Bloggerilla on joku vastustamaton himo tappaa koneeni aina kun pääsen pitkän postauksen viimeiseen lauseeseen. En huuda en... Aloitan kiltisti alusta vaikka tiedän ettei tämä ole yhtään niin hyvä kun se aiempi.

Puhuimme terapiassa tuosta samasta aiheesta kun toissa postauksessa, miten jätän kaikki isot asiat aina kesken. Ärsyttävää kun joutuu keskustelemaan omista vioista. Tiedänhän minä vikani, mutta niiden ääneen sanominen on kamalan kiusallista. Se tekee niistä jotenkin totta. Eikä terapiassa koskaan pääse niin helpolla. Ei riitä, että kertoo asian, sitä myös aletaan pohtia syvemmin. Mitä enemmän vikoja pohtii sitä enemmän sieltä löytyy lisää vikoja. Ääää...sehän koko terapian idea toki on, mutta ei se helpota yhtään.

Uudet isot asiat on kivoja. On mukava haaveilla, suunnitella ja toteuttaa isoja muutoksia. Uusi asunto, uusi koulu, matka ulkomaille...mitä vaan kunhan se on isoa. Motitaavio on korkealla ja naama isossa virneessä. Puoli vuotta, vuoden, joskus jopa kaksi jaksan olla innoissani, sitten tulee lops. Uudesta isosta ja jännittävästi tulee tavallista, arkista ja jopa vähän tylsää. Silloin keksitään uusi projekti. Muutetaan vaikka toiseen asuntoon! (Onkos Hatanpäällä muuten hyvät palvelut?)

Eihän siinä varmaan muuten ongelmaa olisi, mutta mitä ihmettä teen kuudella aloitetulla tutkinnolla? Ei niillä töitä saa? Pitäisi osata viedä joskus jotain loppuun asti. Kun ihmiset aloittaa koulun niin ajatteleeko he todella sitä päivää kun valmistuu? Ja sen jälkeistä elämää? Onko se jokin tähtäin? Minulle koulun idea ja hauskuus on se tunnilla/luennolla istuminen ja uusien asioiden oppiminen. Tentit, tenttitulokset, numerot, valmistuminen, ne on tylsiä välijuttuja jotka eivät merkitse mitään. Jos valmistuu niin sittenhän se kaikki kiva loppuu? Ja sitten pitäisi mennä töihin enkä minä halua töihin. Töissä on tylsää.

Töissä on käytävä joka päivä 8-16, samaa kakkaa vuodesta toiseen. Okey ei kaikki työt ole 8-16, mutta työvuoroja kuitenkin. Töissä ei opi mitään uutta, paitsi ehkä omalta alalta, ei mitään jännää eikä erikoista. Mitä jos minua kiinnostaa tänään historialliset rakennukset ja huomenna silmäpussien synty? (Miten muuten mustat silmänaluset syntyy?) Työelämässä sitä jotenkin jämähtää siihen samaan. Sitä sitten väkerrät loppu elämäsi. On varmasti olemassa työpaikkoja jossa oppii jatkuvasti jotain uutta ja kivaa, on kauhean vaihtelevaa ja mielenkiinto hommaan säilyy vuosia. Yleisesti ottaen en kuitenkaan näe töissä oloa sellaisena. Osa syy löytyy varmaan vanhempien ammateista. Isä on metsuri, äitipuoli on koulunkeittäjä ja äiti on tarjoilija (joskin nyt jo vuosia kotona). Olen siis kasvanut tylsien ammattien parissa. Enkä nyt tarkoita väheksyä heidän työtään. Arvostan suuresti heidän työtä, mutta itse en vain jaksaisi sitä.

Mistä löydän ammatin joka on mielenkiintoista, jännää, jossa tapahtuu jotain kokoajan, ilmenee uusia juttuja, vaihtelua ja eteneminen on helppoa? Palkka saisi myös olla hyvä. Työ joka olisi kivaa vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeen.

Lennonjohtaja?

Ei ne päästä mua tällä pituudella edes lentoemoksi. :D