tiistaina, heinäkuuta 5

Ensimmäinen muistoni lienee se kun makasin yläkerran lattialla korva lattiassa kiinni ja kuuntelin vanhempien tappelua alakerrasta. Olin kaiketi neljä tai viisi? Vanhemmat erosivat kun olin viisi. Siitä tapahtumasta ainoa muisto on kun ajamme pois pihasta iskän ja siskon vilkuttaessa. Muutimme äidin kanssa Tampereelle, asuimme puoli vuotta vuoden keskustassa ja siltä ajalta ainoat muistot on kun makasin päiväkodin yläsängyssä ja odotin miten iltavuorolainen vaihtuu yövuorolaiseen. En uskaltanut nukkua ennen kun näin tätien vaihtuvan, pelkäsin ettei toinen täti tulekkaan töihin ja jäämme yksin. Äiti työskenteli siis vuorotyössä ja minä olin öitä tarhassa.Tämän jälkeen muutimme Ylöjärvelle jossa muistan aina lähteneeni kouluun ja tulleeni koulusta (1.-2. lk) tyhjään kotiin. Puolentoista vuoden päästä muutimme pois, koska naapurit olivat kertoneet sosiaaliviranomaisille miten leikin yksinäni pihalla vielä ilta kymmeneltä ja vietän öitä yksin kotona. Äiti tietenkin kieltää kaiken. Nekalassa opettajani vihasi ja nöyryytti minua kun en osannut kertotaulua (2.lk) (fiksu opetusmenetelmä eikö, en nimittään osaa vieläkään) ja äiti kävi öisin baareissa. Kalevaan muutimme koska äiti halusi muuttaa uuden miestuttavan luokse asumaan (3.lk). Kalevassa kaverit ajoivat minut nurkkaan ja haukkuivat koska en tiennyt mikä on Tappara ja Ilves. Äidin suhde kariutui ja minä muutin isälle, koska äidillä ei ollut työtä eikä asuntoa. Isällä asuessani (3.-6.lk) muistan olleeni kohtalaisen onnellinen, mitä nyt koulussa sain tasoani huonompia numeroita, koska opettajan mielestä minä en voinut olla yhtään parempi kun isäni ja siskoni (sama opettaja opettanut heitä). Joka kevät ja joulu puhuin kavereille miten aion muuttaa äidin luo, olihan minulle luvattu monet kerrat, että näin tapahtuu heti kun äiti asettuu aloilleen. Joka joulu ja kevät petyin ja palasin kavereiden ihmeeksi kouluun. Lopulta äitini muutti Helsinkiin ja asettui aloilleen. Jouluaattona (5.lk) minulle kerrottiin, että minun sijaan siskoni muuttaa äidin luo, tapaninpäivänä. Seuraavat puoli vuotta yritin mankua, että minäkin vihdoin pääsisin takaisin äidin luo, mutta sisko ei halunnut jakaa huonetta kanssani. Lopulta seiskalle mennessä sain tahtoni läpi.
Muutin Helsinkiin äidin luo. Äiti lähti samana syksynä kuukaudeksi Algeriaan silloisen poikaystävänsä luo. Olimme siskon kanssa kotona kahden (serkkumme kuulma kävi vahtimassa meitä, mutta minä en sitä muista). Kotiin tullessa äiti kysyi mitä mieltä me olisimme jos hän menisi naimisiin tämän miehen kanssa ja saisi lapsen. Siskoni sanoi ensimmäiseen kyllä jälkimmäiseen ei, minä molempiin ei, todellisuudessa äitini oli jo raskaana ja häät sovittu. Uusi isäpuoleni lähinnä istui (ja haisi) katsoen ranskankielistä tv:ta. Hän ei edes lapsen synnyttyä hoitanut tätä. Kun äiti palasi töihin (iltatyö 16-24), minä hoidin pikkusiskoa, jota en edes halunnut. Isäpuoleni sitä vastoin huiteli kaveriporukan kanssa ja petti äitiäni avoimesti. Tulipa jopa aamulla sairaalaan katsomaan vastasyntynyttä lastaan toisen naisen kotoa. Monet kerrat äiti uhkasi heittää hänet pihalle, mutta aina otti takaisin, jopa kuukausien tauon jälkeen. "Pitäähän lapsella isä olla." Minä taasen olin puoli-ilmainen lapsenvahti. Joka päivä tulin koulusta suoraa kotiin ja samalla oven avauksella äiti lähti töihin. Minä siivosin, laitoin ruokaa, tiskasin ja hoidin pikkusiskon. Äiti tuli kotiin vasta yhden aikaan yöllä. Muistan "haaveilleeni" pikkusiskon tiputtamisesta parvekkeelta, niin paljon tilannetta vihasin. Joskus minun ollessa 13v. tilanne karkasi täysin käsistä. Äiti oli väsynyt miehen pettämisiin ja alkoi juoda, hyvin nopeasti kotiviini ei enää riittänyt vaan äiti meni töiden jälkeen pubiin ja istui sillä kunnes se suljettiin. Tämän jälkeen hän tuli ja herätti minut (räväytti valot päälle ja istui sängylleni) kertoakseen mitä kukakin juoppo oli sanonut ja tehnyt. Kun silmät sikkurassa yritin mutista jotain takaisin äiti suuttui. Alkoi joka öinen huuto siitä miten minä en koskaan tehnyt mitään, en siivonnut en tiskannut enkä huolehtinut kodista. Miten "tuosta ovesta ulos lähtiessä ei ole asiaa takaisin", "turha tulla sitten mankumaan lapsenvahdiksi kun omat kakarat väännät". Huudon ainoa plussa oli, että tiesin kohta pääseväni nukkumaan. En tiedä nukuinko 13-16 vuotiaana yhtään yötä putkeen ilman herätystä. Jossain vaiheessa äiti päätti raahata myös miehiä pubista kotiin, eritoten naimisissa olevia. Eräänkin vaimo soitti ja haukkui minua huoraksi sunnuntai aamuna (arvatkaa kuka käräytti äidin). En koskaan käynyt yhtään kokonaista keskustelua näiden miehien kanssa, en edes isäpuoleni, ketään ei kiinnostanut perheen lapset. Yhdeksännellä luokalla paine kasvoi minulle liian suureksi ja aloin kännäämään (ja napsimaan lääkkeitä). Yritin kaikkeni sammuakseni, mutta minua oli lyöty hyvällä viinapäällä. Lopulta tuli se päivä kun sammuin, seitsemän oluen, kossupullon ja muutaman bentson jälkeen. Kaverit meinasivat kantaa minut pakkaseen, mutta onneksi olin hieman tolkuissani ja he jättivät minut rappukäytävää. Tämän jälkeen välimme oli tietenkin poikki ja koulussa alkoi vaivihkaa hakkaaminen ja potkiminen (kylkiin, jalkoihin, käsiin...ei koskaan naamaan, sen opettajat olisi nähneet). Peruskoulun päätyttyä menin kympille. En saanut ainuttakaan kaveria, koska en suostunut mielistelemään vittumaista fyysisesti vammaista tyttöä. Minä kohtelin häntä kuten kaikkia muitakin ja jos hän vittuili, vittuilin takaisin. Kotona tilanne jatkui. Hoidin pikkusiskoani ja äiti kännäsi. Aloin kärsiä mahakivuista aamuisin enkä jaksanut mennä kouluun. Toisaalta jos jäi kotiin sai ehkä nukkua pari tuntia pidempään, mutta joutui myös kuuntelemaan "mitä vittua sä lehmä täällä makaat"-huudon. Tiedä sitten kumpi oli parempi. Kerrottuani äidille vatsakivuista tämä epäili sitä vatsahaavaksi, ihmetellen mistä minä muka niin stressaan. Kahden vuoden aikana karkasin kotoa kahdesti Pakilan turvataloon, josta kuitenkin palasin aina kotiin. Kukaan ei kuunnellut ongelmiani. Eihän meidän perheessä mitään koskaan satu, kaikki on hyvin, kunhan teinityttö vaan marisee.
Luojan kiitos sitä päivää kun muutin pois kotoa, kauas. Otavassa sain vihdoin olla rauhassa huudoilta. Tosin äiti piti lapsilisäni ja pisti pikkusiskon niillä tarhaan, joten äidistä en eroon päässyt, onneksi isäni ymmärsi hätäni ja antoi minulle viikottain hieman rahaa ruokaan. Vuokraa ei asuntolassa onneksi tarvinnut maksaa. Heti kun sain lainaksi henkkarit alkoi baarissa ravaaminen, oli pakko turruttaa aivot ja mielellään vielä hyväksikäyttää kilttejä miehiä. Oli minun vuoroni olla julma ja kova. Samaan aikaan kuitenkin aloin saada paniikki/ahdistuskohtauksia, viiltelin käsiäni ja haaveilin käden lyömisestä ikkunan läpi. Keinutin itseäni sängyllä ja pelkäsin tulevani hulluksi. Olkapäälläni istui käärme joka kuiski ilkeyksiä korvaani. Vuosi Lontoossa antoi sentään tähän kaikkeen pienen tauon. Palatessani Suomeen kaikki tosin iski kahta kauheammin takaisin. Asuin puoli vuotta Salossa, yksin, peläten joka yö muurahaisia selässäni ja paholaisia nurkissa. En saanut otetta mistään. Ajauduin suhteeseen varatun miehen kanssa.
Tampereella muutin vuonna 1999, olin siis 20v. (Tässä vaiheessa voitte aloittaa päiväkirjani alusta, siellä on tekstiä vaikka kuinka...koska ette kumminkaan sitä tee, jatkan.) Luojan kiitos kämppikseksi siunautui ihana ihminen joka jopa vei minut erään pahan paniikki/ahdistuskohtauksen jälkeen päivystykseen. Vaan eipä se vielä mitään auttanut. Laahustin päivästä toiseen ylisuureen mustaan villapaitaan pukeutuneena ja jätin koulun kesken. Muutin halvempaan asuntoon ja lakkasin käymästä ulkona ellei ollut pakko. Kauppa oli ainoa pakko, sillä minä olen tunnesyöppö, syön iloon, suruun, palkinnoksi, pettymykseen, pahaa oloa poistaakseni, kaikki käy. Seisoin ikkunallani haaveillen hypystä alas (kymppi kerros), pyörittelin teekuppia keräten rohkeutta kaataakseni sen niskaani. Suunnittelin hautajaiseni ja testamenttini. Tapasin Timon, joka sentään piristi minua ehkä puoleksi vuodeksi jonka jälkeen kaikki paha palasi. Tärisin monena yönä sängyssä kohtauksen saaneena enkä kyennyt lopettamaan sitä. Itkin ja hyräilin, mutta toinen puoli minua tanssi korvani juuressa ja juhli surkeaa tilaani. Kävin juttelemassa terapeuteille kivoja ja popsin jos jonkunmoista pilleriä. Auttoihan ne ehkä hetkeksi ja toivathan ne 40 kiloa lisäpainoa. Lopulta kolmen vuoden jälkeen Timo jätti minut koska ei kestänyt haluani kuolla (en olisi ikinä parisuhteen aikana tappanut itseäni). Hotkaisin kasan lääkkeitä, koska koko elämä (laskut) kaatui päälle, jouduin ensiapuun. Yritin päästä sairaalaan, mutta minua pidettiin liian terveenä (hei, huolitellun ihmisen takana voi olla ihminen joka voi pahoin, meikki ja siistin hiukset eivät tarkoita tervettä). Lopulta sain lääkärin ymmärtämään tilanteeni ja pääsin kolmen viikon hermolomalle (olin 25v.) Pitkäniemeen. Opin miten kivoja lääkkeet ovat ja miten niillä voi turruttaa pahan olon. Jäin koukkuun bentsoihin. Btw. ikinä en ole ottanut lääkkeitä huvin vuoksi, pitääkseni hauskaa, aina olen ottanut niitä ahdistukseen ja turruttaakseni pahan/ahdistavan olon. Viime kesänä olin hetkellisesti hukassa ja vedin jälleen liikaa lääkkeitä päätyen ensiapuun. En tahtonut kuolla, edistys kai sekin, kunhan olla tuntematta mitään. Viimeisen kuuden vuoden aikana olen aloittanut viisi koulua enkä ole saanut mistään papereita, olen aloittanut kahdesti työt koulun ohessa ja lopettanut, koska en jaksanut. Kesällä 2004 aloitin tiiviin terapian psykiatrin hoivissa. Sain uusia lääkkeitä jotka pitävät harhat poissa. Katkaisin välit äitiini, koska en kestä kuunnella niitä kännisiä puheluita siitä miten nykyinen aviomies kännää ja hakkaa (niin paljon ettei äidistäni ole enää ikinä työelämään). En myöskään kykene hyväksymään, että äitini antaa pikkusiskoni elää tälläisessä ympäristössä. (Nykyään rakastan pikkusiskoani, enkä halua hänelle mitään pahaa.)
Tänä keväänä olen hapuillut varovaisin askelin ja toivonut heikon jään kantavan minua, toivonut, että suunta on ylöspäin. Toivonut, että vihdoinkin hoitava tahoni ymmärtäisi, että kaikki ei voi muuttua vuodessa tai edes kahdessa onnelliseksi. Aika on hiton kova sana, jos vain muutkin sen ymmärtäisivät. Aikaa tämä maailma ei vai tunnu antavan.


Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole kerätä sääliä tms, tarkoitus on vain kertoa elämäni faktat sellaisena kun ne omin silmin näen/muistan. Varmasti muistan jotain väärin, mutta todellisella faktalla ei ole väliä sillä minun mielessäni asiat ovat miten ne oman muistini mukaan on (aivan sama olinko öitä yksin vai en jos minusta tuntuu, että olin). Tässä kirjoituksessa ei myöskään ole mainittu kaikkein vaikeimpia asioita elämästäni, sillä niitä en kykene sanomaan/kirjoittamaan ääneen. Lapsuudessani on varmasti myös tapahtunut paljon asioita joita mieleni ei suostu muistamaan, ihmekös tuo.

Maksan veroni (olen maksanut jo monia vuosia) ja saan ilmaista rahaa (500e+asumistuki/kk). Silti kukaan ei tahdo vaihtaa osia kanssani. Miksi?

sea   21:04   


7 Kommentti(a):

Blogger Jani...
Hyvä, Elina! Olen seuraillut tuota häirikköhommaasi ja näitä kateellisten puheita huolestuneena, mutta onneksi sinulla on ote tuntunut pysyvän. Vaikket sääliä tällä kalastellutkaan niin ainakin minä toivon, että jonkinlainen syyllisyydenpisto tämän lukemisesta tulee noille ilkiöille. Kiitoksia joka tapauksessa tästä lyhykäisestä elämänkerrastasi!
Huh, olen plokisi lukenut, mutta tämä "varhaishistoria" nosti ihokarvat pystyyn. Eihän tuollaista kukaan voi kestää. Koko ajan on tietysti ottanut pannuun se, että jollakin on otsaa vielä vahingoittaa sinua lisää. Rohkeudellasi, älykkyydelläsi ja avoimuudellasi olet auttanut monia muita, jotka taistelvat elämän vastavirrassa.
Blogger sea...
Kiitos molemmille, on mukava saada kannustusta ihmiseltä kuka tietää mitä vaikea elämä on.

Blogini tarkoitus on alusta asti ollut saavuttaa edes muutama kurjassa tilanteessa oleva ja antaa lohtua. Vaikka elämä potkiikin päähän se voi olla siedettävää ja jopa mukavaa. Ihminen voi olla onnellinen jos vain jaksaa uskoa, että joku päivä minullakin on siihen tilaisuus (oikeus on aina!).

Itse olen jo vuosien varrella oppinut, että oma elämäni on mikä on, turha sen vaikeutta on salailla. Vaan nyt kun olen aikuinen minulla on mahdollisuus vihdoin vaikuttaa omaan elämääni ja se vaikuttaminen lähtee tekemällä juuri niitä asioita mistä itse tykkää, potematta syyllisyyttä miellyttääkö muita vai ei.

Vuokratontilla: Ihminen kestää yllättävän paljon, minä en ole kestänyt edes paljoa. Eriasia toki on miten ihminen reagoi siihen kaikkeen. :)
Blogger sea...
ps. Katsokaas kun omaa elämää on joko kestettävä tai lopetettava se. Mihis ihminen omaa elämäänsä ja menneisyyttään voisi paeta? Ei mihinkään. Helpompi hyväksyä se. :)
Blogger Kaura...
Jeh, niitä tukia on turha kenenkään sinulta kadehtia tai lässyttää ilmaisesta rahasta yhtään mitään (mulla on sarvet vieläkin päässä sen kommentin takia, grr). Kadehtia tai mieluumin digata voi sen sijaan selviytymistäsi ja sinnikkyyttäsi. Jaksamista ja kevyempiä aikoja!
Blogger sea...
*taputtaa Kauraa päähän josko sarvet siitä pienenisivät" ;)

Kiitos :)
Blogger sea...
BigEvil: Kiitos.

*grr* En halua olla Ellu, äitini kutsuu minua irvaillen Elluksi. Yök.







teacup photo from kuu_nel

sunday[.]gloomy[ät]hotmail[.]com


Listaa minut!

Listaa minut!



arkisto
heinäkuuta 2004
elokuuta 2004
syyskuuta 2004
lokakuuta 2004
marraskuuta 2004
joulukuuta 2004
tammikuuta 2005
helmikuuta 2005
maaliskuuta 2005
huhtikuuta 2005
toukokuuta 2005
kesäkuuta 2005
heinäkuuta 2005
elokuuta 2005
syyskuuta 2005
lokakuuta 2005
marraskuuta 2005
joulukuuta 2005
tammikuuta 2006
helmikuuta 2006
maaliskuuta 2006
huhtikuuta 2006
toukokuuta 2006
kesäkuuta 2006
heinäkuuta 2006
elokuuta 2006
syyskuuta 2006
lokakuuta 2006
marraskuuta 2006
joulukuuta 2006
tammikuuta 2007
helmikuuta 2007
maaliskuuta 2007
huhtikuuta 2007
toukokuuta 2007
syyskuuta 2007

vielä vanhempaa tavaraa


Get Firefox!
Powered by Blogger

Gloomy Sunday 2007 / Blogger