Vaikkakin joskus ärsyynnyn noista Anonymouksista niin monesti myös huomaan pohtivani asioita tarkemmin kun lukee taas yhden ajattelemattoman kommentin. Siksi en kiellä näitä kommentteja kun poikkeustapauksissa.

Tällä kertaa pohdin kenellä on oikeus onneen ja millaiseen onneen? Onko oikeus onneen riippuvainen iästä, sukupuolesta, rodusta, uskonnosta tai terveydestä? Entäs millaiseen onneen kelläkin on oikeus? Mistä saa olla onnellinen ja mistä ei? Saako vanhus olla onnellinen jos päivätansseissa vientiä riittää? Vai pitäisikö olla tyytyväinen siihen, että jaksaa edes kauppaan mennä? Saako lapsi riemuita uudesta polkupyörästä vai pitääkö hänen kävellä? Saako nainen nauttia koruista vain onko oltava ilman? Saako mies juhlia kun suosikkijoukkue voittaa vai onko oltava asiallinen ja hiljaa? Saako ahkera työntekijä loikoilla onnellisena Kreetan rannalla vai pitääkö tyytyä Tallinnan risteilyyn? Saako kotiäiti viedä lapset mummolaan ja tuntea onnellisuutta hiljaisuudesta vai onko vain kestettävä kun kerran kakarat on tehty?
Entäs kenellä on oikeus iloita auringon paisteesta? Entäs karkkiaskista, kupillisesta hyvää kahvia? Entäpä kenellä leffaillasta tai mäkkäriateriasta? Entäs kun mennään kalliimpaan? Kenellä on oikeus olla onnellinen uudesta puserosta tai tietokoneesta, matkailusta tai omasta uudesta kodista? Kenellä on oikeus minkäkin arvoiseen onneen? Entä keltä onni on kielletty? Kuka määrittää kenenkin onnen arvon ja kuka päättää kuka saa olla onnellinen?

Ihmiset ovat joskus sellaisia tosikoita hapannaamoja. :) Jotkut eivät soisi toiselle onnen kokemusta, koska oma elämä on niin synkkää.

Kaikilla on minusta oikeus kokea onnea, jos vain omassa elämässä onnenaiheita on. Ja minä uskon, että jokaisella niitä löytyy. Auringonpaiste, maan tuoksu keväisin, pajunkissat, naapurin ystävällinen tervehdys. -Niin joo, ja kyllä Mäkkäriateriakin onnellistuttaa.. ;) Erityisesti jälkkäriksi vedetty sundae vetää suupielet väkisinkin hymyyn.

Aurinko kyllä kiskoo toisinaan suupielet ylös ja jäätelö voi olla syntisen hyvää. :)

Jos kaikilla on oikeus onneen niin onko sitä rajoitettu mitenkään? Saako köyhä pistää viimeiset rahansa teatterilippuun vai onko jäätävä kotiin? Ja jos saa niin mitä sen jälkeen? Minkä hintainen onni saa olla?

Minun mielestäni - tämä siis on vain minun mielipiteeni - köyhällä on tasan sama oikeus päättää itse käyttörahoistaan kuin varakkaammallakin. Eli jos teatteri kutsuu, niin miksi sinne ei saisi mennä? Tietysti useimmilla ihmisillä se on niin, että jos tekee jotain (menee teatteriin/ostaa kalliin vaatteen tms.), niin sitten se tarkoittaa joistakin muista jutuista pidättäytymistä (ei esim. ole sen kuun aikana enää mahdollista mennä elokuviin tms.).

Jos nyt ei ihan tili miinukselle mene, niin miksipä sitä ei voisi nauttia elämästä, itse valitsemallaan tavalla. Joku nauttii siitä, että saa pistää rahaa sukanvarteen. Toinen pistää oman rahansa kylpyläviikonloppuun tai teatteriin. Kuka sen päättää, että kumpi on onnellisempi? Elämästä pitää saada nauttia.. muuten kaikki käy harmaaksi ja ikäväksi.

Mutta jos elää ns verorahoilla niin onko niitä oikeus pistää mihin haluaa? Nehän on vähän niin kun toisten rahoja?

Mielipiteitä tässä vain haetaan. :)

Kukapa Suomessa _ei_ eläisi ainakin osittain verorahoituksen piirissä? ;) Lapsilisät, äitiyspäivärahat, työttömyyskorvaus, opintotuki, nehän ovat kaikki veronmaksajien rahoista luotuja..

Ja sitä paitsi: jos esimerkiksi opiskelija alkaa oikein otsa hiessä miettiä, että mihin niitä veronmaksajain maksamia opintotukia saa käyttää, niin kyllä pian eteen tulee tenkkapoo. Oikein tiukasti ajatellen ovat irtokarkitkin "turhuutta", niihin menee kuukaudessa paljon rahaa, sillä rahalla voisi vaikka ostaa luentokansion tai jotain. Eihän tuolle tulisi loppua ollenkaan.

Niin... Äitiyspäivärahaa maksetaan muuten rikkaille enemmän kun köyhille. :)

Siinähän se juju onkin. Kuka on sopiva määrittelemään onko opiskelijalle sallittua ne irtokarkit vai pitääkö niillä ostaa luentokansio? Ja jos irtokarkit on ok niin mitkä sitten ei enää ole? :)

Ei kaikki anonyymit ole samoja kommentoijia. Tiedoksi vaan.

Vaikutat niin onneliselta, että voisi kuvitella, että olet jo paranemaan päin.

Mietihän miksi lääkärisi on niin niuho ettei anna sairaseläkettä tosta vaan.

Eikö olisi hienoa keskittää tuo kaikki energia työntekoon? Sinulla tuntuu olevan niin paljon hienoja ajatuksia ja ideoita että voisit tehdä jotain elämälläsi..

Maailmassa on paljon ihmisiä joita on käytetty lapsena hyväksi tai joiden vanhemmat on juoppoja tms.. nämä siis vain esimerkkeinä.. ja silti pärjäävät elämässä aikuisina.

Musta vaan tuntuu, että nykyään kasvaa uusi sukupolvi jotka on täysin uusavuttomia jotka ei edes yritä mitään vaan on "masentuneita" ja ties mitä ja haluu rahaa sossulta ja voitottelee itseään ja elämäänsä.

Nää siis vain minun, yhden anonyymin ajatuksia.
Toivotan sulle hyvää kevättä ja parempaa vointia. Toivottavasti et koko ikääsi ole "sairas"...

Ja tottakai saa olla onnellinen. Hienoa jos niin on. Masenutneen elämältä ja oikeasti sairaan ihmisen tuntemuksilta se ei kuulosta.

Olen itsekin ollut masentunut ja tiedän mitä se on. Kun on paha masennus niin ei todellakaan jaksa innostua mistään puhelimesta eikä lähteä Englantiin. Mutta sun kohdallla tietty voi olla toisin.

Hyvää jatkoa sulle!

Anonymous: Olet oikeassa, kaikki anonymoukset eivät ole sama henkilö, valitettavan usein heidän teksteillä on vain sama sisältö.

Uskon ja toivon olevani paranemaan päin ja uskon lääkärinikin näkevän sen. Masennus hiipi elämääni noin viiden vuoden aikana, seuraavat pari kolme vuotta koin olevani todella pohjalla josta nyt olen viimeiset pari vuotta kavunnut ylös. Jos katkaiset jalkasi et parane hetkessä. Toisina päivinä voit astua jo hieman ja toisina sattuu aivan prk. Eikös? En ole jäseniä katkonut, mutta olettaisin näin. Vähän sama on masennuksessa. En ole enää siellä pohjalla jolloin kaikki on mustaa vaan jossain missä harmaa alkaa näyttää jo enemmän valkoiselle kun mustalle. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin jo terve?

Oikeassa olet myös siinä, että kun on paha masennuskausi menossa ei mikään innosta. Muistan sen ajan hyvin ja se löytyy myös blogini syövereistä. Mutta en ole enää todella pahasti masentunut, vain masentunut. Siinä on suuri ero.

Olen aina ollut suuri haaveilija. Rakastan maalailla hienoja ideoita ja suunnitelmia, se onko minusta toteuttamaan niitä on eriasia. Monesti kompastunkin tuohon. Aloitan innolla uuden koulun tms, mutta pian huomaan etten jaksa. Puolikuntoisena ei kannattaisi haukata isoja paloja, mutta toisinaan tuppaan sitä tekemään. Salaa kaiketi toivon olevani terveempi kun olen.

Niinhän se on, toiset pärjäävät paremmin kun toiset vaikka taustalla olisi mitä. Tämä on niitä yksiä suuria mysteereitä mitä psykologiassakin yritetään selvittää. Miksi yksi sairastuu muttei toinen?
Minun menneisyyteni on luettavissa täältä, ainekin osa siitä. Olen joskus todennut, että niitä synkimpiä asioita en kykene jakamaan edes teille, en edes psykolleni kyennyt.

Se on hurjaa, kun ajattelee miten tavallisen ja turvallisen lapsuuden ja nuoruuden sitä itse on elänyt, ja sitten miettii millaisessa helvetissä moni muu lapsi on samaan aikaan elänyt. Sitä on vaikea edes tajuta. Pitäisi osata arvostaa omia vanhempiaan enemmän.

Harvemmin sitä osaa arvostaa hyvää ennen kun menettää sen tms. :)

Itsekin olen huomannut vasta viime vuosina miten ihana isä minulla on ja miten vahva ja upea nainen äitipuoleni on. Vielä kun kehtaisi kiittää heitä oikein kunnolla. :)

Hienosti tosiaan osaat tunteitasi eritellä ja kirjoittaa ylipäänsä! Onhan noissa anonyymien kommenteissa tosiaan sekin puoli, että pistää pohtimaan omaa tilannettaan. Ilkeästi kirjoitetuista teksteistä tietenkin helposti provosoituu ja pahoittaa mielensä ja sitähän he haluavatkin, toisaalta on myös anonyymejä, jotka ehkä kommenteilla haluavat antaa potkun persuksille, vaikka todelliseen maennukseen ei tietystikään auta kommentti "Ota itteäs niskasta kiinni".
Blogiasi on kiva lukea ja olen tosiaan lukenut nuo aikaisemmatkin postaukset ha huomaan myös selvästi, että elät tällä hetkellä valoisampaa aikaa ja jos en olisi aikaisempia tekstejäsi lukenut pitäisin sinua varsin normaalina:) Tsemppiä toipumisen tiellä!

Jansu

Kiitokset mieltä lämmittävästä kommentista! :)

Kovasti aina yritän olla provosoitumasta ja toisinaan tahallani viivyttelen vastaamista sillä silloin kerkee rauhassa miettimään miten sanoa asiansa. Yritän myös ajatella, että nämä "ota itseäsi niskasta kiinni"-ihmiset ovat vain tietämättömiä. Ehkä jonain päivänä hekin uskovat ettei asiat mene niin helpolla. Näin taisi käydä myös eräälle irkkitutulle joka vuosien motkottamisen jälkeen halusikin keskustella asiallisesti masennuksestani. :)

Vaikka toisinaan hävettää vanhat tekstit niin on kyllä ilo kun toisetkin huomaavat millainen muutos minussa on vuosien varrella tapahtunut. Antaa itsellekin uskoa parempaan. :)

Toinen kiitos vielä siitä, että olet laittanut alle nimen!