Kauralassa puhuttiin halimisesta. Toisinaan olen hirveän kateellinen niille joilla on rakastavia ihmisiä ympärillä. On niin yksinäinen olo, on aina ollut. Jossain vaiheessa huomasin lukevani yllättävän montaa perhe-elämää käsittelevää blogia. Olin hämmentynyt. Mikä ihme niissä viehättää? Yöllä sängyssä äkkäsin, että jokaisessa blogissa äiti on vahvasti läsnä perheessä ja perheessä ollaan onnellisia. Ei olla mitään yltiömammoja, vaan reippaita tavallisia pehmeitä äitejä. Rakastetaan omaa lasta ja ollaan aidosti kiinnostuneita tämän elämästä, tehdään kaikki, että lapsen olisi hyvä olla. Sellainenhan hyvä äiti on?
Voisinpa vaihtaa oman äitini sellaiseen jossa olisi ripaus Kauran intohimoa, Kirjavan kauneutta, Kerttusen reippautta, Hannan hermoja, Satun uskaliaisuutta, Karusellin rakkautta ja Elman huumorintajua. Päällimmäinen muisto omasta äidistä on äiti joka jättää yksin, kuvittelee tietävänsä kaiken, haukkuu päätöksiäni, huutaa, juo, ääretön negatiivisuus, sanoo minua lihavaksi, välittää vain itsestään ja kuvittelee olevansa hauska muiden kustannuksilla.
Olisipa minulla vielä joskus joku joka huutaa ovelta moi ja halaa niin kotiin tullessa kun lähtiessä, aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä sekä sopivasti siinä välissäkin sillein ohimennen.
Jos sinulla on se erityinen vierellä (puoliso, lapsi, kissa tai ihan kuka vain) niin halaappa ja sano tykkääväsi. Se on tärkeää se.

Loppuun vielä kuva missä saan halauksen isosiskoltani joskus kahdeksankymmentäluvun alussa. :)


[18.31] ps. Tämä ei ollut mitään mielistelyä tai muuta nuoleskelua. Elämästäni puuttuu perinteinen äitihahmo ja toisinaan kaipaan sellaista aivan mielettömästi.

Yritän muistaa kertoa usein perheelleni kuinka tärkeitä he minulle ovat ja ymmärrän olevani onnekas, kun minulla on rinnallani puoliso, joka kestää kaiken minun pahan oloni. Toinen puoli asiassa on lähes kestämätön syyllisyydentunne siitä, että silloin kun ahdistus iskee, en kykene olemaan normaali (äh, inhoan tuota sanaa, mutta en nyt parempaakaan tähän hätään keksinyt) ja huolehtiva vaimo ja äiti, sellainen minkä perheeni ansaitsisi. Voimia sinulle, *lähettää halauksen*

Voi ei se haittaa vaikka joskus on vaikeaa. Ei kukaan aina ole täydellinen. Sopivalla tavalla epätäydellisyys on paljon mukavampaa kun täydellisyys, se tekee meistä ihmisiä. :)

Jaksamista myös sinne. *halaus takaisin* :)

Voi sinua! Tämä postaus oli tosiaan koskettava.. Kyllä tietysti toimiva parisuhde on upea juttu ja siitä pitää muistaa olla kiitollinen. Minä uskon, että sinäkin vielä löydät sen oikean ja saat vaikka lapsiakin aikaiseksi. :) Odottaminenhan se on aina vaikeinta, silloin kun jotain hyvää oikein toivoo tulevaksi.

Kiitos kovasti.
En minä niin edes niitä lapsia kun olisi se oma rakas jota halia. Odottaminen on äärimmäisen turhauttavaa vaikka uskonkin, että jossain se oikea mies on.
Onneksi minulla on teidät. :)

Minäkin pysähdyin pitkäksi aikaa, ja jostain syystä oikeita sanoja on hankala löytää? Onko niitä?

Tekstisi on raskas, surullinen ja silti- toiveikas, koska itse pidät pääsi pystyssä kaikista hankaluuksista huolimatta.

Itselläni on kaksi lasta, takana pitkä-raskas- suhde, sen jättämät jäljet, uusi elämä ja yksinäisyys.

Nuorempi lapsista on adhd lapsi,jolla myös lapsuusiän autismia. Terapiat, tuet, sairaalat- kaikki käyty. Toinen on murkku, joka on sitten oma lukunsa :-)

Usko. Kykenen jakamaan tuon sinun tunteesi siitä parisuhteen puuttumisesta ja siitä - että sohva on aika tyhjä aika ajoin.
Omaa uupumustani hoidetaan, ja vaikka ihan viittä vaille olenkin - niin uskon ja olen toipumiseni suhteen aika toiveikas.
Mutta silti, ei se toipuminen ole siltikään kaikki.
Jotain olennaista puuttuu.

Olinpahan sekava- mutta tällaisia nämä päiväni aika ajoin tuppaavat olemaan.
Toivon sinulle jaksamista, iloa ja uskoa elämään, uskoa siitä- että jossain kohden asioilla on taipumus järjestyä. Milloin? Siihen en valitettavasti osaa ottaa kantaa. Sitä päivää odotan muuten minäkin :-)

Vaikea sanoa onko oikeita sanoja, tuskin? Jokainen kannustava/positiivinen sana on kuitenkin oikea minulle. :)

Jos elämässä ei olisi toivoa en tiedä millä jaksaisin. Pakko uskoa, että jonain päivänä kaikki on hyvin, muuten tästä kaikesta taapertamisesta ei ole ollut mitään hyötyä. Jonain päivänä olen terve, minulla on työ, oma koti ja oma perhe (mies, lapsia, lemmikkejä mitä ikinä). Nyt minulla on unelmani. :)

Oh, adhd ja murkku. Ei kateeksi käy. ;P
Eis vaan. Kamalana teininä ainoa neuvoni on, rakasta, vaikka kuinka vituttaa ja kuinka raivostuttaa niin rakasta ja kannusta. :)