Tallensin ja siivosin eilen vanhoja merkintöjäni, tarkoitus olisi tulostaa ne ja koota "päiväkirjoja". Sivuja on aivan älyttömästi, ties montako sataa. Jäin lukemaan pari vuotta vanhoja juttuja. Ensin luin sieltä täältä alkupään kirjoituksiani ja etenkin sen syksyn ja kevään juttuja kun Timo oli armeijassa. Luin myös hieman ennen eroamme kirjoittamiani ja aina koko vuoden 2003 loppuun, Pitkäniemet ja semmoiset.

Minulla oli silloin kamala hätä josko Timosta ja minusta ei tulekkaan ystäviä. Kenen puoleen sitten käännyt kun tulee vaikeaa. En uskonut selviäväni yksin. Halusin jakaa hyvät ja huonot hetkeni jonkun kanssa kuten olin tehnyt jo vuosia. Miten hädissäni olinkaan. Niin kovin toivoin hyväksyntää, lähes hinnalla millä hyvänsä. Niin eksynyt ja hukassa. Ainoa lohtuni oli diapamit. Surullista, mutta toisaalta jotenkin lohdullista. Ehkäpä jossain on menty oikeaan suuntaan, koska tällä hetkellä nautin elämästä. Viimeeksi tänään totesin hiljaa mielessäni pitäväni elämästäni, jopa ehkä rakastavani sitä. Niin vaikeaa kun elämäni onkin, rahahuolia, jaksamattomuutta, turhautumista ja tympääntymistä niin silti jaksa taputtaa käsiäni sekä hyppiä hieman kun näen jotain kaunista ja sisälläni leimahtaa pieni liekki (esim. kuvaamani kaunis elämänlangan nuppu). Tokihan on harmillista etten ole enää Timon kanssa missään tekemisissä, yhteydenpito vain hiipui, mutta elämällä on joskus omia suunnitelmia.

Tori Amos kuullostaa pitkästä aikaa äärimmäisen pehmeälle ja saa ihon kananlihalle.