"Mä lähden kahden päivän reissuun." Siitä on jo 4 päivää. "Minä voisin tulla sinne." x 5. Valvon ja odotan, ei näy. "Tarvisin apua, autathan?", "tottakai!". Olen edelleen yksin. Nielen kiukkuni vatsaan, olen hiljaa, kärsin ja toivon, että joku niistä kerroista kävisi toteen. Alistun. Kyllä, Dadda, sinä olet sittenkin ehkä se viisaampi. Sinulla on sentään rohkeutta sanoa jos vituttaa. Minä sanon vain "ok" ja hymyilen kilttiä "ei, ei minua todellakaan haittaa"-tekohymyä.
Yläasteella lupasin itselleni, että mummona suupieleni kääntyvät normaali asennossa ylöspäin, ei alas kuten suurimmalla osalla ihmisiä.

Ehkä tämä hymy jonain päivänä jumittuu naamaani. Ehkä jonain päivänä ei pysty enää laskemaan suupieliäni alas. Ehkä minusta tulee ikiteko-onnellinen. "Kyllä rakkaani, ei se mitään rakkaani, kyllä minä ymmärrän. Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi, minä kyllä tiedän, että asiat joskus vain menevät niin."

"Eihän tiedä mihin se auto pysähtyy
ja tuulilasi särkyy...
se on niin haurasta,
jos on satasen vauhdissa."