En uskalla mennä kauppaan, sillä pelkään ostavani korillisen roskaa. Sain pitkästä aikaa (viimeisestä on vuosia) ahdistus-, itku-, sekoamiskohtausen harhoineen ja jumituksineen. Lopulta nukahdin ja näin unta laatikollisesta suklaata. Loistavaa.
Soitin sille lääkärille ja se haluaa minut työkokeiluun. Great! Jos voisi kuolla tappamatta itseään niin olisin käsi pystyssä heti. Pari miljoonaa euroa ajaisi samaa asiaa. Tämä lohdutti sekunniksi. So me! Mutta tuopa ei ole tarpeeksi sairautta.

Voi ihme, kuinka hyvin tajuankaan tuota sinun kauppapelkoasi! Itsekin joudun kiertämään jotkut kaupat kaukaa. En onneksi ihan tavallista prismaa tms. Mutta esim. Stokkalle ei ole nyt asiaa. Varmasti herkut himottaisivat, kun on taas vähän tuota stressiä päällä.

Mikä on tämä "työkokeilu", jota lekuri ehdotti?? Olen tosi pahoillani, ettei hoitohenkilökunta sinun tapauksessasi ole ollut kovinkaan ymmärtäväistä. :( Ihmiset usein lankeavat näennäisyyksiin. Jos joku hymyää ja on pirtsakan OLOINEN, niin "terve" on.. vaikka sisällä olisi oikea myrsky menossa.

Kuten ylemmästä postauksesta kävi ilmi, kauppareissu meni suht ok. Jätin sentään sipsit dipillä ja suklaan kauppaan. Lähikauppani on ihan tavallinen S-market, löydän herkuttelut vaikka Pikkolosta jos tarve on.

En tiedä. Joku työkkärin työllistämiskurssi/työkokeilujuttu. Tiedä mihin hommaan ne on minua laittamassa kun en itsekkään tiedä miksi haluan isona. Pistävät kumminkin Koukkuniemeen kääntämään vanhuksia kun olen lähihoitaja ja Koukkuniemeen pitää ne parisataa hoitajaa palkata. Hajottaa pelkkä ajatuskin. Ehkä pitää käydä näyttämässä etten kykene ja kuinka hajoan kun raha-asiat menee taas solmuun ja pakotetaan johonkin mitä ei jaksa/kestä. Siitähän se on sitten taas hyvä jatkaa kun on otettu vuosi pari paranemisessa takapakkia, ehkä sitten olen taas tarpeeksi sairas eläkkeelle (eli kuntoutustuelle).

Lähihoitajan työ on varmasti tavallaan tosi kiinnostavaa.. sinulla on varmasti melkoisia työtarinoita kerrottavana. Mutta tosiaan, en usko SEN, enkä minkään muunkaanlaisen työn sopivan ihmiselle silloin, kun on vakavaa masennusta & muita ongelmia. Silloin olisi tärkeintä saada olla ihan rauhassa, ilman mitään painostusta. Kaiken "pitää tehdä"-ajattelun ainakin pitäisi loppua.

Onhan se varmasti mielenkiintoista, mutta en voisi kuvitella itseäni siihen. Lähihoitajaksi luin, koska kymppiluokan oponi mielestä se oli parempi idea kun sosiaalikasvattaja (sitä ei enää edes ole). En koskaan aikonut jäädä lähihoitajaksi vaan sen piti olla ponnahdus ammattikorkeaan. Vaan nyt kaikki on niin kovasti tunkemassa minua siihen hommaa vaikka kuinka yritän selittää, että se oli minulle eräänlainen lukionkorvike.