Mä olen puhunut viime postauksissa ihan liikaa, asioista joista pitäisi vaieta. En tiedä pitäiskö katua vai ei, maito on jo lattialla. Toisaalta, en ole oikein hyvä katuja etenkään jos pitäisi katua jotain mitä on tehnyt itselleen. Minun moka, minä kärsin.

Psyki kysyi eilen kriittisen kysymyksen pitkästä miehestä. "Ettekö voisi olla ystäviä?" Emme? Minä en osaa olla ystävä. Minä olen vain se kaveri jota nähdään pari kertaa vuodessa jos sitäkään. Minä olen se joka unohdetaan, koska ei ole mitään erityistä syytä nähdä. Minä olen se joka unohtaa, minä olen se joka lakkaa pitämästä yhteyttä. Niinhän se aina on mennyt elämässäni. Tuolla jossain on kasapäin ihmisiä, entisiä koulukavereita ym joihin voisin olla yhteydessä, mutta miksi? Kohta minä kuitenkin taas muutan pois, kohta kaikki taas vaihtuu. Ei minulla ole juuria. Ei minulla ole hiekkalaatikkokavereita. Ei minulla ole ollut bestiksiä. Miksi höpistä turhan päiväistä paskaa hiljaisuuden täytteeksi? Miksi vaivautua kun ei se kuitenkaan kestä? Ei se ole kestänyt ennenkään.