Pitäisi varoa mitä toivoo. Tekisi niin mieli huitoa niskaa ja selkää, siellä on ihan varmasti jotain vaikka ei olekkaan. Tekisi mieli kääntää päätä ja katsoa, joku tuijottaa minua selkään vaikkei siellä ketään olekkaan.
Nappasin jo kourallisen Truxaleja ja nyt odotan, että se menee pois.

Totuus löi liian kovaa kasvoihin. Pohdin liian tarkkaa miksi en kestä nähdä miehiä yhden yön jälkeen. Miksi he aamulla ällöttävät, miksi halveksun heitä, miksi haluan heidät vain pois silmistä, miksi jopa nauran heille.

Pelkään, minä pelkään heitä. Seksin aikana olen jotenkin hyvin haavoittuvainen. Siinä makaan, alastomana, ilman mitään suojaa, ilman mitään keinoa puolustaa itseäni. Janne, Janne joka kuristi Hannen hengiltä. Janne jonka kanssa minäkin olin. Janne joka oli sängyssäkin väkivaltainen. Janne joka kuristi. Enkä vain fyysisesti heikoilla, henkisesti myös. Se on itseasiassa pahempi. Mitä jos toinen jättääkin minut siihen yksin kärvistelemään? Mitä jos toinen nauraa? Mitä jos en miellytäkkään?
Haavoittuvaisuus on helpompi kestää kun aamulla kaivaa mielensä sopukoista jonkun pienen, joskus hyvin mitättömänkin, asia tai sanan mitä toinen on itse aktin aikana tehnyt. On helpompi syyttää toista jostain hölmöstä asiasta kun myöntää, että vika on itsessä. On helpompi ällöksyä toista. Jos minä nauran sinulle sinä et voi satuttaa minua enempää. Jos minä ajan sinut ulos sinä et pääse lähelleni. Jos et ole täydellinen minulla on "oikeus" kasata eteeni kalliotakin suurempi suojamuuri jonka takaa satutan sinua.

Ongelma syntyy siitä etten tiedä kuinka pääsen tuosta pelosta eroon. Eikä tilannetta helpota se, että olen helppo.

Voisi vaikka oksentaa. Sänkyynkään kun ei uskalla palata. Eipä ole tämäkään koti enää kohtausvapaa.