Jumppahuiti kun ahdisti aamulla, ahdisti jo eilen illalla, ajatus siitä, että pitäisi lähteä päivärissä sinne liikuntaryhmään. Itku oli tulla kun kello soi puoli seitsemän. Ei aikaisen aamun takia, olin itseasiassa aika virkeä, vaan tuo pakkoliikunta. Yritin tsempata itseäni, tokihan voin kieltäytyä lähtemästä, mutta silti ahdisti ajatus kinaamisesta menenkö vai enkö. Ajattelin myös josko menisi iltapäiväksi, mutta siitä tulisi kyselyjä. Lopulta oman mielenrauhani takia jäin nukkumaan. Selitän sitten maanantaina omalle hoitajalle miksi en tullut eikä muut enää edes muista minun olleen poissa perjantaina.

Uhhuh, tässäpä on oikea muistoja herättävä tunnelmakuva. Koulun jumppasalin pakollinen koripallon kori ja nuo mustalta magialta näyttävät kuviot lattiassa!

Minusta tuollaisen päiväsairaalan aktiviteettien pitäisi olla sellaisia, ettei kukaan niistä ahdistu, tai tunne itseään pakotetuksi. Jos tulee ahdistus, niin eihän se paikka (sairaala) sitten ainakaan AUTA ihmistä.

Niinpä! Pakkoliikunta on jotain todella kamalaa. Eihän nuo ryhmät sillä tavalla pakollisia ole, mutta suotavaa olisi, että jokainen menisi näihin "kaikille tarkoitettuihin ryhmiin", erikseen on sitten täysin vapaaehtoiset ryhmät. En tiedä miten vähällä sanomisella voi jäädä pois, mutta aiemmin viikolla yksi tyttö ei halunnut musiikkiryhmään ja minulle jäi jotenkin sellainen olo, että häntä patistettiin liikaa. Tiedä sitten onko hän aina negatiivinen kaikkea kohtaa tms...mutta silti.