Pieniä nautintoja... Juuri avatun teepaketin tuoksu ja lämpimät voileivät (uunissa tehdyt).

Mieli halajaa takaisin Lontooseen. Kaikki oli niin paljon ihanampaa ja tutumpaa kun muistinkaan. Lontoo oli niin kotoisa. Ajatukset eksyy jatkuvasti takaisin. Miten ihana olisikaan muuttaa sinne, elämään tavallista brittiarkea. Suomessakaan ei ole mitään tekemistä kun kotiin/Tampereelle ei pääse (koulu). Huomaan puhuvani itsekseni englantia ja suunnittelevani tulevaisuutta Lontoossa.

Olen lukenut viime aikoina vanhoja päiväkirjoja. Aloitin muuten uudelleen tavallisen päiväkirjan kirjoittamisen...mainitsinko siitä? Olen tällä hetkellä menossa vuodessa 1998, Otava-aikojen loppupuolella. Olin silloin aika kamala ihminen. En varmastikkaan tarkoittanut olla niin rasittava ja riippuvainen, mutta olin. Esitin silloiselle hyvälle ystävälleni (miespuolinen, kyllä, meilläkin oli juttumme) ja vähän muillekin ihastuksille ihan kamalia vaateita. Olin hirveän mustavalkoinen, jääräpää ja itsekäs. Olin jatkuvasti katkomassa ihmissuhteita jos niissä oli hiemankaan epävarmoja hetkiä. Käskin ystävääni valitsemaan (ah niin klassikko) minun ja uuden tyttöystävän välillä, määrittelemään miten tärkeä olen ja antamaan anteeksi/periksi lähes mitä vain. Intin jatkuvasti samoista asioista ja suurentelin kaikkea ihan älyttömästi. Miten sitä onkin voinut olla epätoivoinen ja niin toisten mielipiteistä riippuvainen. En siis tarkoita tuota mitenkään pahalla tms, olin vain hyvin epävarma itsestäni. Luojan kiitos minulla oli tuo ystävä, joka jaksoi yllättävän hyvin kinaamistani. Kiitin häntä eilen irkissä, emme ole enää mitenkään läheisiä, lähinnä moikkaustuttuja jotka näkevät kerran vuodessa miitissä, aika ja muutokset tuli väliin. Toisinaan kaipaan tuota ystävyyttä, mutta tiedän muuttuneeni vuosien varrella niin paljon ettei ystävyys olisi lähellekkään tuollaista enää. Taidamme olla molemmat muuttuneet. Kumpikin selvästi voisi olla valmis aloittamaan ystävyyden uudelleen, mutta jotenkaan ei vain osaa, emme keksi mitään sanottavaa toisillemme. Sääli.