Makasin viime yönä hereillä (kun pitkä mies kävi herättämässä) ja tajusin olevani onnellinen. En tiedä johtuiko se siitä, että olin juuri saanut useammankin kerran vai jostain ihan muusta. Koska saaminen on niin tuttua ettei se voi aiheuttaa tuollaista onnenpuuskaa, naiset eivät koe olevansa supersankareita seksin jälkeen, jäi pohtimaan mistä hemmetistä sitten on kyse.
Eräs päätelmäni oli se, että ensimmäistä kertaa elämässä minun ei tarvitse peitellä, salata, hävetä tai nöyristellä sairauteni takia. Jos sekoan voin seota rauhassa. Voin kertoa pitkälle miehelle kuinka näen näkyjä tai kuinka ahmin ruokaa. Ahmimisesta en ole koskaan puhunut kenellekkään ääneen, etenkään miehelle. Luotan siihen, että hän tietää mitä hulluna olo on eikä tuomitse. Olen ollut jopa hilkulla kertoa hänelle palanneista kohtauksista. "Se" jolle on kyllä keksittävä vielä joskus parempi nimi. Ne jotka eivät ole lukeneet koko sivuja tai ovat jo unohtaneet, tässä pieni kertaus.

Joskus niinkin kauan sitten kun Otavassa (1996?) tuo toinen alkoi elää omaa elämäänsä. Istuin sängylläni jalat ristissä ja keinutin itseäni kuten äidit keinuttavat pientä vauvaa sylissä. Revin hiuksiani ja tappelin itseni kanssa. Toinen puoli päätäni huusi minun olevan tyhmä, ruma, saamaton, ihminen jota kukaan ei koskaan ole rakastanut eikä kukaan koskaan halua. Toinen puoli yritti epätoivoisesti väittää vastaan. Jostain syystä tämä hyvä puoli on aina ollut alakynnessä, johtuu ehkä siitä, että se on aina joutunut puolustelemaan.
Lopulta kaksi tappelevaa "hahmoa" päässäni oli liikaa ja ajoin sen pahan pois. Sen sijaan, että se olisi kadonnut lopullisesti se jäi asumaan viereeni. Ensin se asui vuosia niskassani. Kuvasin sitä monesti käärmeeksi jonka häntä kulkee selkärankaani pitkin ja pää jää tuohon korvani juureen. Pari vuotta myöhemmin sain sen irtautumaan minusta, pakenemaan pimeisiin varjoihin. Pimeässä huoneessa se sitten ilkkui, milloin pöydän alta tai nurkasta. Nykyään se vittuilee tuossa vasemman korvani lähellä tai katonrajassa, riippuen millainen tilanne on kyseessä. Jos ja kun se pääsee voitonpäälle tappelussa se tulee lähemmäs, pahimmillaan se istuu taas niskaan. Silloin saa näitä tuskaisia olotiloja jolloin mieleni tekee huitoa niskaa, raapia ja yrittää saada se pois.

Tuollaisen kohtauksenhan sain tässä jonkun aikaa sitten, postasinkin siitä. Viime viikolla huomasin kuitenkin suhteemme kehittyneen. Sen sijaan, että aina kuuntelisin tuon toisen räksytystä aloin itse räksyttää. Painauduin pitkän miehen selkää vasten ja vittuilin mielessäni. Ähäkutti, haista sinä paska, kato, mullapa makaa vieressä mies joka haluaa mua. Olen minä ennenkin sille vittuillut, mutta tämä oli jotenkin uudenlaista, vahvempaa, sillä se ei kyennyt vastaamaan mitään takaisin. Se meni sanattomaksi, koska mies joka haluaa minua ymmärtää myös hulluuteni.

Selän kääntäminen on jotenkin aina ollut minulle sellainen paska juttu, siis kun mies kääntää selän. Timon kanssa se tarkoitti, että hän on loukkaantunut eikä siinä auttanut koskaan edes kiehnääminen tai pahoittelu. Tälläiset tilanteet olivatkin oikein hedelmällistä maaperää sille aloittaa vittuilu. Selän kääntäminen on jotenkin niin torjuvaa.
Pitkä mies kääntää aina selän. Aluksi en tiennyt miten ottaisin sen, tunsin sisälläni, että ennen pitkää se tulee aukomaan päätään ja niinhän se lopulta tuli. Nyt kuitenkin olen viisastunut ja tiedän ettei pitkä mies ole Timo, vaikka kerran tulikin järkyttävä muistotulva. Timo ei tiennyt, pitkä mies tietää.

Pitäisi oikeastaan kiittää Joonasta. Kiitos. Oikeasti. Ihan koko sydämellä. Kiitos sinun minä olen unohtanut kokonaan tälläiset "Timo teki/sanoi viimeeksi näin"-jutut ja niiden vaalimisen. Varmasti on vielä asioita mitä Timo on viimeeksi tehnyt, mutta ne ei tunnu enää mitään. Itseasiassa huomasin eilen unohtaneeni jopa millaiset silmälasit Timolla on. :D

Minä en enää pelkää pitkää miestä. En vaikka hän onkin saanut kaiken. Minulla on hyvä olla.