Kirjoitin joku viikko sitten elämäni suurimman salaisuuden sähköpostimuotoon. En kuitenkaan lähettänyt sitä silloin kellekään. Äsken jostain kumman syystä, asiasta ei edes puhuttu, ei ole puhuttu sitten sen viime viikkosen, päätin lähettää sen mailin Joonakselle. Naps lähetä nappia ja sinne meni.
Niin olen itselleni vannonut etten kerro tuota asiaa niin, että siitä jäisi jälki. Haluan nimenomaan kertoa sen suullisesti ettei toinen koskaan voi käyttää tuota minua vastaan (suullisen voi aina kieltää, kirjallista hieman hankalampi). Ettei tarvitse pelätä löytävänsä tuota jostain blogista, nettisivuilta, koulun seinältä tms joku päivä. Mutta enpä pysynyt päätöksessä.
Siitä päivästä saakka kun Joonas jätti avaimen tuohon pöydälle olen tiennyt ettemme näe enää (paitsi ehkä sattumalta). Ehkäpä halusin todistaa sen myös laittamalla tuon mailina. Nytpä ei ole sitäkään syytä nähdä. Saanpahan todistettua, että teoriani "emme enää näe koskaan" pysyy totena.

Paskamaisinta on, että nyt en saa mitään palautetta. Huomenna tuntuu, itseasiassa jo nyt, ihan siltä kun mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Ihan kun en olisi kertonut koko juttua. En tiedä onko se hyvä vai huono. Kallistun enemmän huonon puolelle. Yhtä hyvin olisin voinut jättää kertomatta jos asia ei tule muuttamaan yhtään mitään, jos ei tunnu yhtään miltään.
Että olisi siihen nyt voinut jotain sanoa, vaikka pelkäänkin, että päästät vain sammakoita suustasi, vaikken tiedäkkään mitä ihmettä minun pitäisi sanoa takaisin. Silti.