Muut satuilevat kauniita runoja ystävyydestä, mutta minä en. Minulla ei koskaan ole ollut sydänystävää tai edes sellaista jolle kertoa kaikki salaisimmatkin asiat, sellaista joka seisoisi aina rinnalla. Hyviä ystäviä on ollut ja on, mutta suurimpaan osaan ovat välit laimenneet tai muuten katkenneet. Olisipa edes mies jota rakastaa. Ehkä hän voisi olla se tuki ja turva.

Osuin sattumalta sivullesi ja selasin tovin. Sinua tuntematta (Älä siis loukkaannu tai hermostu jos olen asiaton, se ei ole tarkoitukseni) jäin miettimään tätä bloggaustasi.
Millä lailla saa sydänsystävän?
Minä uskon, että siihen tarvitaan kahta asiaa:
- Ensinnäkin pitää itse olla ystävä sillai "rakasta minua eniten silloin kun ansaisten sen vähiten"-tyyliin.
-Ja toiseksi pitää olla helkutin rohkea ihminen. Pitää uskaltaa paljastaa itse itsensä, altistua hylkäämiselle, kivulle, mahdolliselle pilkalle jne.

Sydänystävyys on vaikea laji. Tiedän olevani huono pitämään yhteyttä ja toisinaan olen myös hankala. Toisaalta ole avoin ja minulle voi kertoa mitä vain enkä järkyty.

Vaikea sanoa miksi sydänystäviä ei ole. Ihmisten elämä on näin aikuisena vaan niin kovin erilaista.