Sain tänään neurologin vastauksen. Päässäni ei ole mitään vikaa. Vasemmassa poskiontelossa on kuulma hieman nestettä mikä viittaisi poskiontelotulehdukseen. Lääkäri on kyllä sitä tutkaillut jo monesti ja aina sanonut ei. Toisaalta se selittäisi korvan huminan?

Olen keskustellut aiheesta "Lontoo" muutaman ystävän kanssa. Enkä edelleenkään tiedä mitä tehdä. Serkkuni, joka sai sen lapsen ja joka on itse asunut Irlannissa, lähes käski lähteä. Hänen kanssaan olemme monesti pohtineet tuota ihme ikävää sinne saarille. Kati taasen arvuutteli heti, että lähteminen olisi vain pakenemista. Kaippa siinäkin totuudenjyvänen on.

Fiksu varmaan jäisi Suomeen ja kävisi iltalukion, että pääsisi yliopistoon ennen eläkeikää, mutta on jotenkin typerää tehdä jotain ilman mielenkiintoa. Toisinaan tälläinen haahuilu vaan tuntuu uskomattoman raskaalle. Olisi ihan kiva tietää mitä tehdä nyt ja viiden vuoden päästä.
Pahinta lienee etten osaa vastata ihmisille. Tuntuu pahalle sanoa ettei tiedä mitä elämällään aikoo tehdä. Ja kun yrittää säveltää jonkun epämäärisen vastauksen se harvoin riittää. Tuntuu ettei saa olla rauhassa hetkeäkään. Ensin olin pois koulusta masennuksen takia, minusta tuli lintsari. Sitten jäin sairaslomalle ja sain kuulla olevani tekosairas. Nyt olen määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä ja räin kuulma päivät pitkät kattoon enkä edes halua palata koulu/työelämään koskaan. *huoh*
Kelpaako mikään koskaan kenellekkään? Tarvitseeko minkää kelvata? Kumpa osaisi vain ajatella itseään ja tehdä sitä mikä tuntuu hyvälle.

Itseasiassa tiedän vastauksen oikein hyvin. Minä haluan Lontooseen ja olen valmis tekemään lähes kaiken sinne päästäkseni. Ellei eteen tule mitään isoa ongelmaa niin minä myös lähden sinne. (Ja nyt kun olen tuon sanonut "ääneen" on myös pysyttävä päätöksessä, ellei mukavuudenhalu iske pahasti päälle.)