Jopas oli päivä. Päivärissä oli hoitoneuvottelu ja lopputulos, tänään oli viimeinen päivä. Mikäpäs siinä, kyllähän minä tiesin etten kauaa tuolla ole kun ei ole tarvetta opetella sosiaalisiasuhteita tai muuten yhdessä oloa tms, olen siis liian terve. ;)
Esille tuli paljon tuttua asiaa ja paljon sellaista jota olen itsekin pyöritellyt ja pohtinut. Lääkäri sanoi kirjoittavansa diagnoosiksi epätavallinen masennus joka on siis minulla jo aiemminkin. Olen kuulma kuitenkin kykenevä hoitamaan perusasiat, kykenen puhumaan asioistani ja itsekin analysoimaan ja pohtimaan missä vika ja miksi. Kuitenkin olen jaksamaton ja energiaton (voiko sen sanoa noin ;). Mielialani heittävät kuperkeikkaa helpolla ja pienet asiat saattavat syöstä ahdistukseen ja masennukseen (lue viime tiistai).
Nyt pelottaa miten käy. Lääkäri vähän pelotteli etten ehkä saa jatkoa eläkkeeseen (kuntoutustukeen). Olen toki sairas, mutta en ilmeisemmin tarpeeksi sairas. Tiedä sitten kelle kuntoutus on tarkoitettu jos ei ihmiselle joka on vähän sairas ja kykenevä tervehtymään. Miten minusta tuntuu, että soitan huomenna sille lääkärille ja kysyn saanko tulla itkemään vielä sinne. Niin, minähän reagoin pieniin asioihin heittämällä sen kuperkeikan.

Äkkäsin tossa päiväunille ahdistuessa, että taidan oikeasti pitää jonkinlaista maskia päällä jopa hoitosuhteissa, pitää näyttää kaiken olevan hyvin vaikkei ole. Muutenkin tuntuu etten riitä kenellekkään. Toiselle taholle olen liian sairas, toiselle liian terve. Olen liian kykenevä puhumaan ongelmistani, mutta toisaalta en tarpeeksi. Vaikken pyri miellyttämään ketään sen suuremmin koen silti itseni riittämättömäksi, kenellekkään ei kelpaa, väliinputoaja. Mutta tästä joskus lisää.

Elämä on

...ihan perseestä välillä.