Jo yläasteella tiesin miksi haluan isona. Kirjotimme seiskalla itsellemme kirjeen jonka saimme takaisin ysillä. Vouhotin kirjeessä miten varma olen siitä, että minusta tulee vaatesuunnittelija. Ysillä pää kuitenkin kääntyi ja päätin suunnata sosiaalialalle. Karkasin nimittäin ysillä kotoa ja majailin Pakilan turvatalossa viikon. Tuo viikko meni ihan hyvin siihen asti kunnes minut lykättiin ensimmäiseen perheneuvotteluun minulle täysin tuntemattoman ohjaajan kanssa. Tämä mies totesi, että kaikkihan on ihan hyvin ja minä voisin lähteä kotiin samantien. Tuon tapauksen jälkeen päätin tehdä parhaani ettei kukaan enää joutuisi samaan tilanteeseen. Suuntasin siis kympille, koska sosiaalialalle ei päässyt kun vasta 17v. Minun piti muuttaa sen jälkeen Tampereelle ja aloittaa opiskelu sosiaalikasvattajaksi. Päädyin Otavaan opiskelemaan lähihoitajaksi, koska se oli opon mielestä parempi idea.

Muistan aina kuinka yläasteaikaiset kaverit pyörittelivät kaikkia ideoita päässään eikä kukaan oikein tiennyt mitä he haluaisivat tehdä isona. Otavassakin moni opiskeli ihan vaan jotain (lukion korvike), tietämättä mitä tarkemmin ottaen haluavat tehdä. Ja nyt lukiossa törmäsin myös samaan ilmiöön. Minä olen aina tiennyt mitä haluan. Joskus haave on muuttunut, mutta en ole koskaan ollut tuossa haahuilu-tilassa. Paitsi nyt.

Tuntuu ihan kamalalle kaikkien näiden vuosien jälkeen todeta, että en tiedä mitä haluan tehdä työkseni isona, joka jo olen. Ehkäpä en oikeasti koskaan ole ollut varma? Olen vain kuvitellut haluavani jotain ja haudannut epävarmuuteni yritykseen saada sitä mitä haluan. Ja nyt kun olen iso ja minun pitäisi olla jo työelämässä olen havahtunut ja herännyt tajuamaan etten oikeasti tiedä mitä tahdon. Ehkä olen lopultakin tarpeeksi iso myöntämään olevani epävarma?


Onko mikään niin säälittävää kun huomata ahmivansa ruokaa, koska kaupan kassa oli vähän tyly?

Tervetuloa joukkoon. Itsekin olen samassa tilassa. En tiedä mikä minusta tulee isona. Teen kylläkin töitä, olen siinä hyvä, mutta työ itsessään ei tarjoa kiksejä.
Olettaisin että se on helvetillinen 'AAAH'-elämys kun oikeasti keksii mitä haluaa elämältään...

Jotenkin sitä oikeasti odottaa edes pientä "tää on kivaa!" tunnetta tietääkseen mikä on se homma jota aikoo loppuelämänsä tehdä. Onhan joo psyka ihan kivaa ja mielenkiintoista, mutta ei se niin mielenkiintoista ole.

Vai riittääkö se "ihan jees" muka?