Jonkilainen stoppi kai tämänkin tuolle "tehokkaalle" kaudelle joka on ollut päällä.

Olen tunkenut napaani tänään pakastepitsan, pussillisen juustopalloja, paketillisen keksejä ja puoli litraa jäätelöä. Olo on kerrassaan kuvottava. Eikä mielialakaan ole parantunut pätkääkään.

Joskus lauantaina tai sunnuntaina tai jossain siellä välissä alkoi ahdistamaan. Ei mitään syytä, ei mitään kohdetta, kunhan ahdistaa. Makaan sängyssä ja haaveilen katoamisesta. Lontoosta. Surukseni huomaan, että ainoa mikä minua täällä pitää on materia. Asunto ja tavarat. Ei ole ketään sellaista sukulaista, läheistä, ystävää tai kaveria jota rehellisestikkään sanoen jäisin ihan älyttömästi kaipaamaan. Tokihan sitä kaipaisi, mutta samanlailla sitä voisi pitää yhteyttä sieltä jostain kaukaa kun nyt. En nytkään näe ketään kaveria tai ystävää, joten samapa tuo missä fyysisesti olisin.
Yksi, olematon, syy on varmaan koulu. Vaan viime yönä kehtasin viimeinkin sanoa ääneen ettei psykologian opinnotkaan välttämättä ole se minun juttuni. En itseasiassa tiedä mikä olisi minun juttuni. En ole missään erityisen lahjakas, en edes vähän lahjakas, en ainenkaan sen vertaa, että siitä voisi ammatin kehittää. Psykologia on sellainen mistä pidän, mutta en usko olevani siinäkään tarpeeksi hyvä. En ainenkaan tenttitulosten perusteella ja minä sentään olen niitä jotka ajattelevat läpi pääsemisen riittävän.

Mitä siis vielä teen täällä? En tiedä. Ei kai ole rahaa tai jotain. On vaan niin raivostuttavan ja surullisen rasittavaa olla kaksikymmentäkuusi vuotias joka ei ole saanut mitään aikaiseksi eikä edes tiedä mitä haluaa. Paitsi elämän jossa olisi jotain mieltä. (Ja juuri nyt heittäisin teekuppini teeneen päivineen seinään, mutta kun se on lempikuppini ja siitä tulisi vain sotku joka minun pitäisi siivota.)
Älkääkä sanoko, että kyllähän niitä on nelikymppisiäkin jotka kouluttautuvat uuteen ihanaan ammattiin. Jep, mutta heillä sentään oli nuorenakin jokin haaveammatti johon pyrkivät, haaveet vain muuttuivat myöhemmin. On täysin eri asia hyppiä siellä ja täällä omaamatta yhtään oikeaa ja todellista haavetta.