En tiedä kuinka moni teistä tietää tätä tarinaa, mutta siinä on jotain hienoa ja sattuneesta syystä se on pyörinyt mielessä viime päivinä.

En tuntenut inulia entuudestaan. Olin puhunut hänen kanssaan puhelimessa ehkä 5min (sovittu tapaaminen) ennen kun näimme ensimmäisen kerran. Olin saanut numeron inulin sen hetkiseltä mieheltä joka kertoi, että tyttöystävällään olisi 3h keittiöstä yksi huone vapaana. Näimme rautatieasemalla johon olin tullut Mikkelistä (matkalla Saloon jossa sillon asuin). Menimme yhdessä Hervantaan katsomaan asuntoa.
Sen puoli tuntia mitä siellä olin juttelimme lähinnä kissoista, inuli ei kysynyt mitään sen suurempia takeita minun vuokranmaksukyvystä, ei taustoja, ei perheestä, ei mistään. Minä istuin yksi kissa sylissä ja toinen jaloissa, kolmaskaan ei ollut missään kaukana. Minä rakastuin niihin kissoihin ja ne minuun. Jossain vaiheessa inuli huomasi, että hänelle tulee kiire, tapaaminen kaupungilla. Koska inuli oli lähdössä kahdeksi viikoksi Saksaan hän antoi avaimen minulle ja toivotti tervetulleeksi, minä sain muuttaa asuntoon sillä aikaa. Ensimmäisen viikon muuten elelinkin yksi, kissojen kanssa.
Meistä tuli ystävät, vaikka olemme kuin yö ja päivä, ei mitään yhteistä, silti istuimme yömyöhälle jutelle ja itkien. Inuli on valehtelematta paras kämppis ikinä, vaikka hermot monesti menikin (helvetin kylppäriremontti). En koskaan unohda inulin suorasukaisuutta enkä ystävällisyyttä.

Tiedättekö mikä oli syy valita minut kämppikseksi? Kissat.
Myöhemmin todellakin sain tietää, että tapa jolla osoitin kiintymyksen inulin kissoihin oli se syy miksi inuli piti minua luotettavana ja hyvänä ehdokkaana. Joskus se on niin kummallisista asioista kiinni. Toista ihmistä ei tarvitse tuntea, mutta tietää silti. Joskus sen vain tuntee vaikkei tunnekaan. Ehkä nyt on aika tehdä se hyvä teko seuraavalle jonka inuli teki minulle. Ehkä.

Pitää varmaan pyytää inulia kahville kun palaan porukoilta.