"Julkisuus" on jännä juttu etenkin tälläiselle ihmiselle jonka itsetunto ei ole ihan huipussaan. Asiaa ei myöskään auta se, että kirjoitan välillä hyvinkin vaikeista asioista. En tiedä ajattelevatko lukijat koskaan asiaa, mutta itse huomaan olevani vereslihalla usein. Olisi niin paljon helpompi kirjoittaa tavallisista asioista ja tavallisista mielipiteistä. Vaan usein päädyn kirjoittamaan asioista joita en uskalla sanoa ääneen ja joiden myöntäminen tuntuu kamalalle. Raatorehellisyys on välillä perseestä, mutta silti kirjoitan aiheista jotka sattuvat. Jotenkin aina kuvittelen ettei näitä juttuja lue kun pieni porukka. Sitten huomaan, että minut on linkitetty ja tajuan asioiden laajuuden. Au. Kirjoitanpa silti taas aiheesta joka tuntuu pahalle.

Jokainen on varmasti monesti tilanteessa missä joutuu puolustelemaan omia tekoja ja itselleen tärkeitä ja rakkaita asioita/ihmisiä. Purin tuntoja adhd:n kommenttipalstallakin. Siitä tämä pohtiminen oikeastaan lähti. Olen ikäväkseni joutunut toteamaan, että väkivaltainen mies on todellakin äidilleni rakkaampi kun oma tytär. Niin idiootille kun se kuullostaakin. Miten ihmeessä äiti voi valita väkivallan tyttären sijaan? Ihmiset kannustavat, käskevät ja huutavat naisia lähtemään väkivaltaisesta suhteesta, mutta silti naiset jäävät. Miksi? Minä kuulen, että kyseessä on se mikä niin monen muunkin kohdalla. Kun on tehnyt valintansa sitä ei halua myöntää tehneensä väärin.

Muistan monesti ärsyyntyneeni Timon käytöksestä, silti sulatin sitä, koska rakastin häntä. Nielin oman ylpeyteni ja olin hänen kannallaan vaikka mielestäni hän sanoi/toimi väärin. Hän oli minun valintani, minun rakkaani, eikä omalle miehelle käännetä selkää vaikka toinen ei olisikaan oikeassa. Tottahan se on. Mikään ei ole niin hirveää kun vieressä seisova kumppani joka sanoo "mun mielestä sä olet väärässä" ja kaikki tuijottavat sinua. Omaa kumppania puolustetaan vaikka mikä olisi. Vaikka rakas tekisi jotain hölmöä ei sitä julkisesti myönnetä. En minäkään myönnä, että minua toisinaan kiukuttaa, että muutin tähän asuntoon. Hervannassa oli hyvät palvelut, kaipaan pitkiä bussimatkoja joiden aikana pystyi uppoutumaan omaan maailmaan tai lukea kirjaa, vihaan asuntoni onnettomia keittiönkaappeja... Minä en myöskään myönnä, että Lontoossa voisi olla kamalaa ja vihaan joitain asioita siellä. Ihmiset ovat pinnallisempia, asunnot perseestä, kaupunki on likainen eikä mikään toimi.

Minä en myönnä erehtyneeni Timon suhteen, en myönnä erehtyneeni asuntoni suhteen enkä myönnä vihaavani Lontoota. Minä uskon vakaasti, että jos rakastan tarpeeksi asiat voi nähdä toisesta näkökulmasta, asiat voivat olla hyvin ja sitä voi olla onnellinen. Jos myöntäisin tarkottaisi se, että minä olen erehtynyt, että minä olisin jotenkin huono ja hölmö.

Jollain kierolla tavalla siis ymmärrän niin äitiäni kun adhd:ta...sekä itseäni.

Tämä Kokkelis-ilmiö meinaa ylittää minun käsityskyvyn. Kysymyksessä on sinänsä mielenkiintoinen mediailmiö. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin ihmisen luonteenheikkouksista; loppu on vain seurausta niistä.

Voin itse todeta, että jos mietin oikein tarkasti "parasta" blogia, niin mieleeni tulee Veloena ja Shining Harmony Times. En tiedä, että mistä se johtuu. Kuitenkaan en voisi missään tapauksessa julistaa niitä kahta blogia parhaiksi blogeiksi saatikka julistaa niistä toisen paremmaksi kuin toisen keinotekoisten "blogi"määritelmien perusteella. Niin voi kyllä tehdä, mutta se on aivan naurettavaa. Minulle ihmiset on yksilöitä, joita yritän ymmärtää yksilöinä välttäen lapsellisia paremmuusjärjestyksiä.

On totta, että viihdyn joissain blogeissa paremmin kuin toisissa. Minulla on siten tunne-elämä. Tunne-elämästäni johtuen kaikeksi hämmästyksekseni oleilen blogissa, jossa en koskaan olisi uskonut oleilevani. Mainitusta syystä johtuen olen tarkkaillut lähempää ryyppyvetoisten ihmisten mukaelitististä elämää. En voi välttyä havainnolta, että heidän elämä on jämähtänyt ylä-aste tasoiseksi teinikulttuuriksi. Tästä seuraakin isoin ihmetykseni: miten ihmeessä sellaiset voi kiinnostaa aikuisia ihmisiä saatikka miten joku voi olla kateellinen heille!? Jollain tasolla pystyn sen käsittämään, mutta toisaalta en pysty tajuamaan sitä lainkaan.

No, mutta jossain vaiheessa teen totaalisen pesäeron heistä, jonka jälkeen minua ei tule näkymään mailla eikä halmeilla.

Ja tiedätkö mitä, Elina, täällä minä viihdyn. Täällä koen, että minulla on annettavaa ja saatavaa.

Kieltämättä parasta blogia on vaikea määritellä. Vuosi sitten en lukenut meaa ja viihdyin ihan toisissa blogeissa kun nyt (itseasiassa en edes lue enää silloista suosikkiani). Paras blogi lienee se mikä sillä hetkellä parhaiten mukailee sen hetkistä elämää/mielialaa tai on muuten siihen sopiva.

Kiitos. En kyllä tiedä mitä annettavaa minulla on. :)

Sinulla on terveen naisen oma ääni.

Tosi terve. :D

Sehan se onkin vaikeaa"tein virheen".Jospa se ei ole kokonaan sinun vika,parempi olisi myontaa virheet ajoissa,eika 16v.ja 3 lapsen jalkeen,tulee vain hankalammaksi.Vaikeaa se on aina.Olen huomannut Suomalaiset naiset eivat anna periksi,SISU? maybe,joskus olisi parempi vain antaa olla.(mutta kun luonto ei anna periksi).Voimia sulle.

Niin, siinähän se jännä ilmiö oikeastaan on, että itse on niin vaikea myöntää virheitä, mutta toisten virheet eivät loppujen lopuksi ole isoa asia. Jos kaveri myöntää tehneenä hölmösti sitä vain kohauttaa olkia ja toteaa "kaikki tekee virheitä". Miksi sitä ei osaa tehdä omian virheiden kohdalla samoin? Ei ne kaverit minulle naura vaikka myöntäisin. En minä kasvojani menetä. Ainoa johon sattuu on oma ego.

Kiitos.