuttinen osuus. Voisin kuvitella, että ne jotka ovat hiljaisempia eivät suuremmin nauti siitä, että patistetaan puhumaan ja puheliaat taas ärsyyntyvät siitä, että keskeytetään. Toivottavasti päivästä saa antaa palautetta muutenkin kuin blogiin kirjoittamalla. Se olisi enemmän kuin aiheellista.

Voi herranjumala. "Massiivinen obesiteetti". Ja pah, sanon minä. Tuollaisilla ihmisillä on suu täynnä suuria sanoja, mahtaisivatko TODELLA ylipainoisia kohdatessaan edes sitten löytää sopivia sanoja tilannetta kuvaamaan.

Hoitaja vaikutti aikas raivostuttavalta myös. Mitä väliä sillä oikeastaan on, vaikka ne jalat olisi pöydällä olleet, jos olo on siten rennompi ja avoimempi. Sama kai, vaikka istuisi risti-istunnassa lattialla, jos se helpottaa ja parantaa puhehalukkuutta.

Söit siis puoli levyä suklaata. No, on se ainakin parempi kuin mitä omat touhuni ovat. Itselläni olisi mennyt _koko_ levy. Takuuvarmasti.

Huominen päivä parempi? ;)

Lisään vielä tuosta BED:stä: nykyisin on oikeastaan aika paljon sellaisia sairauksia, joiden suhteen potilaan on joskus valistettava lääkäriä. Vaikka hullulta se kuulostaa, niin näin se on. On yhä esimerkiksi joitain "vanhan koulun" lekureita, jotka eivät välttämättä tajua/tunnusta edes masennusta, vaikka siitä paljon puhutaan. BED:stä puhumattakaan. Eivät kaikki lääkärit seuraa aikaansa ja ota näistä jutuista selvää niin perusteellisesti kuin pitäisi.

Niin ja - kiva kissankuva tässä postauksessa muuten!

Oli juu.

Huomenna on omahoitajakeskustelu ja ajattelin ottaa tämän päivän puheeksi, sen verran vieläkin puuskututtaa. Harmitti myös hurjasti, koska aloin todella pitämään noista keskusteluryhmistä, jotenkin tuntuu, että tuo ryhmä on aika tiivis ja rento. Itse olen niitä puheliaita (en puheliain), mutta kyllä ne hiljaisetkin todella saavat suunvuoron. Olin itseasiassa onnellinen erään tytön puolesta joka viime keskusteluryhmässä puheli paljon oma-alotteisesti vaikka tuntuu olevan enemmän taiteellisesti murheitaan purkava. Oli hieno nähdä miten hänkin uskalsi puhua. Tänään "raukka" joutui lähinnä ahdistelluksi.

***

Rakas ihana Peggyni, tiesin, että ymmärrät! *hali*

Olisin niin odottanut, että nuori naislääkäri olisi ymmärtänyt tai edes joskus kuullut ahmimisesta etenkin kun se lukee siellä tiedoissani. Tai olisi edes ymmärtänyt olla syyllistämättä (joo, kyllä se toinenkin puolikas vielä menee, nyt on vaan ähky kun vedin 400g jauhelihaa muun ruuan lisäksi).
Tuo "massiivinen obesiteetti" todellakin särähtää korvaan. Olenhan toki nysä (157), mutta en sentään paina vielä niin paljoa kun pituutta on. Taisi laskea indexiksi 27, paljonhan sekin toki on, mutta mennäänkö ylös- vai alaspäin? Tuo itseasiassa sai minut jo hätääntymään voisiko minussa oikeasti olla jotain muuta vikaa? Syön kyllä paljon, mutta en mielestäni enempää kun esim. vuosi sitten, silti painoni nousee tasaisesti. Mitä jos minulla onkin vaikka kasvain vatsassa tai jossain?

Kisun bongasin ihan vaan googlella. ;)

*halaus*

Kiitos! Et usko miten lohduttavaa halit on.

Lämmin myötätuntohali minultakin, toivottavasti luoksesi matkaa roppakaupalla positiivista energiaa meiltä kommentoijilta. ;)

Näin SYÖMISHÄIRIÖISEN vinkkelistä rohkenisin heittää keskusteluun aika rajun väitteen.. Nimittäin: _jotkut_ lääkärit minun mielestäni eivät osaa suhtautua syömishäiriöihin objektiivisesti ja ammatillisesti, vaan siinä saattaa alkaa näkyä aika vahvasti lekurin omat, henkilökohtaiset (ei ammatilliset) asenteet ja arvot. Joidenkin sellaisten valkotakkien, joiden oma maailma on todella kaukana syömishäiriöisten maailmasta, on todella vaikea tajuta sitä SAIRAUDEKSI. Koska asia ei ole ongelma heille/lähipiirille, niin kuinka se voisi olla sitä muille? Itsekurilla homma hoituu jne. jne..

Mieheni serkku on (entinen?) anorektikko - jos nyt näin voi sanoa, että entinen.. - JA lääkäri. Hänelle hoikkuus on pakkomielle ja pyöreät ihmiset herättävät paljon kielteisiä tunteita. Mietin aina joskus sitä, että kuinka tämä nuori nainen lääkärinä pystyy asennoitumaan esimerkiksi bulimikkoihin tai BED-tapauksiin. Ylipaino ei hänelle ole viileän ammatillisesti otettava juttu! Mistä sen tietää, vaikka se sinun nuori lääkärisi olisi ollut tämän suuntauksen edustajia. Tai sitten oli paha päivä. Tai sitten suhteellisuudentajun äkillinen lipsahtaminen lomalle.

*iso hali* Kyllä te olette onneksi piristäneet mieltäni vähän. :)

Ei mikään liian raju, olen pohtinut itse samaa. Ainenkin tavallisten pulliaisten joukossa ei ymmärretä ylensyömistä sairautena vaan itsekuriongelmana/laiskuuten. Sainpa äsken hyvän syyn älähtää asiasta irkissä kun puhuimme Nelosen dokkarista.
Koska monelle lääkärille bed on todellakin ihan outo juttu tai muuten tuntuu "huuhaalle" niin kyllä se näkyy asenteessa. Jos en oksenna en ole sairas vaikka mättäisin mitä, olen vain lihava. Vaikeahan se raja on toki vetää, mutta mielestäni kaikki todella reilusti ylipainoiset on jollain asteella sairaita vaikkei sitten ehkä bed-ihmisiä. Ei terve tee itsestään sairasta tahallaan?

Jos painoindeksisi on 27, olet vain lievästi ylipainoinen! Normaalin painon rajathan ovat 20-24.9.

"Taulukoiden mukaan painoindeksi 25 - 30 merkitsee lievää ylipainoa tai lihavuutta, yli 30 mutta alle 35 merkittävää ja vähintään 35 mutta alle 40 vaikeaa lihavuutta. Jos painoindeksi on 40 tai enemmän, viittaa se hyvin vaikeaan (sairaalloiseen) lihavuuteen."

Lainaus Kuntolaboratorio: painoindeksi
http://ffp.uku.fi/clinic/bmi.htm

Elina, iso halaus täältäkin!!

Jos tässä nyt lukuja kytätään, niin ei tuo painoindeksi 27 _todellakaan_ ole mikään massiivinen obeesi! Just niinku Hestia tuossa kertoikin, sitten kun se lukema alkaa nelosella, niin voitaneen puhua jo jonkinsortin massiivisuudesta.

Toivottavasti tiellesi ei tule samanlaisia torspoja enää toiste.

Toinenkin halaus (((O)))

Oho. Kirjotusvirhe... sen piti olla 47, että se tosiaan alkaa nelosella...

No. Vaikka se painoindeksi alkaisikin nelosella, niin kyllä ihmisen yleinen vointi on ainakin minusta parempi mittari kuin kylmät numerot. Luin kerran sellaisen jutun, että jos ihminen kykenee selviämään jokapäiväisistä hommistaan (ruoanlaitto, siivous, työt yms.) ilman vaikeuksia, niin silloin ei pitäisi olla kauhean suurta aihetta huoleen! Jos taas on niin painava, että ei pysty omia postejaan hakemaan postilaatikosta, niin sitten taitaa olla käsillä melkoinen ongelma..

Ihmiset ovat niin erilaisia. Joku veltostuu ja väsyy, jos vähän lihoo. Joku toinen taas jaksaa hyvin ja pirteästi, vaikka painoa olisi enemmänkin.

Minusta "massiivinen obesiteetti" on hyvä sana kuvaamaan esimerkiksi tiistai-illan 4D-dokkarin miestä, joka painoi melkein 500 kiloa.

Niin minäkin olisin luullut. Miksihän lie lääkäri olisi tuota 500 kiloista sanonut... extrasupermaksihyperobesiteetti?

Kyllä ruuanlaitto, siivous ja postin haku sujuu, en niistä pidä ja pää joskus tökkii vastaan, mutta fyysisesti jaksan kyllä. Kykenen myös kävelemään kilometri tolkulla jos saan mennä omaa vauhtiani (jaksasin lujempaakin, mutta vanha säärivamma estää).

Tokihan olisi terveellisempää olla laihempi, mutta jos nyt alan laihduttaa menee pääni vaan entistä sekaisemmaksi enkä tiedä onko siinä nyt mitään järkeä.

Olisi tosiaan lekurilta voinut sanat loppua kesken, jos olisi sen 500 kiloisen nähnyt...!

Minä nyt en ole mikään terveydenhuollon ammattilainen, mutta minustakaan BED-ihmisen dieettaaminen ei välttämättä ole hyvä juttu. Mieluummin vaikka yrittää pitää nykyisen painon, jos dieettaus laukaisee ahmintataipumuksen.

Nykyisin ihmiset ovat niin kirotun perfektionisteja, eivätkä osaa ajatella pieniä hyviä asioita. "Laihduta 30 kiloa!" sanotaan, vaikka pitäisi ehkä iloita siitä, että paino ei ole noussut, tai ettei se ole noussut paljon. Ei pitäisi raadella ihmistä siksi, että hän syö 100 grammaa suklaata, vaan pikemminkin pitäisi olla kiitollinen siitä, ettei mennyt kiloa.

En minäkään lähihoitajaa enempää ammattilainen ole, mutta minustakin on hieman hurjaa kysellä BED-ihmiseltä laihduttamisesta. Kyllähän tuo lääkäri sitten puoliksi myönsi, ettei laihduttaminen ehkä ole järkevää jos se johtaa ahmimiseen, mutta siihen tarvittiin minulta monta kiukkuisen sävyistä lausetta.

Onneksi olen saanut oman perfektionisti puoleni hiljennettyä täysin. Miten lohduttavaa ja ihanaa onkaan kun antaa itselleen luvan olla sairas/syödä mitä tahtoo/nukkua milloin tahtoo/tehdä mitä ikinä kunhan siitä ei ole itselle tai muille vahinkoa. :)
Kun muutkin vielä ymmärtäisi sen.

miten kaunis totinen kissa!
vaikka päiväsi ei ollutkaan yhtä kaunis kuin kissa : (

Kissakuva oli kyllä aika löytö.

Saas nähdä tuleeko sanomista kun en ole tuon jälkeen päiviksessä ollut.