Mulla on ollut paljon asiaa viime aikoina...

Se sama vitutus tuntuu palaavan mikä iski eilen illalla. En edelleenkään tiedä mikä sen pohjimmainen syy on. Tiedän vain olevani turhautunut ja kiukkuinen itselleni. Tällä kertaa asunnossani ei ole ketään muuta (itseasiassa olisi varmaan parempi, että olisi), voinpahan itkeä rauhassa. Kaikki on vain välillä niin vaikeaa. Hetken kerkeän olemaan oikein onnellinen ja tyytyväinen siihen miten asiat menevät, mutta samassa kaikki kääntyy päälaelleen ja taas mennään lujaa.

- Tuntuu niin turhalle teeskennellä, haluan niin kovasti kertoa kaikesta. Haluan niin kovasti tilittää tunteistani ja ajatuksistani pitkää miestä kohtaan.
- Nainen hyvä, älä ole hullu. Muista mitä blogasit aikaisemmin. Ei miehelle pidä kertoa kaikkea, ajat sen vain pois sillä. Ne "säärikarvat" eivät lisää kiinnostusta. Pidä se turpasi kiinni. Kärsi. Vain kärsimällä voit saavuttaa sen mitä tahdot.
- Entäpä jos en halua kärsiä? Entäpä jos olen valmis heittämään kaiken yrittämisen hukkaan helpottaakseni oloani? Mitä pahaa siinä voi olla jos kerron sen mitä todella ajattelen? Eikö totuus pitäisi kuitenkin olla loppujen lopuksi se paras vaihtoehto?
- Et siis vieläkään ole oppinut. Kuinka monta miestä olet saanut pidettyä lähelläsi kertomalla totuuden? Et yhtään. Typerys.
- Mutta kun mä en jaksa elää näin.
- Niin, koska olet tyhmä etkä ymmärrä näitä sääntöjä. Osaat kyllä neuvoa muita miten toimia miesten kanssa, mutta itse olet siinä surkea. Luulet ettei säännöt kosketa sua. Luulet, että sä olet jotenkin erilainen. Sä olet samanlainen, ei, sä et ole samalainen kun muut, sä olet...sä olet yksi helvetin idiootti.
- Mutta kun.
- Sun ja sun vitun mutat. Omahan on nahkasi. Älä tule mulle itkemään kun jäät taas yksin.
- Mutta kun mulla on sitä ikävä. Mä haluan pitää sen lähelläni. En mä siitä mitään miestä itselleni halua (tai jos se haluaa minusta naisen itselleen niin kaippa sitä voi miettiä), haluan sen vaan lähelle. Eihän siinä mitään pahaa voi olla? Eihän semmonen voi pelottavaa olla? Vai sitäkö se on? Siksikö se lähti pois? Vai olenko mä vain niin ei sen tyyppiä? Enhän mä ole teini, enkä mä ole pitkä, enkä mä ole laiha, enkä mä ole fiksu, enkä mä ole...mitään. Ainoa millä voin kilpailla on se, että tiedän miltä siitä tuntuu, tiedän mitä se on kokenut, olen kokenut ne samat asiat. Tosin se taitaa olla jo kurkkua myöten täynnä tuota "tiedän"-juttua. Mutta enhän mä pyydä edes paljoa, enhän? Mä vain toivoisin sen olevan hetken osa mun elämää. Mä vaan toivoisin, että hetken saisi tuntea, että en ole yksin. Ihan vain hetken. Edes muutaman viikon? Mä haluan vain huomata, että maailmassa on olemassa miehiä jotka tietävät millaista mun elämä oikeasti on. Tarkoitan nyt siis sisältä, en ulkoista paskaa. Onko se liikaa pyydetty? Onko liikaa pyydetty jos haluaa olla haluttu? Onko liikaa pyydetty jos haluaa tulla kosketetuksi, niin fyysisesti kun psyykkisesti?
- On. Sinä typerä pikku lutka. Kyllä sä tiedät mikä sun kohtalo on. Kyllä sä tiedät, että kukaan mies ei halua sua. Tai haluaa joo, sä olet kiva pano, mutta ei sussa muuta sitten olekkaan. Kuka helvetti sua kehtaisi edes näyttää vierellään...läski huora.

- Niin kai sitten. Anteeksi, että epäilin. Anteeksi, että kysyin. Anteeksi, että toivoin. Anteeksi, että vaivasin. Anteeksi...että olen sun riippana...kuolisin pois, mutta samalla joutuisin tappamaan myös sinut.