Kuva on parisen päivää vanha. Sade ja auringonpaiste yhtä aikaa sai puut kimaltelemaan kauniisti. :)

Yritin saada kiinni päiväsairaalan lääkäriä, mutta sillä oli joku muu hädässä oleva paikalla. Soittelen huomenna uudelleen. Haluaisin kovasti mennä vielä juttelemaan, sillä tuntuu ettei hän saanut täysin realististä kuvaa minusta. Erityisesti tahtoisin kertoa päivittäisistä tyhjästä olosta, kuinka hautaudun peiton alle (ihan keskellä päivää) ja tipun nollamoodiin. Tuijottelen seiniä, lakanoita, verhoja ja pää on ihan tyhjä kuori. Rintaan koskee kun ahdistaa, en vain tiedä mikä, ehkäpä se itse alakuloisuus ja se olotila. Saatan maata siinä kyljelläni tunninkin ellen nukahda ja makaa tunteja. Ihan ilman syytä. Satuin vain katsomaan sänkyyn ja kapuakin sinne. Ei se ole sellaista perinteistä masentamista vaan ehkä enemmän toivottomuutta, tyhjyyttä, surullisuutta ja ei niin mitään, sumuinen sunnuntai. Vajoan näihin hiljaisuuksiin yhä useammin ja ne vievät päivästäni ison osan. Kotityöt jää tekemättä kun aika menee peiton alla miettien ei mitään. Joskus sitä oikein pohtii onkohan aivoissa mitään kun ei kerta ajattele mitään. Eihän sitä pysty olemaan ajattelematta mitään, jos ei muuta niin ajattelee sitä ei mitään, mutta jotenkin olen vain ruvennut tippumaan siihen täysin harmaaseen maailmaan. Mitä jos olenkin vain onnistunut jotenkin tuhoamaan aivosoluni ja minusta on oikeasti tullut tyhmä jonka pää kolisee tyhjyyttä?

Tiedän tuon tunteen. Mulla on ihan samanlaista melkein aina. Ehkä sulla pitäisi olla jotain tekemistä? Opiskelua, osapäiväistä työtä... Jotain? Auttaisiko jos tapaisit vaikka ystäviä? Lähtisit lenkille? Tiedän, että tämä saattaa kuulostaa ihan siltä, että otat nyt vaan itseäsi niskasta kiinni, mutta en mä sitä tarkoita. Mietin vain, et mikä mulla siihen oloon auttaa, niin nukkuminen kyllä joo, mutta usein sekin, että vain lähden jonnekin pois kotoa ja teen jotain. Samojen seinien tuijottelu ahdistaa pidemmän päälle.

Monesti nuo tilanteet vain tulevat juuri kun johonkin pitäisi lähteä. Menen kaivamaan vaatteita vaatehuoneesta jonne mennessä ohitan sängyn...

Samoin ihan bussissa vajoan omaan hiljaisuuteen ja haaveilen jääväni bussiin istumaan mennen päättäriltä päättärille.

Ei ne seinät ahdista vaan sisimpäni ja sitä ei pääse pakoon millään. :|

Njoo. Mullekin käy noin. Olen innoissani lähdössä jonnekin, mutta sitten kun alan pukemaan ja meikkaamaan niin iskee aivan uskomaton väsymys ja lamaannus, ja onkin pakko mennä vain nukkumaan tai ainakin lepäämään, enkä pystykään lähtemään minnekään. Mitenköhän tästä pääsis eroon? Ei voi vain olla näin väsynyt ja apea aina.

Niinpä. Toisinaan ei edes väsytä, mutta silti sängyn kutsu on niin voimakas, että ihan vain hetkeksi käy siihen...niin tosi hetkeksi...

Minulla meni kolme vuotta elämästäni siihen että makasin kaikki päivät sängyllä ja tuiotin kattoa ajattelematta mitään. Ne hetket kun jotain ajatuksia päässä liikkui surkuttelin omaa tilannettani. Mikään ei huvittanut ja kaikki ystävyyssuhteeni rapistuivat.

Eräs sitkeimmistä ystävistäni sai minut aloittamaan kuntosaliharrastuksen hänen kanssaan. En ikinä maailmassa olisi voinut kuvitella itse meneväni kuntosalille tai edes harrastavani mitään liikuntaa. Noin 40 kiloa ylipainoisena keräsin kyllä katseita kuntosalilla muttei minulla ollut enään mitään hävittävää ja olin ystävälleni luvannut siellä ainakin kymmenen kertaa käydä. En tiedä mitä tapahtui mutta parin viikon jälkeen huomasin edistystä tapahtuneen kun painot olivatkin kevyempia kuin alkuun ja muutenkin oli hienoa kun suoritus oli pelkästään itsestä kiinni ja pystyi helposti seuraamaan omaa kehitystään.

Nykyään on sali jäänyt lähinnä työkiireiden vuoksi, mutta se oli käänne joka muutti elämäni. Nykyään innostun asioista mitä en ennen voinut edes kuvitella tekeväni ja mieliala on ihan toista luokkaa. Ilman mitään laihdutuskuureja tai liikkumista painonikin on tippunut noin 30 kiloa.

En ole ihan varma mitä halusin tällä sanoa, mutta toivon että voisit myös itse löytää samanlaisen käänteen. Se käänne voi olla uusi harrastus, ystävä tai mitä tahansa. Ei se sairastaminen tai parantuminen ole kuitenkaa lopulta lääkäreistä tai diagnooseista kiinni.

Lopuksi vielä kiitos avoimesta päiväkirjastasi ja iso halaus.

Sitkeät ystävät onkin taivaan lahja, semmoisia harvoin on kun niitä oikeasti tarvisi.
Ei liikunnan harrastaminen sinällään olisi mikään mahdottomuus, mutta jotenkin kun yksin pitää mennä ihan uuteen paikkaan. Etenkin uimahallit ja kuntosalit, en halua mennä sinne näyttämään tyhmälle kun en tiedä mitä tehdä. Monessa muussakin paikassa on sama vika...
Raha on toki toinen ongelma, liikkuminen on yllättävän kallista.

Kiitos kovasti. Tuntuu hyvälle kun tuntemattomat ihmiset ovat oivaltaneet päiväkirjani/blogini tarkoituksen. :)