Olen niin kuollut kun elävä voi olla. Olen seilannut sohvan ja tietokoneen väliä koko päivän, pyjamassa ja ns. kissapaidassa. Sain inulilta kauan sitten jättikokoisen musta villapaidan, paidan jonka hänen kissansa Kikkanen oli valinnut. Minulle tämä kuvastaa myös masennusta. Sinä syksynä (-99) olin äärimmäisen maassa ja lainasin tätä paitaa usein inulilta, lopulta hän antoi sen minulle joululahjaksi. :)

Olo on äärimmäisen heikko, tärisen ja silmät meinaavat väkisin mennä kiinni. Jos hetkeksikään yrittää kohdistaa katsettaa johonkin kaikki muuttuu sumeaksi. Rintalastaan särkee edelleen ja jalat on pettää alta. Kaveri muuten kertoi etteivät he lyö rintalastaan, mutta hierovat sitä kovakouraisesti rystysillä tai "kääntävät" rintalihaksesta. Olin siis oikeassa, minua on "pahoinpidelty".
Ruokakaan ei maistu, ei edes juominen suju. Oksettaa muttei kuitenkaan okseta. Voisin pyörtyä ihan millä sekunnilla tahansa, ihmettelen syvästi miksi niin ei ole vielä käynyt. Kurkku sentään on paremmassa kunnossa, kiitos Strepsilsien.

Kaikki tuntuu olevan vain entistä sekavemmin. Miten asiat aina menevätkin näin solmuun? Miksi en saa vastauksia mihinkään?

Joillekin on ilmeisemmin syntynyt väärä käsitys kun olen puhunut ihastuneeni Joonakseen. En ole ihastunut häneen sellaisella "rakkaus"-tavalla, ihan vain ihmisenä. Hänen hyvyyteensä, pyyteettömyyteensä, sisäiseen kauneuteen sekä siihen pieneen surullisuuteen joka näkyy aina välillä hänen silmäkulmassa. Olen ihastunut häneen enemmän persoonana. Tokihan olen pohtinut vakavempiakin juttuja, mutta tiedän ettei sellaisia tule enkä kyllä usko, että semmoisista mitään tulisi. Ystävä. Hyvä ystävä. Erittäin hyvä ystävä. Nuo tahtoisin liittää häneen. Jos hän kaiken tämän jälkeen vielä huolii minut elämäänsä.