Oikeastaan helpointa olisi käskeä teitä lukemaan mitä Joonas on kirjoittanut, mutta siinä ei ole ihan kaikkea.

Pari edellistä iltaa (to ja pe) oli mennyt jotenkin vain paskasti. En osaa sanoa mikä minua vaivaa. Tämä kesän loppuminen, tämä välitila, paluu kouluun lähes 2 vuoden luimuilun jälkeen, se pakko käydä koulua, koska iskä maksaa sen... Ja kyllähän tuo Joonaksen lähteminenkin surettaa. Lupasin olla kirjoittamatta hänestä, mutta kirjoitin ihan vähän vain, joohan? Joonaksen täällä olo on ollut jotenkin rauhoittavaa. On ollut turvallista kun joku nukkuu vieressä. Pitänyt vähän huolta tekemättä mitään, tajuamatta edes tehneensä niin.
Kuten Joonakselle lauantaina juttelin, kun hän tuosta ovesta lähtee vieden tavaransa ja jättäen avaimen emme tule enää näkemään. Hän ei ymmärtänyt miksi asian pitäisi olla niin ehdoton. Enkä minäkään sitä osaa selittää. Minun elämässä vain asiat menevät niin. Ihmiset tulevat ja menevät. Olen kai oppinut sen jo lapsena useiden muuttojen yhteydessä. Yrityksistä huolimatta kaikki kaverisuhteet vain kuolevat kasaan. Joonas on ystävä jota en halua menettää. Kuten hänkin blogissaa totesi, "Saattaa todennäköisesti ymmärtää minua paremmin kuin kukaan muu." Ei sellaista ihmistä tahdo menettää. Pelkään kuitenkin niin käyvän. Meitä kun ei yhdistä kuin samanlainen paska elämä. Arkemme ovat niin kaukana toisista ettei ole mitään miksi ne kohtaisivat. Pelottavassa tulevaisuudennäkymässä näen meidät vain kommentoimassa harvakseltaan toistemme blogeja. En halua sitä. Mutta en osaa muutakaan. Voi hyvä Jumala auta nyt edes kerran! Vaikken sinuun uskokkaan. Auta silti!

Juttelin siis Joonakselle aika omituisia ja vähän sekaviakin. En ollut edes pöllyssä siinä vaiheessa. Olo oli vain outo. Jossain vaiheessa mainitsin kyllä tuon "musta tuntuu, että tänään päädyn vielä Hatanpäälle tai TAYS:n". Tarkoitin, että olisin itse kävellyt Hatanpäälle huutamaan miten paska olo minulla on. En todellakaan ajatellut meneväni ambulanssilla mihinkään, saati syöväni liikaa lääkkeitä. Jostain käsittämättömästä syystä keksin ne lääkkeet.
Joonas istui koneella irkaten ja minä livahdin vesipulloineni vaatehuoneeseen. Suljin makkarin- ja vaatehuoneen oven jotta Joonas ei kuulisi mitään tai minä huomaisin jos hän hiipiisi selkäni taakse. Ensin pienimmät pillerit purkista, sitten pienemmän lääkelevyistä, sitten kaikki loput mitä vain löysin. Pohdin pitkään otanko Efexorin tabletteja, koska tiedän voivani pahoin niistä. Lopulta päätin ottaa nekin, samakos tuo kun kerran aloitettiin. Joonaksen ollessa tupakalla heitin huiviin vielä vajaa puoli pulloa salmiakkikossua.

Tämän jälkeen kaikki on hieman sumussa enkä ole varma missä järjestyksessä asiat menivät.
Joonas käveli ympäriinsä ja sanoi lähtevänsä. Kysyin onko hän ihan varma, että haluaa lähteä. Samaan aikaan taisin tulla tähän tietokoneen äärelle missä loput diapamit oli ja otin ne. Joonas tuli seisomaan taakseni ja totesi jäävänsä vielä hetkeksi. Hän myös kysyi soittaisiko ambulanssin. Käskin odottamaan vielä hetken. Miksi ihmeessä piti odottaa vielä hetki? Tämän jälkeen kaikki on lähes pimeänä. Muistan hämärästi oksentaneeni, muistan hämärästi jonkun lyöneen minua rintalastaan ja pääni huutaneen "lopeta nyt saatana toi hakkaaminen se sattuu!", en tiedä sanoinko tuota ääneen, tod.näk. en sillä sain useampia iskuja. Myöhemmin minulle sanottiin, että sillä on testattu tajunnantasoa, herkkä kohta mihin ihminen yleensä älähtää jos on vähänkään tajuissaan.

Ambulanssista en muista mitään, enkä ensiavusta, ensimmäinen hämärä mielikuva on kun makaan tarkkailuosastolla huoneessa 1 ja joku puhuu minulle, saatoin jopa vastata jotain. Muistan myös hämärästi kuinka minut on siirretty huoneeseen 3. Sieltä heräsin joskus vähän ennen kuin toivat limaista pinaattikeittoa, joten kello lienee ollut 17-19? Jossain on siis 20 tuntia elämästäni. Pelottavaa. Tähän mennessä olen ollut poissa pelistä 2 kertaa ja molemmilla kerroilla kesto on ollut lähinnä 5-20 minuuttia.

Sairaalassa minun kohdalle sattui yllättävän mukavaa henkilökuntaa. Jopa se söpö hoitsu josta Joonas mainitsi, oli muuten äärimmäisen ystävällinen, kiltti ja avulias. Jaksoi huolehtia kanssani saanko Joonaksen (jonka puhelin on rikki) kiinni, että saisin vaatteita ja kotiavaimet. Lopulta sain siskon kiinni joka pääsi irkkiin josta Joonas löytyi. Maanantai aamuna hän tulikin söpössä kirkkaan punaisessa Hervanta paidassa ja haalarit rennosti sidottuna vyötäisille. Pienen hiljaisuuden jälkeen uskalsin kakistaa suustani "anteeksi", johon Joonas vastasi "Ei mitä. Anteeksi, mä join kaikki sun viinat." Olen saattanut hänet vittumaiseen tilanteeseen, olen juoksuttanut häntä TAYS:lle... Mies on juuri pelastanut henkeni ja pahoittelee kun on juonut viinani? Onko tuollaisia ihmisiä oikeasti olemassa? Miksi se ei huutanut? Miksi se ei syytellyt? Miksi se ei moralisoinut? Miksi se ei tuominnu? Ei elämäni kaadu siihen, että hän joi pullon Saunalahtea, pari siideriä ja oman oluensa, mutta elämäni olisi kaatunut jos hän ei olisi soittanut ambulanssia.
Tuolla sekunnilla tiesin, että tätä ihmistä en halua menettää. En tiedä miten hänet elämässäni pidän. En osaa. itkettää Ei helvetti, ei tätä ihmistä, älä vie minulta tätä ihmistä. Ainoa ystävä joka ymmärtää. Opeta minua pitämään kiinni, edes tämän kerran.

Joonas, olen pahoillani. Anteeksi