Ei ollut Kaijan poika kovin iloinen kun soitin ja peruin vuokrauksen, äiti Kaija vielä vähemmän.
Keräsin rohkeutta eilisestä asti, en nimittää tahtonut valehdella tyyliin "vuokraan tän sittenkin kaverille" vaan aion pyhästi kertoa todellisen syyn. "En luota isääsi."
Kaksikymmentä minuuttia piti vakuutella ja selitellä. Jos isä on noin päällekäyvä ja tarkka, inttää noin monesti papereista en voi olla kysymättä luottaako hän minuun. Tiedän, että kuullostaa tyhmälle sanoa etten vuokraa asuntoa sinulle, koska en luota isääsi. Ei sinussa ole mitään vikaa, eikä varmasti isässäsikään, kyse on puhtaasti musta tuntuusta. Minun pitää pystyä luottamaan ihmiseen jolle asuntoni jää ja vaikka asuntoni ei jääkkään isällesi isäsi on kumminkin siellä taustalla eikä sieltä mihinkään katoa. Varmasti asiat pystyttäisiin sopimaan, mutta kun minä en luota. Minä haluan lähteä hyvällä mielin vuodeksi pois kauas enkä tahdo hermoilla koko aikaani ulkomailla miten asuntoni ja tavarani voi.
Ei, poika Kaija ei ymmärtänyt. Tuohtuneena ja ärsyteenä lopetimme puhelun. Tuntia myöhemmin soittaa äiti Kaija. Arvatkaa vastasinko? No en, koska kauniit ja rohkeat meni! En vastannut toisellakaan yrittämällä samasta syystä. Kolmannella vastasin kun osasi soittaa oikeaan aikaan.
Äiti Kaija oli aluksi ihmeissään. Hänen miehensä on oikein mukava, reilu ja tarkka. Niin, miehenne varmasti on, en yhtään epäile. Hän on varmasti maailman paras mies, mutta minä en silti luota. Minä haluan lähteä Englantiin hyvällä mielellä. Ei, en uskokkaan, että poikanne on koskaan rikkonut tahallaan yhtään leluaan, mutta minulle ei siltikään tule yhtään parempi tunne.
Ei, äiti Kaijakaan ei ymmärtänyt.

Olen asunut yhdeksän vuotta soluissa, 5 eri asunnossa 10 eri huoneessa, kerran alivuokralaisena, kämppiksiä minulla on ollut yli kaksikymmentä. Minulla ei ole koskaan ollut ongelmia. Kaikista ihmisistä en ole pitänyt, mutta tavarat on aina olleet kunnossa ja asioista on voitu enimmäkseen keskustella. Ikinä en ole pitänyt oveani lukossa (paitsi tietysti ulko-oven, asuntolassa ei tosin sitäkään kun se johti käytävään). Jos jollain pitäisi suhdetta toisiin asunnossa asuviin kuvata on se luottamus. Jos minä en voi luottaa heihin eivätkä he luota minuun niin asumisesta ei tule yhtään mitään. Sen tietää jokainen solussa asunut. Eihän tämä ole sama asia kun solussa asuminen, mutta mielestäni silti rinnastettavissa. Tosin tässä tapauksessa, kun annan koko omaisuuteni toiselle vuokralle lähes vuodeksi, jonka aikana en itse kertaakaan pääse näkemää tilannetta, luottamus on mielestäni vielä tärkeämpää. En omista mitään kallista enkä korvaamatonta, mutta minulle kaikki yli 20 euron arvoiset lohkaisevat ison osa kuukausibudjettia.Ymmärrän oikein hyvin, että tavaroita menee rikki, koska niiden elinikä tulee täyteen ja koska vahinkoja sattuu. Haluan silti tavaroistani huolehtimaan ihmisen joka kokee, että voi huoletta ilmoittaa minulle rikkoutumisesta ja voimme yhdessä sopia järkevän tavan korvaamiseen (hän korvaa kokonaan, hän maksaa osan, minä maksan kokonaan).

Minä luotan sinuun ja sinä luotat minuun. Ei mikään maailman vaikein yhtälö eihän?

Eikö ole mahdollista, että pojan isä on yhtä tarkka myös toisinpäin? Eli jos jotain rikkoontuu, hän yhtälailla katsoo, että poikansa sen korvaa tai korvaa itse?

Ihan oikein teit. Luulen että pääset näin paljon helpommalla, kuin että olisit vastoin 'sisäistä ääntäsi' lähtenyt tekemään vuokrasopimusta vain sillä verukkeella, että se nyt on helpompaa.

Minusta jo se, että isä tulee mukaan kaksikymppisen pojan katsoessa asuntoa, on vähän --hmm. En tiedä. Itse olen asunut pari vuotta solussa, nyt kaupungin vuokralla ja ihan itse olen saanut tehdä sopimukseni ja kelpuuttaa asuntoni.

Anonymous: Kyllähän se ihan mahdollista on. Mutta kun en nyt luota niin miten luottaisin puolen vuoden päästä?

jasmo: Mukava kuulla, että edes jonkun mielestä olen tehnyt oikein (sain eilen irkissä aika läksytyksen).
Ymmärrän sinällään, että isä tuli mukaan, olihan kyseessä pojan ensimmäinen koti kotikodin jälkeen. Isän olisi vain pitänyt osata antaa pojalle tilaa ja mahdollisuuden sopia itse asiansa.

Blogiasi lähes sen alusta asti lukeneena minun on pakko nyt, ensimmäistä kertaa, kommentoida. En tiedä tilanteesta tietenkään mitään, enkä siksi ole oikeutettu mitenkään kritisoimaan, mutta tämän tekstin perusteella kyllä meikäläisenkin mielestä täysin käsittämätöntä. En olisi itsekään ymmärtänyt, jos olisi osunut kohdalle.

Mutta kuten sanottua, minä en tilanteesta mitään tiedä. Tuntuu vain aivan uskomattomalta, että joku tekee toisen isän takia noin.

Markku: Ensimmäisenä on kiitettävä. Joku joka on lukenut minua kauan! Vau.

Ymmärrän, että kuullostaa aivan käsittämättömälle etten vuokraa asuntoa pojalle, koska en pidä hänen isästään. Vaan minä koen, että jos isä kerran on niin päällekäyvä ja dominoida niin tuskin hän vuoden aikana siitä yhtää hillitymmäksi tulee. Todellakin epäilen, että olisin vuokrannut asunnon isälle, en pojalle vaikka poika täällä asuisi. Ja jos jotain sattusi, miten pientä tahansa, niin poika todellakin uskoisi isäänsä ja todennäköisesti hoitaisin koko jutun isän kanssa, en pojan. Jos isä ei minuun luota niin voinko uskoa, että poikakaan luottaa?
Tokihan tulevan vuokralaisen isä voi olla yhtä tiukka, mutta jos isä antaa lapsensa itse hoitaa asuntoasiansa niin silloin voin olettaa, että myös ongelmatilanteessa minä voin toimia vuokralaisen kanssa.