Tänään oli viimeinen kerta terapiassa. En oikein ole sisäistänyt sitä vielä. Puhuimme ihan tavallisia juttuja ja lähtiessä sanoin vain heihei. Olen vuoden käynyt tuolla, lähes joka viikko, "heihei". :D Salaa toivon, että joskus palaisin tuolle psykille. Jollain tapaa asiat tuntuivat jäävän kesken, mutta jollain tapaa ei. Tiedä sitten onko kyse vain siitä, että on outoa olla ilman terapiaa vai siitä, että oikeasti tarvitsen sitä.

Ei, en ole terve. Aukaisin suuni tästä jutusta irkissä ja heti minusta tuli terve. Kun kielsin olevani terve kyseenalaistettiin voinko sitten lähteä Lontooseen jos kerran olen sairas. Saanko olla olematta terve tai sairas? Saanko olla jotain siitä väliltä? Tästä tulikin sitten uskomaton keskustelu. Minä kun menin sanomaan, että on vaikea olla iloinen ja positiivinen (terve) kun ympäristö ei osaa suhtautua siihen. "Älä välitä niistä!" Olisipa se aina niin helppoa. Myönnän olevani heikko, toisten mielipide vaikuttaa mielialaani, mutta en silti mene toisten mukana. Yritin selittää, että jos ihminen saa jatkuvasti käytöksestään negatiivista palautetta niin totta kai hän lakkaa käyttäytymästä näin. Vai? Oli se sitten piereskely tai nauraminen. Ja kun ihminen jonka olet tuntenut tietynlaisena, aina, muuttuu täysin päinvastaiseksi se aiheuttaa reagtion. Onhan se kummallista jos siitä vanhasta kaverista tuleekin ihan erilainen, sitä alkaa kyseenalaistaa tuntiko koko ihmistä ikinä tai miten se toinen nyt noin voi muuttua. Ihmiset vihaavat muutosta! Oli se muutos mikä tahansa. Tokihan positiiviset muutokset on helpompi hyväksyä ja ajan kanssa on tyytyväinen muutokseen, mutta itse muutosvaihe on aina vaikeaa. Ja toisten käytös vaikuttaa vaikka sitä itsepintaisesti väittää ettei välitä toisten mielipiteistä. Ihminen peilaa itseään toisista.

Keskustelu kumpuili tietysti myös roolien puolelle. Ja minä en puhu mistään roolin vetämisestä, puhun persoonan eri puolista. Esim. toisten ihmisten seurassa olen hiljaisempi ja toisten seurassa puheliaampi. Jokainen meistä käyttäytyy töissä erilailla kun kotona ja varmasti moni on erilainen vanhempiensa seurassa kun parhaan ystävän. Tietyt persoonan osat nousevat pintaan ja toiset jäävät taustalle. Se ei ole roolin vetämistä, se ei ole valheellista eikä teeskentelyä. Kuten ei myöskään se, että minä olin ennen erilainen kun nyt, minä olen netissä erilainen kun livenä, minä olen erilainen ihmisten seurassa jotka ovat tunteneet minut lapsesta kun niiden jotka olen tuntenut vain pari vuotta. Se on ihan yhtä paljon minä vaikka se ei aina olekkaan samalainen. Entinen minä oli ihan yhtä minä kun nykyinen minä. Tarkoitan tätä siis samaan tyyliin kun "kolme vuotta sitten minä rakastin Timoa vaikka en rakasta Timoa enää, ei se poista sitä rakkautta mitä tunsin silloin, se oli ihan yhtä paljon rakkautta vaikken koe sitä enää". Ei menneisyydestä tule teeskentelyä vaikka nykyisyys ei olisikaan sama.

Vaikka siis Lontoossa aion annan ihmisille kuvan, että olen iloinen ja positiivinen ei se ole teeskentelyä, se on minä, mutta erilainen minä kun minä moni muu on minut oppinut tuntemaan. Sellainen minä haluaisin olla jokaisen silmissä, valitettavasti vain joidenkin on vaikea ymmärtää, että minä olen muuttunut. En tarkoita, että ihmiset nyt pohtivat "kappas se on muuttunut, miksi se noin on tehnyt, ihan tyhmä kun se muuttui" vaan tämä on tiedostamaton reagtio. Todennäköisesti sanani luetaan edelleen vittuiluna, keskusteluni katsotaan edelleen kitinäksi ja kukaan ei edelleenkään kuvaisi minua positiiviseksi jos pitäisi yhdellä sanalla määritellä. Varmasti ihmiset ihmettelevät muutosta, epäilevät ja kyseenalaistavat puheitani ja tekojani, mutta ajan kanssa tottuvat muutokseen sitä koskaan sen suuremmin pohtimatta. Ehkäpä vuosien päästä huomaavat "hetkinen hei, toihan oli ihan kusipää pari vuotta sitten, nyt se on ihan mukava".

Eihän minua kukaan ymmärtänyt irkissä. Minä vain olen syönyt sieniä ja höpisen omiani. Ei kukaan reagoi mitenkään eikä odota kenenkään olevan minkäänlainen eikä mistään välitetä eikä mikään vaikuta mihinkään. Jokainen on mitä on ja muut saavat luvan tulla toimeen sen kanssa ja tulevatkin.
Ehkäpä keskustelu sai ihmiset ajattelemaan asiaa, edes sen tunnin mitä keskustelu oli päällä. Ehkäpä (sormet ristissä) seuraavalla kerralla kun olen iloinen saan olla oikeasti iloinen.

Kiitos jn:lle joka kaiken kinaamisen keskellä totesi minun olevan valloittava persoona... Se kuullosti söpölle. :)

Ja niille jotka ihmettelevät miksi edelleen olen tuollaisten ihmisten seurassa... Vaikka se kaveri vuosien varrella muuttuu eikä sen muutoksista aina pidä ei se tarkoita etteikö se olisi pohjimmiltaan ihan hyvä tyyppi. Tällä hetkellä kanavalla ei ole ketään joka tuntuisi vihaavan minua sydämen pohjasta tai ketään jotka minä vihaisin. Entinen vihamieskin tuntuu nykyään jo fiksummalle (oooh, olenkohan saanut hänet ajattelemaan ;). En minä jaksa vaihtaa kaveripiiriä aina kun ihmiset toimivat kuten ihmiset toimivat. Kyllä he vuodessa parissa tottuvat uuteen minään ja saan olla taas rauhassa. :)

Ole vain aina oma itsesi, niin kuin olet mielestäni blogissasi ollut, sellainen rehellinen itselle. Masennuksen olemuksen ymmärtäminen tuntuu monille olevan aivan mahdotonta. Ja sen, että vaikka ihminen näyttäisi parantuneen masennuksesta, ei hän silti ole terve.

Blogi on minulle niitä harvoja paikkoja jossa olen oma itseni tai siis tokihan minä livenä olen vähän erilainen (hiljaisempi enkä puhu ongelmistani). Blogi ei väitä vastaan eikä odota minun olevan minkäänlainen, siksi kai kirjoitankin sitä jo ties monetta vuotta. :)