Viimeinen vanha paperinen päiväkirja menossa, vuosi 1999 kevät. Asuin Salossa. Näin myöhemmin kun muistelee sitä aikaa se oli varmaan elämäni yksi tuskallisimmista jaksoista. Muistan olleeni todella yksinäinen ja niin ulkopuolella kaikesta. Luokkani (lähihoitaja, suuntaava) koostui ihmisistä jotka olivat olleet yhdessä jo pari vuotta ja ihmiset jakautuivat tiukasti kahteen ryhmään, lukio- ja peruskoulupohjaiset. En kuulunut kumpaankaan. Olin toki aikanaan mennyt ammattikouluun peruskoulusta, mutta minä olin jo kertaalleen valmistunut lähihoitajaksi, toisin kun muut ja vielä toiselta puolelta Suomea (ex-sosiaaliala oppilaitoksesta, mikä oli hienoinen ongelma, koska Salon koulu oli ex-terveydenhuollon opp.). Aika nopeasti koulupäiväni muuttuivat ruokailuun syömään -> irkkiin loppu päiväksi sen sijaan, että olisin käynyt tunneilla tuntemassa itseni tyhmäksi.

Jokainen päivä päiväkirjassa loppuu ahdistavaan kyselyyn miksi ihastukseni ei viesti tai miksi hän käyttäytyy tietyllä tapaa. Halusin niin kovasti olla rakastettu ja rakastaa. Pelottaa, että saattaisin käyttäytyä edelleen samoin jos olisin kovinkin ihastunut johonkin. Voihan se tietenkin olla ihan normaalia ja tervettä, mutta ahdistavaa sitä on lukea. Ehkäpä, koska nyt tietää miten asiat meni ja miten sitä vain pettyi. Jollain tapaa lohduttavaa, että minulla ei ole tallessa niitä tekstejä mitä kirjoitin kun minulla oli suhde Markoon. Joitain pätkiä löytyy ihan blogini (e_e) alusta, mutta suurin osa meni bittitaivaaseen kun myin ex-koneeni pois. Taisin tallentaa tekstit tosin johonkin levykkeelle, mutta tiedä toimiiko ne enää ja missä ne ylipäätään on. Sinällään harmittaa, koska lähes katkeamattomasti olen kuitenkin kirjoittanut jonkinlaista päiväkirjaa aina lapsesta asti ja 1999 vuodelta puuttuu paljon (paperipäiväkirja päättyy 17.3, blogin aloitin joskus marraskuussa?) etenkin kun näin vanhempana olen kirjannut ylös kaikki itselleni merkittävät tapahtumat. Suhde Markoon takulla on yksi niistä, vaikka sekin toki menettää merkitystään vuosi vuodelta. Silloin se kuitenkin oli älyttömän iso ja tärkeä asia enkä myöhemminkään päässyt asiasta eroon vaikka olin siitä jo itse yli ja ympäri. Ihmisten oli vaikea hyväksyä tapahtumaa vaikka se ei heille kuulunutkaan. Luulempa ettei ihan kaikki vieläkään ole luopuneet siitä tietysti leimasta jonka ovat minuun iskeneet. :)

Lapsuuden päiväkirjoja (kun olin ala-asteella) oli lähinnä hupaista lukea. Lontoon aikaiset oli nostalgisia ja nostivat hymyn huulille. Otavan alkuaikoja oli kiva lukea, teksti vilisi ihmisiä (joita en muista), tapahtumia ja tunteita. Myöhemmät ajat tuntuvat lähinnä masentaville. Kun kirjan laskee kädestä tuntee elävänsä edelleen sitä aikaa ja on vaikea palauttaa itsensä nykypäivään.
Toivon kovasti, että voisin oppia noista teksteistä jotain, mutta epäilen pahasti toistavani vain samoja virheitä.