Note to myself, älä koskaan lue vanhoja tekstejäsi.
Piti tarkastaa mitä oli kirjoittanut viime kesänä siitä sairaalareissusta, erehdyin jatkamaan lukemista. Nyt on haikea ja hieman surullinen olo. Kaivoin Samuli Edelmannin välillä esiin ja vanhat tunteet kohoaa pintaan (kiitos myös siiderille). En muista koska olisin viimeeksi muistellut Timoa lämmöllä, mutta nyt muistan himmeästi hänen lämpöisen sylin jossa itkin. Voi paska.
Tuli myös ikävä Pitkäniemeen, lääkkeitä, paniikkikohtauksia ja jopa niitä kamalia kohtauksia mitä sain kauan sitten. Se tietynlainen helpotus kun menettää kontrollin, oman kroppansa ja mielensä hallinnan. Kaiken tämän yksinäisyyden keskellä Se olisi uskollinen "kumppani". Saisi hetkeksi lakata ajattelemasta itse, saisi hetkellisesti seota. Niin kummaa kun se onkin, se on vapauttavaa.

Kun vain olisi joku ihminen jotka koskettaa. Joku tuntematonta tutumpi. Ja ukkonen, todella kova ukkonen.

Korkealla taivaalla, juostaan kovempaa, verenpisara, pehmeät siivet...