Mitäpä jos minä en olekkaan se joka pelkää? Mitäpä jos minä en olekkaan se epävarmempi osapuoli? Mitä jos minä en olekkaan se joka ei uskalla? Mitä jos minä en olekkaan se joka pitää tiukemmin kiinni omasta harhaisesta maailmasta? Miten voi luottaa toiseen? Voi sanoa tuhansia kertoja olevansa luotettava. Voi olla kiltti ja ystävällinen. Voi ottaa toisen kainaloon ja antaa itkeä. Mutta todellisen luottamuksen saa vasta kun itse kykenee avaamaan itsensä toiselle. Vasta kun molemmilla on yhtä paljon "aseita" toisiaan vastaan. Vasta sitten voi luottaa.
Oikeasti, voisinpa oksentaa. Tekosyitä jos haetaan niin Salkkarit on aina ollut hetki jolloin syön. Odottelu on perseestä. Epätietoisuus ahdistaa. Välitilasta jo kerroinkin. Joonas ei ole enää täällä. Pitää siis ahmia ruokaa kahden ihmisen edestä ja päälle vielä puoli litraa jäätelöä. Vielä tuolla olisi vähän ruokaa jäljellä. En uskalla mennä laittamaan sitä kaappiin, koska tiedän syöväni välistä ja päätyväni lopulta syömään kaiken. Miksi tätä ei voi lopettaa?
Pilvetkin juuri pysähtyivät. Joka päivä makaan sohvalla ja odotan. Jos sittenkin, jos sittenkin ovi kävisi. Jokainen rasahdus saa minut toivomaan, että se on minun ulko-oveni. Josko sittenkin. Josko sittenkin saisin hänet istumaan koneelleni, irkkaamaan, surffaamaan, ihan mitä vain. Josko sittenkin saisin vain kokea sen läsnäolon. Toivossa on typerää elämää, mutta silti teen niin.
Tämä kamala välitila. Hajottaa. Mikään ei ole vielä alkanut, mutta mikään ei ole vielä loppunutkaan. Kaikki on jotenkin ihan paikallaan, kaikki on seisahtanut. Jopa seinäkelloni pysähtyi eilen. "Lomani" on ohi, mutta koulu ei ole vielä alkanut. Kesä on ohi, mutta syksy ei ole vielä alkanut. Kauhuvuoteni ilman terapiaa on ohi, mutta paraneminen ei ole alkanut. Joonaksen suhteen asiat on ohi, mutta silti se on kuitenkin vasta alkamassa (en voittanut, mutta en hävinnytkään, kai). Vapauteni on ohi, mutta silti se on vasta alkamassa. Haluan Pitkäniemeen. Siellä ei olla välitiloissa, siellä on rutiinit. Siellä olisin turvassa. Pelkään harhojani, ääniä jotka puhuvat minulle nykyään joka hetki. Ei niistä haittaa ole, ei ne saa minua tekemään mitään hölmöä eivätkä ne vahingoita ketään. Ne vain ärsyttävät. Pelkään tulevani lopullisesti hulluksi. Etenkään kun en tiedä mitä ne ovat, miksi niitä kuulen ja miksi kukaan ei ota niitä tosissaan. Karkkipurkista loppuivat loputkin hyvät karkit. Mitä nyt. ps. Sinä joka juuri kävit. Rikoit tuhansien rajan. Oli hieno nähdä kerrankin sen rikkoutuminen. ;)
Jos tuossa tuopissa ei olisi lämmintä limsaa joka ei maistu heittäisin sen seinään. Harmi, että se on muovituoppi. me and a gun and a man on my back but I haven't seen Barbados so I must get out of this
edit: Lensi sittenkin. Olisipa ollut lasia.
Suora lainaus irkistä...en jaksa vatvoa asiaa uudelleen. Joonas luki mailin, reagtio...en tiedä vielä, sanoi vastaavansa mailiin. Kirjoitin tämän sen jälkeen kun hän oli jo lähtenyt. Elina: En tiedä tajuatko miten pelottava tämä tilanne on. Sä tiedät musta enemmän kun minä sinusta. Sulla on enemmän aseita mua vastaan kun mulla sua. Mä en tunne sua. Sä voit tehdä tiedollasi ihan mitä vain. Mistä mä tiedän vaikka sä kokoisit kaikesta tiedostasi kokoelman jonka niittaisit jonnekin kiltan seinälle kaikkien luettavaksi, mun valokuvan kera. Mistä mä tiedän mihin sä olet kykenevä. Ei tuntemattomalle ihmiselle kerrota itsestään näin paljon, se on vaarallista. Elina: Mun kuplani, mun maailmani on todellakin auki. Ja..ja..se ei koskaan, ei koskaan, ole auki. Ihan vain sen takia, että mua ei voisi kukaan satuttaa. Tai satuttaa voi, mutta ei satuttamalla satuttaa. (Tekisi mieli taas sanoa syytä äitiäni.).... Mä en taida osata selittää tätä. Elina: "Tätä et sitten kerro kellekkään.", "Tätä et sitten kerro isälles.", "Tämä on meidän pienen perheen (äiti ja minä) pieni salaisuus.", sekä ne loputtomat sanattomat sopimukset *nimi sensuroitu* ja *nimi sensuroitu* kanssa asioista joista ei koskaan kerrota kellekään, koska ihmiset eivät ymmärtäisi. Elina: (Ja nyt mä tärisen, itken ja pelkään mitä sä teet.) Anna tämän kaiken olla sen arvoista.
Mikä päivä, eikä edes ole ohi. En avaudu, en ainenkaan juuri nyt. Kirjoitin Joonakselle mailina joitain asioita joista olisin avautunut. Katsotaan miten sen kanssa käy. Kävi ilmi, että Joonas tuntee irkin kautta kanavalaisiani. He ovat miitanneet toisen kanavan miitissä. Kanavallani on siis ihmisiä jotka tietävät Joonaksen livenä. Se oli hieman liikaa kaiken tämän keskellä. Olin muutenkin paniikkikohtauksen kourissa juteltuani Joonaksen kanssa mahdollisesta avautumisestani blogissa. Sitten tämä päälle. Empä olekkaan saanut aikoihin perinteistä paniikkikohtausta, joka kesti vielä tunteja. Tuli ja meni, mutta loppua ei näkynyt. Oloa ei helpottanut se etten ole syönyt enkä juonut viime päivinä. Nyt alan sitten panikoida miten Joonas reagoi. Helvettiä. Vihaan tätä. Miksi laitan itseni tälläiseen tilanteisiin? Tässä ei voi käydä kun hyvin tai todella pahasti. Minä pistäisin rahani jälkimmäiseen vaihtoehtoon. En edes usko, en pätkääkään, että tässä voisi käydä hyvin. Enkä koe olevani edes pessimisti ajatellessani niin. Silti tiedän hajoavani kun niin käy.
Turhautumisaste nousee uhkaavasti. Jos pian ei tapahdu jotain mullistavaa räjähdän. Se ei ole kaunista. Tulen huutamaan tänne kaikki mikä on pyörinyt mielessäni jo kuukausia. Siitä tulee sotkusta ja "veristä". Sen jälkeen kukaan ei enää halua puhua kanssani. Sen jälkeen häpeän silmät päästäni ja pakenen johonkin mistä kukaan ei voi minua tavoittaa. Ei tämä ollut uhkaus, jos joku niin kuvitteli. Olen itse ihan yhtä järkyttynyt ajatuksesta, että voisin tehdä niin. Kypärät valmiiksi.
Mikään ruoka ei edelleenkään maistu. Pahempaa kai on kun mikään juominenkaan ei maistu. Kuolen kohta nestehukkaan. Saakelin kissatätikään ei soita, että voisimme järjestää minulle kamoja kissoja varten, saati sitä kissaan. Pitkä mies sanoo kaikkeen "en tiedä", vitun Timo2. Päättäisi nyt saakeli mitä minusta haluaa. Minä haluan hänet tänne takaisin, täysin itsekkäistä syistä. Haluan jonkun jolle huutaa moi, haluan jonkun jonka vieressä nukkua, jonkun joka estää minua ahmimasta, jonkun joka vain on läsnä! Edes toisinaan. Minä haluan. Minä! Minä! Minä! Ja ihan uhallanikin kirjoitan tämän kaiken vaikka juuri näin ei saisi tehdä! Nyt en ainenkaan saa häntä edes käymään täällä, mutta mitä sillä on väliä. Juuri nyt taas millään ei ole mitään väliä. Raivosin taas pitkälle miehelle eilen irkissä. Enkä edes kadu. Tekisi mieli ravistella häntä. Ota ne saatanan lasit silmiltä ja näe eteesi! Typerää on, että olen itse ollut tuossa samassa tilanteessa kun millään ei ole mitään väliä, ei edes itsellä. Helvetti näitä välitiloja. En minä ole vihanen, olen vain turhautunut.
Joonas lupasi, että saan käyttää tätä "meeminä", sillä asia tuli mieleemme varmasti aikalailla samaan aikaan, Joonas vain kerkesi blogaamaan sen ensin. Minä jäin miettimään ymmärtääkö lukijani sen väärin. Oletusarvona käytämme sitä, että kuolen nuorena (alle 50v.) ja osa on jo vanhoja toiveita, osa uusia. En tiedä onko kaikkea edes mahdollista tehdä lain mukaan, mutta hei... Hautajaiseni * Kaikkien on pukeuduttava valkoisiin. Vain miehille sallitaan tummapuku. Minulle puetaan inulin tekemä mustapuku korsetteineen. * Kirkon on oltava mahdollisimman pieni. * Minut on polttohaudattava. Tyynyni alla polttohaudataan myös pupuni, sen paikka on aina ja ikuisesti siellä. * Nimeni on kaiverrettava sukuhautaan, siihen missä on isäni vanhemmat ja heidän vanhemmat. * Tuhkani ripotellaan mereen, sinne missä delfiinit elävät (mielellään Australia-akselille). * Hautajaisissani ei soiteta virsiä, ei etenkään sitä kamalaa matkamies-uikutusta jota kuulee jokaisessa hautajaisissa. Sen sijaan haluan kuulla jotain kaunis viululla soitettua. * Muistopuheessani minua pitää kuvailla rehellisesti. Olen ollut paskamainen, tehnyt tyhmiä tekoja, auttanut sellaisia jotka muut unohtavat (kissat ja tuntemattomat bloggaajat), välittänyt niin että sattuu. En ole katunu mitään tekojani, olkoon se neuvoni jälkeen jääneille. Älä kadu mennyttä, aikakonetta ei ole vielä keksitty. * Ja jos lähden oman käden kautta en lähde, koska en kestä elämää vaan koska tiedän tuolla toisella puolella olevan jotain parempaa. * Arkkuni on oltava tummaa puuta ja kukiksi kelpuutan vain tummanpunaisia ja valkoisia kukkia. Mielellään ruusuja, liljoja ja kalloja. Kiroan ikuiseen helvettiin sen joka tuo jotain vaaleanpunaisensinisenkeltaisiahärpäkkeitä! * Jos joku omainen tahtoo jotain tavaroistani, saa ottaa, mutta ei mitään arvokasta. Kaikki muu on myytävä, viimeistä roinaa myöten. Rahat on lahjoitettava Kissojen katastrofiyhdistykselle. * Muistotilaisuudessa ei tarjoilla perinteisiä itkuvirsiä ja kakkukahveja. Tehkää ihan mitä tahansa muuta, mutta ei kakkukahveja! Eikä alkoholia! Vaikka englantilaista teetä ennemmin. Kynttilöitä (tuikkuja) on sitä vastoin oltava joka pöydässä ja paljon. Valaistus on oltava himmeä. * Ei adressipöytiä, ei mitään rippikuvaa pöydällä. Jos kuvan haluatte asettaa näytteille niin joku jossa olen oikeasti kaunis ja iloinen. * Jonkun fiksun on siirrettävä nämä sivut paikkaan jossa ne säilyvät ikuisesti luettavissa. Geo kuulma poistaa sivuja jos niille ei tehdä muutoksia tarpeeksi usein. * Avonaisen arkun tahtoisin, mutta sitä ei kai saa kun ortodoksi. Siinä olisi taas syy vaihtaa uskontokuntaa. Muuta ei näin äkkiseltään tule mieleen. Jatkan listaa jos joskus siltä tuntuu. :)
Stenvall osaa joskus pukea sanat ja tunteet niin hyvin kuviksi. En voi kun ihailla. Valitsin ruman kalenterini kanteen ankka-kortteja koristeeksi, satuin valitsemaan tämän ihan vain, koska se oli korttitelineen harvoja, sopivan kokoinen ja vaakatasossa. Äsken sitä tuijottaessa tajusin miten hienosti se sopii elämääni. Yhtä tasapainoilua, kumpa vain tietäisi kummalle puolelle se lopulta kallistuu. Vaan siinäpä tämä elämän "hauskuus" kai onkin.
Muistatteko kun joskus kerroin istuneeni bussissa ja kuunnelleeni kuinka pikkutyttö kertoi isälle mitä he aikovat tehdä kesämökillä äidin kanssa? Miten koko matkan minun teki mieli kääntyä niiden puoleen ja kirkua "sun äitisi kuolee ennen kesää! Älä saatana unelmoi tommosia!". Siitä on aikaa, se oli varmaan joskus -99 tai 2000, syksyä tai talvea se joka tapauksessa oli. Muistan, että oli pimeää. [lisäys, löysin sen chapter 6.] Olen myöhemminkin saanut noita samoja aavistuksia. Timoa varoitin muutamia kertoja aamulla, että olisi varovainen liikenteessä. Kerran olen eräälle irkkituttavalle sanonut pelkääväni hänen kuolevan, ei ehkä nyt tai tänä vuonna, mutta tässä jossain, sinä aikana kun me vielä irkkaamme samalla kanavalla. Btw. me edelleen irkkaamme samalla kanavalla ja edelleen tuo kamala aavistus käy joskus mielessäni. En ole vuosiin enää saanut noita aavistuksia, kunnes nyt. Tässä ihan viime viikkoina. Jostain syystä tiedän, että kohta sattuu ja lujaa, eikä se ole minä johon sattuu. Tiedän ettei kukaan ota varoituksiani tosissaan, sillä mitään ei ole koskaan sattunut. Tai no, en minä tiedä kuoliko se lapsen äiti vai ei... Minulle nuo ovat silti totta. Minulle se on silti jotain karmivaa ja jotain mihin uskon enemmän kun haluan. Päässäni pyörii kuva sairaalasta, koneissa makaavasta ystävästä. En tiedä mitä hänelle on käynyt, miksi hän on siinä, mutta tiedän tilanteen olevan vakava. Näen nänen vanhempansa (en kasvoja), vaikka en heitä ole koskaan tavannut. Hänen äitinsä on minua kohtaan tyly, isä sen sijaan toteaa, että on hienoa kun vieras ihminen jaksaa huolehtia. Näen hänen ex:n lehahtavan huoneeseen ja katsovan minua nenänvartta pitkin "mitä vittua sinä täällä teet? Kuka helvetti sinä edes olet?!" - katseella. Näen hoitajien ja lääkäreiden tulevan ja menevän. Mutta en näe miten kaikki päättyy. Selviääkö hän. Tunnen vain sen tuskan katsoessani häntä siinä avuttomana. Tämä pirun kuva on riivannut minua jo monena yönä juuri ennen nukahtamista. Jälleen kerran. Toivon, toivon sydämeni pohjasta olevani väärässä. Toivon ettei minun koskaan tarvitse nähdä tuota tilannetta omin silmin, oikeana. Anna sen olla vain typerä aavistus, kuvitelma joka ei käy toteen.
Vaikka tämä onkin meemi, enkä edes muista mistä tämän nappasin, niin tästä tuli olo, että voisin vaikka kertoa teille jotain mitä en koskaan ole ajatellut kertoa kellekään. Muokkasin joitain kysymyksiä aavistuksen, älkää lyökö. ;) (x) ollut humalassa (x) suudellut vastakkaista sukupuolta olevaa henkilöä (x) suudellut samaa sukupuolta olevaa henkilöä (_) rikkonut kaverin auton (_) käynyt Japanissa (x) matkustanut taksilla (x) ollut rakastunut (x) tullut jätetyksi (_) saanut potkut [Kerkesin eroamaan itse ensin.] (_) ollut nyrkkitappelussa [Catfightiä olen kyllä kokeillut, äidin ja kaverin kanssa.] (x) hiipinyt ulos vanhempiesi kotoa (x) joskus ihastunut samaa sukupuolta olevaan henkilöön (_) seurustellut samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa (x) ihastunut saamatta vastakaikua (x) ollut arestissa (x) varastanut työpaikalta (x) käynyt sokkotreffeillä (x) valehdellut ystävälle (x) käynyt Amerikassa (x) lintsannut koulusta (x) viillellyt itseäsi (_) ollut naimisissa (x) eronnut [en avo- tai avioliitosta] (_) saanut lapsia (_) nähnyt jonkun kuolevan [kuolleen kyllä, avonainen arkku] (x) käynyt Afrikassa (x) ihastunut johonkin bloggaajaan (x) Käynyt Kanadassa (_) Käynyt Meksikossa (x) lentänyt lentokoneella (_) nähnyt Rocky Horror Picture Shown [En ole satavarma, mutta en muistaakseeni.] (x) oksentanut baarissa [vain vessassa ;) ] (_) tarkoituksella sytyttänyt osan itseäsi tuleen [Paitsi ehkä hiuksen?] (_) syönyt sushia (_) lumilautaillut (x) tavannut internet-tutun irl (x) moshannut konsertissa (x) ihastunut keneenkään, jonka tunnet vain online (_) ottanut alastonkuvia itsestäsi [Puolialastomia kyllä.] (_) ollut väkivaltaisessa suhteessa [Suhde ja suhde, lue aiempi bloggaus Jannesta.] (_) ollut raskaana tai tehnyt jonkun raskaaksi (_) menettänyt lapsen (x) yrittänyt itsemurhaa (x) käyttänyt lääkkeitä väärin (x) rakastatko tai ikävöitkö jotakuta juuri nyt Olen myös jäänyt kiinni varastamisesta ja minut on tungettu poliisiautoon Manskulla, Stokkan kulmalla. Minä olen myös ollut poliisikuulusteluissa epäiltynä kotirauhanrikkomisesta tms. Rikkonut erään päiväkodin ikkunan useita kertoja vihastuksissani/känni/lääkepäissäni. Vielä olisi eräs asia, mutta sitä en taida uskaltaa paljastaa.
Seisoin parvekkeella. Taivaalla loistaa tähdet kirkkaina kun timantit. Ei tuule, silti matalalla olevat harsopilvet liikkuvat kun villihevoset. Toistan hiljaa mantramaisesti "Se tulee takaisin. Se tulee vielä takaisin." Samassa näen tähdenlennon. Se tulee takaisin. Ei ehkä tänään eikä huomenna, ei ehkä ensi viikolla tai ensi kuussa, mutta se tulee takaisin. Taivas kirkastuu pilvistä kuin vastatakseen miten selvä asia on. Ei mitään esteitä, ei pilven pilveä.
Juuri nyt on sellainen olo, että en saatana anna periksi. Minä otan sen minkä haluan. Vaikka joutuisin odottamaan ja säätämään niin minä haluan omani. Käytän hyväkseni sen heikkouden mikä tilanteessa on ja isken siihen arkaan kohtaan. Huomenna tilanne voi olla taas toisin. ;P Huomasin katselevani eilen naisten lentopalloa, perhana se oli jännittävää. Katselin myös naisten koripalloa (jumatsukkeli brassinaiset oli seksikkäitä!). Koripalloa, minä joka yleensä en edes pidä koko lajista, koska se tuo mieleen vain niitä kauhukuvia yläasteelta kun seisoin kentällä tekemättä mitään. Lentopallossa sentään osasin iskeä takakentään lyöntejä joihin muut eivät uskaltaneet näppejään väliin laittaa. Nyt katson miesten koripalloa... Taidan seota. :D
Sain tänään tietää kasapäin juttuja lukijakunnastani, ylipäätään siitä ketä täällä käy. En tiedä pitäisikö asiasta olla taas hyvillään vai vittuuntua. Huomasin myös jälleen kerran ettei isoa lattea pidä juoda tyhjään vatsaan, siitä tulee paha olo. Ei myöskään kannata saada hullua ideaa lähteä hakemaan halpaa pitsaa rautatieasemalta ja syödä sitä viidessä minuutissa, siitäkin tulee paha olo. Saako ystävälleen toivoa pahaa? Epäonnea, että itse voisi saada onnea? Eihän sellainen ole ystävyyttä? Sitä paitsi se sotii periaattettani vastaan "älä koskaan tee toiselle mitään mitä et tahdo tämän tekevän sinulle". Olen kamala ystävä. Olen muutenkin kamala ystävä. Raivoan ja vittuilen ystävilleni säännöllisen epäsäännöllisesti ihan vain tietääkseni mikä tilanteemme on. Enkä edes tiedä miten toisen pitäisi siihen vastata. Kaikki vastaukset ovat vääriä. Miksi kukaan ylipäätään haluaa olla ystäväni? Freudi olisi tosiaan ollut iloinen saadessaan minut potilaakseen.
Makaan sohvalla polvillani, kippurassa, pää peiton uumenissa. Pälyilen ympäriinsä, sen mitä toisella silmällä näen. Jossain on jotain. Tämä ei ole totta. Tämä on vähän kuin Matrix. Huoneessani on jokin häilyvä raja. Se menee tuossa matonreunan kohdalla. Tällä puolella on oma pieni kuplani. Oma pieni maailmani. Mitä jos asutun sen rajan yli? Mitä siellä on? Onko siellä oikea maailma? Haluanko sinne? En...en halua. Haluan olla täällä, omassa maailmassa jossa kaikki on juuri sitä mitä minä haluan. Missä mikään ei ole totta, kaikki on vain jotain, jotain valheen ja kuvitelman välimaastoa. Ei täällä kaikki hyvin ole, ei tämä mikään onnela ole, mutta tämä on minun. Minun. Tänne ei kukaan pääse. Minun sairas maailmani. Mitä jos jäisin siihen maailmaan? Mitä jos en koskaan astuisi sen rajan yli? Niskaa on "kutittanut" koko päivän, oikeastaan jo monta päivää.
Vicious. Se kuvaa olotilaani loistavasti. En olisi millään halunnut nousta sängystä, kaikki kiukutti jo valmiiksi. Teki mieli kampittaa naapurin tenavat portaissa (juoksivat alaspäin kun odotin hissiä). Tekee mieli viskoa kaikki tavarat lattialle. Tekee mieli aukoa päätä. Tekee mieli lyödä. Et sä sitä tule jaksamaan. Mä tiedän sen jo valmiiksi. Tätä mä pohdin ja itkin yöllä parvekkeella. Mä vain tiedän ettei tähän kannata lähteä. Sä et tule ymmärtämään miksi. Miksi pitää käydä läpi tälläinen jumalaton vaihe ennen kun voin...voin avautua sinulle täysin. Ennen kun voin pitää sinut elämässäni. Jokaisen on käytävä se läpi. Jokaisen on kestettävä se. Jokaisen pitää vain keksiä oma keinonsa selvitä siitä tulihelvetistä läpi. Enkä voi edes luvata etteikö sitä tulihelvettiä tulisi sen jälkeen enää koskaan. Itseasiassa tiedän, että tulee. Säännöllisin väliajoin jokainen joutuu käymään sen helvetin läpi uudelleen. Minun on oltava varma. Minun on oltava varma, että olet siinä vaikka tekisin mitä. Vaikka laittaisin sinut tekemään mitä. Minä olen vain minä. Minä olen vain kasvanut tälläiseksi. Syytä äitiäni jos vituttaa liikaa. Tällä kertaa tämä on minä. sometimes I think you want me to touch you how can I when you build a great wall around you in your eyes I saw a future together you just look away in the distance Amoksessa on sitä jotain. Amos on ainoa jota siedän juuri nyt. China, Winter, Me and a gun...
Sattuu. Sattuu niin saatanasti. Kyllähän minä sen tiesin tai ei minulle sitä suoraa sanottu, mutta kyllä minä sen ymmärsin. Silti sen kuuleminen sattuu. Niin kauan kun sitä ei kerrota sinulle suoraa voit uskotella ettei asia ole niin, mutta sinä hetkenä kun se sinulle kerrotaan suoraa et voi enää valehdella itsellesi. Totuus sattuu, valheessa on mukavempi elää. Haluan uskotella itselleni asioiden olevan toisin. En halua itkeä. En halua, että minuun sattuu. En halua satuttaa itseäni. Edellisetkään haavat käsissä ei ole parantunut. Eikä ole diapameja millä turruttaa tuskaa tai kipua minkä satuttaminen aiheuttaa. On vain kestettävä. On vain kestettävä tämä henkinen tuska. Kumpa vain tietäisi miten. Miksi kukaan ei koskaan opettanut minulle miten tälläisen voi kestää? Miksi kukaan ei opettanut miten elämää eletään? Itse sinä tämän aiheutit. Itse sinä itsesi tähän soppaan tungit. Olisit uskonut viisaampia, minua, ettei sellainen kannata. Mutta eiii, neiti on niin lyhytnäköinen ja sokea ettei ymmärrä katsoa asioita pidemmälle. Ei kaikki mene niin kun sinä haluat. Et sinä ole mikään kuningatar. Et sinä ole prinsessa. Et ole edes hovineito. Olet lähinnä narri. Typerys joka sätkii viihdyttääkseen muita. Ihminen joka tekee itsestään naurettavan maksutta. Typerys sinä olet. Miten yksi pieni lause voi tuhota aina niin paljon? Miten yksi lause voi kaataa maailman? Yksi pieni lause?
Piti päivittää kyllä jo aikaisemmin, mutta yöunet jäi niin vähäiseksi, että olen nukkunut päikkäreitä jokaisen mahdollisen hetken päivästä. Heräsin juuri. Juttelin ystävän kanssa koko yön irkissä. Tivasin, tivasin ja painostin. Ainenkaan minusta ei tule nuokkuvaa psykologia. Välillä tuntui, että toiselta menee jopa hermot, mutta haluan vain auttaa. Haluan auttaa toista ymmärtämään itseään sen sijaan, että jää siihen "vituttaa" tilaan, joka ei anna vastausta mihinkään. Olen havainnut tässä erään pienen, mutta erittäin oleellisen seikan. Mielenterveyspalveluissa harrastetaan ikärasismia. Jos olet 15v. ja puhut kuolemisesta sinut passitetaan heti psykologille. Jos revit ranteitasi, vedät lääkkeitä, alkoholia tms. huomaat pian olevasi sairaalassa. Mutta jos olet 25v. kukaan ei tee mitään. Ketään ei haittaa vaikka puhut kuolemasta, kukaan ei (edes 112) reagoi jos sanot viilteleväsi itseäsi. Edes päivystävä terveysasema ei ota sinua tosissasi jos vedät lääkkeitä, ellei se sitten ole jo tappavaan annosta. Senkin jälkeen sinut hoidetaan fyysisesti ja laitetaan kotiin. Ilmiö on sinällään hassu. Hyvin moni teini sekoilee hormoonipyörityksessään, eikä puolistakaan näistä "mä haluan kuolla" teineistä kasva mielenterveysongelmaisia aikuisia. Vaan jos 25-vuotias puhuu tälläisiä luulisi hänen olevan sen verran vanha jo, että hänen puheensa otettaisiin tosissaan. Vai onko se vain sitä, että 25-vuotias on jo niin vanha, että hänen pitäisi osata huolehtia itsestään. Hänellä pitäisi olla ura, perhe, koti ja kaikki. Hänen pitäisi olla jo aikuinen. Enkä nyt väheksy teinejä, toki heitäkin pitää hoitaa, mutta ei sen kustannuksella, että vanhemmat jäävät hoitamatta.
Miten sitä joskus voikin olla niin huolissaan ihmisestä jota ei edes tunne. Koska tietää toisen uskottelevan itselleen kaiken olevan hyvin vaikka molemmat tietävät, että kaikki on päin vittua. Pelkään. Pelkään niin saatanasti! Enkä edes omasta puolestani.
keskiviikkona, elokuuta 25
Elämä ei voita. Ei jumalauta mulla ei ole koskaan ollut näin hirveää olo. Raahauduin viimeisillä voimilla psykille, jonka kanssa tietysti piti tilittää vklopun tapahtumat. Ei siinä mitä, se oli ihan jees. Paitsi meinasin pyörtyä. Kaupassa oli sentään vispipuuroa, mutta jonot olivat kamalia ja myyjä enemmän kun töykeä. Meinasin pyörtyä. Hesessä ei ollut megaa eikä kanaa valmiina, jouduin odottamaan. Meinasin pyörtyä. Bussissa oli kuuma. Näytin takulla niin sairaalle ettei kukaan uskaltanut istua viereeni vaikka bussi oli tupaten täynnä. Olin todella valmis pyörtymään. Syötyäni hampurilaiset ja juotuani kolaa olen edelleen kuolemaisillani. Ei hyvä tavaton. Teen mitä vain saadakseni tämän olon pois. Edes krapulat ei voi olla näin kamalia. Tekisin myös oikeasti mitä vain jos saisin tänne jonkun ihmisen seuraksi. Voin rukoilla polvillani, voin myydä omaisuuteni, voin myydä itseni piiaksi Argentiinaan, ihan mitä vain. Ihan vaan katsomaan etten oikeasti pyörry. Mutta kaikilla on elämä, minulla ei.
Olen niin kuollut kun elävä voi olla. Olen seilannut sohvan ja tietokoneen väliä koko päivän, pyjamassa ja ns. kissapaidassa. Sain inulilta kauan sitten jättikokoisen musta villapaidan, paidan jonka hänen kissansa Kikkanen oli valinnut. Minulle tämä kuvastaa myös masennusta. Sinä syksynä (-99) olin äärimmäisen maassa ja lainasin tätä paitaa usein inulilta, lopulta hän antoi sen minulle joululahjaksi. :) Olo on äärimmäisen heikko, tärisen ja silmät meinaavat väkisin mennä kiinni. Jos hetkeksikään yrittää kohdistaa katsettaa johonkin kaikki muuttuu sumeaksi. Rintalastaan särkee edelleen ja jalat on pettää alta. Kaveri muuten kertoi etteivät he lyö rintalastaan, mutta hierovat sitä kovakouraisesti rystysillä tai "kääntävät" rintalihaksesta. Olin siis oikeassa, minua on "pahoinpidelty". Ruokakaan ei maistu, ei edes juominen suju. Oksettaa muttei kuitenkaan okseta. Voisin pyörtyä ihan millä sekunnilla tahansa, ihmettelen syvästi miksi niin ei ole vielä käynyt. Kurkku sentään on paremmassa kunnossa, kiitos Strepsilsien. Kaikki tuntuu olevan vain entistä sekavemmin. Miten asiat aina menevätkin näin solmuun? Miksi en saa vastauksia mihinkään? Joillekin on ilmeisemmin syntynyt väärä käsitys kun olen puhunut ihastuneeni Joonakseen. En ole ihastunut häneen sellaisella "rakkaus"-tavalla, ihan vain ihmisenä. Hänen hyvyyteensä, pyyteettömyyteensä, sisäiseen kauneuteen sekä siihen pieneen surullisuuteen joka näkyy aina välillä hänen silmäkulmassa. Olen ihastunut häneen enemmän persoonana. Tokihan olen pohtinut vakavempiakin juttuja, mutta tiedän ettei sellaisia tule enkä kyllä usko, että semmoisista mitään tulisi. Ystävä. Hyvä ystävä. Erittäin hyvä ystävä. Nuo tahtoisin liittää häneen. Jos hän kaiken tämän jälkeen vielä huolii minut elämäänsä.
Oikeastaan helpointa olisi käskeä teitä lukemaan mitä Joonas on kirjoittanut, mutta siinä ei ole ihan kaikkea. Pari edellistä iltaa (to ja pe) oli mennyt jotenkin vain paskasti. En osaa sanoa mikä minua vaivaa. Tämä kesän loppuminen, tämä välitila, paluu kouluun lähes 2 vuoden luimuilun jälkeen, se pakko käydä koulua, koska iskä maksaa sen... Ja kyllähän tuo Joonaksen lähteminenkin surettaa. Lupasin olla kirjoittamatta hänestä, mutta kirjoitin ihan vähän vain, joohan? Joonaksen täällä olo on ollut jotenkin rauhoittavaa. On ollut turvallista kun joku nukkuu vieressä. Pitänyt vähän huolta tekemättä mitään, tajuamatta edes tehneensä niin. Kuten Joonakselle lauantaina juttelin, kun hän tuosta ovesta lähtee vieden tavaransa ja jättäen avaimen emme tule enää näkemään. Hän ei ymmärtänyt miksi asian pitäisi olla niin ehdoton. Enkä minäkään sitä osaa selittää. Minun elämässä vain asiat menevät niin. Ihmiset tulevat ja menevät. Olen kai oppinut sen jo lapsena useiden muuttojen yhteydessä. Yrityksistä huolimatta kaikki kaverisuhteet vain kuolevat kasaan. Joonas on ystävä jota en halua menettää. Kuten hänkin blogissaa totesi, "Saattaa todennäköisesti ymmärtää minua paremmin kuin kukaan muu." Ei sellaista ihmistä tahdo menettää. Pelkään kuitenkin niin käyvän. Meitä kun ei yhdistä kuin samanlainen paska elämä. Arkemme ovat niin kaukana toisista ettei ole mitään miksi ne kohtaisivat. Pelottavassa tulevaisuudennäkymässä näen meidät vain kommentoimassa harvakseltaan toistemme blogeja. En halua sitä. Mutta en osaa muutakaan. Voi hyvä Jumala auta nyt edes kerran! Vaikken sinuun uskokkaan. Auta silti! Juttelin siis Joonakselle aika omituisia ja vähän sekaviakin. En ollut edes pöllyssä siinä vaiheessa. Olo oli vain outo. Jossain vaiheessa mainitsin kyllä tuon "musta tuntuu, että tänään päädyn vielä Hatanpäälle tai TAYS:n". Tarkoitin, että olisin itse kävellyt Hatanpäälle huutamaan miten paska olo minulla on. En todellakaan ajatellut meneväni ambulanssilla mihinkään, saati syöväni liikaa lääkkeitä. Jostain käsittämättömästä syystä keksin ne lääkkeet. Joonas istui koneella irkaten ja minä livahdin vesipulloineni vaatehuoneeseen. Suljin makkarin- ja vaatehuoneen oven jotta Joonas ei kuulisi mitään tai minä huomaisin jos hän hiipiisi selkäni taakse. Ensin pienimmät pillerit purkista, sitten pienemmän lääkelevyistä, sitten kaikki loput mitä vain löysin. Pohdin pitkään otanko Efexorin tabletteja, koska tiedän voivani pahoin niistä. Lopulta päätin ottaa nekin, samakos tuo kun kerran aloitettiin. Joonaksen ollessa tupakalla heitin huiviin vielä vajaa puoli pulloa salmiakkikossua. Tämän jälkeen kaikki on hieman sumussa enkä ole varma missä järjestyksessä asiat menivät. Joonas käveli ympäriinsä ja sanoi lähtevänsä. Kysyin onko hän ihan varma, että haluaa lähteä. Samaan aikaan taisin tulla tähän tietokoneen äärelle missä loput diapamit oli ja otin ne. Joonas tuli seisomaan taakseni ja totesi jäävänsä vielä hetkeksi. Hän myös kysyi soittaisiko ambulanssin. Käskin odottamaan vielä hetken. Miksi ihmeessä piti odottaa vielä hetki? Tämän jälkeen kaikki on lähes pimeänä. Muistan hämärästi oksentaneeni, muistan hämärästi jonkun lyöneen minua rintalastaan ja pääni huutaneen "lopeta nyt saatana toi hakkaaminen se sattuu!", en tiedä sanoinko tuota ääneen, tod.näk. en sillä sain useampia iskuja. Myöhemmin minulle sanottiin, että sillä on testattu tajunnantasoa, herkkä kohta mihin ihminen yleensä älähtää jos on vähänkään tajuissaan. Ambulanssista en muista mitään, enkä ensiavusta, ensimmäinen hämärä mielikuva on kun makaan tarkkailuosastolla huoneessa 1 ja joku puhuu minulle, saatoin jopa vastata jotain. Muistan myös hämärästi kuinka minut on siirretty huoneeseen 3. Sieltä heräsin joskus vähän ennen kuin toivat limaista pinaattikeittoa, joten kello lienee ollut 17-19? Jossain on siis 20 tuntia elämästäni. Pelottavaa. Tähän mennessä olen ollut poissa pelistä 2 kertaa ja molemmilla kerroilla kesto on ollut lähinnä 5-20 minuuttia. Sairaalassa minun kohdalle sattui yllättävän mukavaa henkilökuntaa. Jopa se söpö hoitsu josta Joonas mainitsi, oli muuten äärimmäisen ystävällinen, kiltti ja avulias. Jaksoi huolehtia kanssani saanko Joonaksen (jonka puhelin on rikki) kiinni, että saisin vaatteita ja kotiavaimet. Lopulta sain siskon kiinni joka pääsi irkkiin josta Joonas löytyi. Maanantai aamuna hän tulikin söpössä kirkkaan punaisessa Hervanta paidassa ja haalarit rennosti sidottuna vyötäisille. Pienen hiljaisuuden jälkeen uskalsin kakistaa suustani "anteeksi", johon Joonas vastasi "Ei mitä. Anteeksi, mä join kaikki sun viinat." Olen saattanut hänet vittumaiseen tilanteeseen, olen juoksuttanut häntä TAYS:lle... Mies on juuri pelastanut henkeni ja pahoittelee kun on juonut viinani? Onko tuollaisia ihmisiä oikeasti olemassa? Miksi se ei huutanut? Miksi se ei syytellyt? Miksi se ei moralisoinut? Miksi se ei tuominnu? Ei elämäni kaadu siihen, että hän joi pullon Saunalahtea, pari siideriä ja oman oluensa, mutta elämäni olisi kaatunut jos hän ei olisi soittanut ambulanssia. Tuolla sekunnilla tiesin, että tätä ihmistä en halua menettää. En tiedä miten hänet elämässäni pidän. En osaa. itkettää Ei helvetti, ei tätä ihmistä, älä vie minulta tätä ihmistä. Ainoa ystävä joka ymmärtää. Opeta minua pitämään kiinni, edes tämän kerran. Joonas, olen pahoillani. Anteeksi
Olen hengissä. Olen maannut viime päivät TAYS:in ensiavun tarkkailuosastolla (tjsp). Olen päivistä sekaisin. Ei, en tietäisi monesko päivä tänään on tai mikä viikonpäivä, kuukausi ja vuosi menisi varmaan oikein. Olo on heikko. En tajua miksi he päästivät minut jo kotiin. Sama se, kotona on aina mukavempaa. Silmät harittavat eikä sormet tottele. Postaan tarkemman selostuksen myöhemmin. Kunhan ensin saan tietää mitä on edes tapahtunut.
Autoa en osaa varastaa, mutta lääkkeitä osaan syödä. Olihan niitä siellä laatikossa vielä. Sorry isosisko. Ehkä sittenkin olit oikeassa ettei minulle olisi pitänyt antaa niitä pameja...eikä mitään muutakaan. Anteeksi myös Joonas. En tehnyt tätä saadaksesi oloasi paskamaiseksi. En tehnyt tätä sinun vuoksesi. En vain jaksa tätä kaikkea paskaa kerralla. Kuten sanoin, voin ottaa kasan lääkkeitä, voin viiltää ranteeni auki ja hypätä parvekkeelta, mutta sairaalassa minut vain paikataan ja laitetaan kotiin. En ole 15v. olen 25v. minun pitäisi osata huolehtia itsestäni. Näin se menee vaikkette ehkä usko sitä. Tuosta puuttu vajaa pullo salmaria.
Mulla on uusi unelma. Jos mä osaisin varastaa auton tekisin se. Itse autoon murtautuminen ei ole vaikea, lasi vain paskaksi, mutta en tiedä miten saisin auton käyntiin. Jos en ihan väärin muista jossain Turun ja Helsingin välissä on tie tehty keskellä kallioita. Upeita korkeita kallioita joiden välissä menee tie. Olisi yö. Tyhjä tie. Mulla olisi auto. Mä ajaisin niin lujaa kun ikinä uskaltaisin. Sopivan kauniin kallion kohdalla kääntäisi ihan vähän rattia ja iskeytyisin kallioon kovaa. Niin lujaa, että niillä kestäisi tunteja leikata autoa palasiksi. Niin kovaa ettei ne edes hälyyttäisi ambulanssia, koska se olisi turhaa.
Timon loputkin tavarat ovat pöydälläni. Enempää en löytänyt. Pari vaatetta, cd-levy ja kaulakoru. Se koru. Pitäisi sopia päivä jolloin vien ne. En halua. En halua Timon näkevän minua tälläisenä. Kädet punaisena arvista ja naama tuskasta vääntyneenä. Niitä kirvelee, joka saatanan sekuntti. En voi pitää pitkähihaista sillä kangas ärsyttää. Timo viesti jo eilen josko tulisi hakemaan kun oli täällä päin. Kieltäydyin, olin yksin kotona bentsopäissäni. En halua nähdä sitä säälikatsetta Timon silmissä. Sitä "juuri tuon takia minä sinut jätin". Ei nyt.
"Mä lähden kahden päivän reissuun." Siitä on jo 4 päivää. "Minä voisin tulla sinne." x 5. Valvon ja odotan, ei näy. "Tarvisin apua, autathan?", "tottakai!". Olen edelleen yksin. Nielen kiukkuni vatsaan, olen hiljaa, kärsin ja toivon, että joku niistä kerroista kävisi toteen. Alistun. Kyllä, Dadda, sinä olet sittenkin ehkä se viisaampi. Sinulla on sentään rohkeutta sanoa jos vituttaa. Minä sanon vain "ok" ja hymyilen kilttiä "ei, ei minua todellakaan haittaa"-tekohymyä. Yläasteella lupasin itselleni, että mummona suupieleni kääntyvät normaali asennossa ylöspäin, ei alas kuten suurimmalla osalla ihmisiä. Ehkä tämä hymy jonain päivänä jumittuu naamaani. Ehkä jonain päivänä ei pysty enää laskemaan suupieliäni alas. Ehkä minusta tulee ikiteko-onnellinen. "Kyllä rakkaani, ei se mitään rakkaani, kyllä minä ymmärrän. Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi, minä kyllä tiedän, että asiat joskus vain menevät niin." "Eihän tiedä mihin se auto pysähtyy ja tuulilasi särkyy... se on niin haurasta, jos on satasen vauhdissa."
Mulla oli joku juttu. Muukin kun se, että vasemmalla kädellä on hemmetin vaikea tehdä taideteoksia. Ainenkin se, että kotona voin katsella käsiäni ihastuksissa, mutta muille en niitä halua näyttää. Tätäkö se on? Niin ja se, että ei nuo tuo nyt niin kaunis ole, mutta aamulla se on kaunista punaista viivaa. Nyt lähinnä tuollaista turvonnutta jossa on seassa muutama hyytynyt veripisara. En edelleenkään muista mikä se juttu oli... Ehkä muistan sen jossain vaiheessa ja postaan siitä. Siihen asti heippa. edit 1.29: Käy tupakalla ja heti muistuu. Mun piti mennä vahtimaan inulin vauvaa huomenna. Yöllä/aamulla laitoin kuitenkin viestin ettei ole ehkä järkevää päästää minua huoletimaan pienestä lapsesta. Vaikka lapsi nukkuukin koko sen ajan en silti antaisi pientä ihmistä vastuulleni. En nyt. Inuli tokaisi, että ehkä on parempi näin tms. Se kuullosti lähinnä "Älä sä jumalauta tule lähellekkään mun lasta! Tapat sen kumminkin!". Johon inuli totesi "Et sinä ketään tapa, et edes itseäsi, saati toisia". Miten oikeassa se nainen aina onkin. En, en tappaisi ketään, edes itseäni. Silti koen, että itsensä vahingoittaminen on parempaa kun tappaminen.
Se sama fiilis hiipii taas jäseniin. Olen ihaillut käsivarttani koko päivän, se on itseasissa aika kaunis. Taideteos. Pohdin voisiko sitä jatkaa vai menisikö se pilalle jos siihen lisäisi vielä poikkiviivoja. Vai pitäiskö tehdä kokonaan toinen taideteos. Hmm... Ensin on kyllä turrutettava kipukynnys pameilla, vaikka edellisetkin tuntuvat vielä vähän vaikuttavan. Eipähän tarvisi niin paljoa. Pamit ja mattoveitsikin on edelleen tuossa pöydällä, ei tarvitse edes hakea niitä. Kumpa osaisi vetää vitutuskännejä, asiat menisivät paljon helpommin. Ja jätetään se säälipaska sinne omaan päähän. En jaksa sellaista selän takana tapahtuvaa säälittelyä ja voivottelua. Enkä kyllä mitään tekoymmärrystäkään. Päivän hyvä uutinen on, että saan kissoja. Minut on huolittu ensikodiksi. Ei tarvitse olla enää koskaan täysin yksin.
Ei tämän näin pitänyt mennä. Minun piti olla hiljaa. En olisi saanut kirjoittaa tänne mitään. Jos postauksien poistaminen ei sotisi niin pahasti periaatteitani vastaan poistaisin viimeiset kolmetoista postausta tai jopa kaikki jossa puhutaan pitkästä miehestä. Olisi pitänyt antaa vain asioiden mennä omalla painollaan, ei olisi pitänyt ajatella mitään. Vihaan tätä kaikkea. Jos olette täällä vain Joonaksen takia niin voitte lähteä. En halua enää puhua aiheesta. Olen tehnyt hänelle tilanteen jo aivan liian tukalaksi. Hän tuskin edes uskaltaa tulla hakemaan tavaroitaan. Ei, en aja häntä pois. Pitäisi mielelläni hänet täällä. Itsesuojeluvaistoni vain käskee aukomaan päätää ja "ajamaan" hänet pois etten satuttaisi itseäni liikaa, etten tekisi Joonaksen olosta pahempaa. Tyhmintä lienee se, että jos hän tulisi tänne en sanoisi asioista sanallakaan. Käyttäytyisin kuin aina ennenkin. Kylkeen kirvelee aivan perkeleesti. Käsi sen sijaan ei tunnu miltään. Olen huono ihminen.
112: Hälyytyskeskus Elina: Terve. Olis tällänen tilanne. Mä olen napannut tässä diapameja ja viillellut itseäni. Kannattaako mun menne Hatanpäälle vai saanko vaan lämmintä kättä? 112: Onko ne miten syviä haavoja? Elina: Ei, tuollasia pinnallisia. Mutta en tiedä mitä tässä yön mittaan vielä tapahtuu. Parvekkeeltakin tekisi mieli hypätä. 112: Siellä on kolmen neljän tunnin jono. Soita aamulla omalle lääkärille. Elina: Selvä. 112: hei. Elina: hei Näinkö tämä todella menee? Eikö sitä kiinnostanut edes mun tausta? Tai miksi olen tehnyt itselleni jotain? Mitä mahdollisesti voisin tehdä vielä yön aikana? Ei jumalauta. Mitä pitää tehdä, että otetaan vakavasti? Olla teini, viillellä itsensä kuiviin, hypätä parvekkeelta ja joutua psykoosiin? Luuliko se nainen, että jätän tämän tähän. Aijaa, ei kannata mennä Hatanpäälle, jo menenpä nukkumaan, kyllähän tämä aamulla voidaan sitten selvittää. Paskat. Koskahan opin ettei itselleen kannata soittaa apua.
Unohdin mitä mun piti kirjoittaa. Kirjoitan sitten vaikka jotain kakkaa. Mieltäni on painanut jo jonkun aikaa kuinka moni kuvittelee, että olen mustasukkainen pitkän miehen menoista ja naisista. Itseasiassa en ole tai kaippa sitä joku voisi kutsua sillä. Minä koen olevani vain epävarma, itsestäni, omasta kelpaavuudestani. Kuten tiedämme, minussa ei ole ulkoisesti mitään mitä pitkä mies ihannoin. Hän ei myöskään ole antanut mitään vastauksia vuodatuksiini. No ei kai jos se ei sua kerta halua. Koen asemani todella hataraksi. Jos tietäisi edes suurinpiirteen tilani, pitääkö hän edes minusta, onko hän edes ihastunut minuun, voisin rauhassa kuunnella täydellisten naisten unelmointia. Eikä noiden viiltojen teko muuten sattunut yhtään. Ensimmäiset kirpaisi hieman, mutta sitten se tuntui vain hyvälle nähdä veripisaroita. En nyt vuoda tyyliin kuiviin, mutta kirkuvan punaiset naarmut sain aikaan. Ja kohta varmaan jatkan. Pamejakin olen ottanut enemmän kun koskaan tähän mennessä (kerralla). Ei niihin muuten kuole, ei edes isoihin määriin. Tarkistin asian. Samoin jatkan unelmointia siitä, että kaikki kääntyy vielä hyvin. Vaikka se turha toive onkin. On parempi olla pessimisti kun optimisti, opitimistina pettyminen on kahta karvaampaa. Ainii! Nyt muistan sen postauksen syyn! Kuten tuolla jossain alempana asiaa jo sivutin niin on helpompi vittuilla ihmiselle josta välittää kun kertoa totuus. Vittuilemalla saat toisen perääntymään, saat toisen luulemaan ettet välitä. Vaikka totuus on, että välität. Sitä vain pelkää, itsensä puolesta. Anteeksi että vittuilen sinulle, anteeksi että ole bitch, anteeksi että kuullostan katkeralle ja säälittävälle. Olen vain epävarma. Pelkään jääväni yksin.
Nyt mä olen sen tehnyt! Viiltänyt itseäni (mattoveitsi on aika saatanan terävä) niin syvälle, että veri nousi pintaan. Vau. Nyt tiedän mikä siinä veressä on se juttu. Kuhan pamit kilahtaa päähän voin saada aikaa vielä kauniimpia viivoja! Eikä kirvelyäkään varmaan enää tunne. Loistavaa! Jos mulla olisi digikamera jakasin teidän kanssa nuo taiteellisen kauniit viivat kädessäni! Ja kyllä, mä olen 25v en 15v. :D
En uskalla mennä edes tupakalle. Pelkään hyppääväni parvekkeelta alas. Tahdon lentää, leijailla korkealla taivaalla, jossa mikään ei tunnu miltään. En halua edes hengittää. Kumpa mikään ei olisi mitään. Kumpa en tuntisi mitään. Kaikki olisi vain olematta. Kumpa ei olisi mitään. Pelkkä tyhjä ääretön hiljaisuus. Ei mitään. Tekisi mieli mennä Hatanpäälle (päivystys), mutta eivät he osaisi tehdä minulle mitään. Laatikossa on rauhoittavia, mutta ei nekään auta tähän. Voisin syödä ne kaikki ja sammua. Heräisin aamulla eikä mikään olisi toisin, vituttaisi vain. Syksy ja talvi on lempivuodenaikojani, mutta vihaan tätä välitilaa. Ei ole enää kesä eikä vielä syksy. Ei ole oikein mikään. Makaan vain sohvalla ja itken. Itken sitä etten voi olla olematta. Itken, koska tiedän ettei tähän ole mitään mikä auttaisi.
Nyt riitti! Mä haluan sen kissan ja heti! Mä en aio odottaa enää, että saisin rahaa kasaan, mä en aio odottaa enää sopivampaa hetkeä. Kaikki sanovat, että jos mulla ei ole varaa ostaa sitä kissaa (60e) nyt niin miten mulla olisi vara elättää kissaa/kissoja ensikotina. Koska se 60e tarvitsee kerralla. Tavalliset hiekat, ruuat ym. eivät keräänny samalla sekunnilla. Niistä tulee arkipäiväkuluja. Kyllähän ne kuukausitasolla varmasti ovat paljon, useampia kymppejä, mutta ei se tunnu samalla. Niitä ostetaan kun on tarvis, ihan kuten maitoa tai pyykinpesuainetta. Nyt vielä pitäisi saada KKY ihmiset kiinni, tieto olenko sopiva hoitaja ja onko kissoja. Tuosta edellisestä postauksesta vielä vähän. Yhteydenpito on jännä juttu. Suurimmalla osalla ihmisiä on ystäviä, tuttavia tai edes puolituttuja kaukaa menneisyydestä. Minulla ei. Olen ollut ainenkin neljässä eri hoitopaikassa pienenä, olenko yhteydessä yhteenkään sen aikaiseen kaveriin? En. Olen ollut 11 eri koulussa, olenko yhteydessä yhteenkään vanhaan koulukaveriin? En. Minulla on ollut yli 20 kämppäkaveria, olenko yhteydessä yhteenkään? Yhteen. Minulla on ollut satoja työkavereita, olenko yhteydessä heihin? Yhteen...puoliksi. Minulla on kymmeniä ex-miehiä (vain yksi vakava tapaus tosin), olenko yhteydessä heihin? En. Irkissä olen nähnyt satojen menevän ja tulevan, olenko yhteydessä heihin? Vain heihin jotka näen siellä nyt. Minulla on yli 20 serkkua, olenko yhteydessä heihin tai muihin sukulaisiin? Vain kahteen...puoliksi (jos vanhempia eikä siskoa lasketa). Lopputulos? Todella surkea. Kävin Daddan kanssa eilen pitkän keskustelun irkissä miesten ja naisten erosta. Siitä miten kannattaa toimia parisuhteessa. Kerron siitä myöhemmin lisää. Nyt tyydyn vain alistumaan, leikkimään marttyyriä, kuten Dadda sanoisi, minä sanoisin minä hyväksyn. En koskaan tule saamaan pitkää miestä. Aina ei saa mitä tahtoo, ei edes joka kerta. Sellaista tämä elämä on. :) "Mut sä vain olet tuollainen leijonamielinen, muista huolissaan otat kaiken vastaan, vaikket aina jaksaiskaan et osaa odottaa pahaa, mut se tulee vaan. ei ole helppoo sullakaan sä laitat vastaan tosissaan mut sä vain olet tuollainen kiltti ja kaunismielinen"
Suihku ja sänky on edelleen parhaita paikkoja miettiä asioita. Suurin pelkoni tällä hetkellä on, että pitkä mies tulee kotiin, pakkaa tavaransa ja ilmoittaa lähtevänsä. Antaa avaimen käteeni ja kiittää majoituksesta. Siinä se. Ei mitään enää. Humps, sinne meni...lopullisesti. Luvataan nähdä, luvataan olla yhteydessä, luvataan kuu taivaalta. Sinä päivänä kun hän tuon tekee sinä päivänä me näemme viimeisen kerran. Sinä päivänä kaikki tämä lakkaa olemasta. Ehkä juttelemme satunnaisesti irkissä, ehkä kommentoimme toistemme blogeja, ehkä muistamme toisemme aina joskus niinä hiljaisina hetkinä. Tai sitten emme. Se pelottaa. Sillä se todistaa tämän kaiken olevan vain valhetta.
Mä olen puhunut viime postauksissa ihan liikaa, asioista joista pitäisi vaieta. En tiedä pitäiskö katua vai ei, maito on jo lattialla. Toisaalta, en ole oikein hyvä katuja etenkään jos pitäisi katua jotain mitä on tehnyt itselleen. Minun moka, minä kärsin. Psyki kysyi eilen kriittisen kysymyksen pitkästä miehestä. "Ettekö voisi olla ystäviä?" Emme? Minä en osaa olla ystävä. Minä olen vain se kaveri jota nähdään pari kertaa vuodessa jos sitäkään. Minä olen se joka unohdetaan, koska ei ole mitään erityistä syytä nähdä. Minä olen se joka unohtaa, minä olen se joka lakkaa pitämästä yhteyttä. Niinhän se aina on mennyt elämässäni. Tuolla jossain on kasapäin ihmisiä, entisiä koulukavereita ym joihin voisin olla yhteydessä, mutta miksi? Kohta minä kuitenkin taas muutan pois, kohta kaikki taas vaihtuu. Ei minulla ole juuria. Ei minulla ole hiekkalaatikkokavereita. Ei minulla ole ollut bestiksiä. Miksi höpistä turhan päiväistä paskaa hiljaisuuden täytteeksi? Miksi vaivautua kun ei se kuitenkaan kestä? Ei se ole kestänyt ennenkään.
Mä en olisi saanut ihastua näin pahasti pitkään mieheen. Kaikki olemassa olevat säännöt kieltää sen. Silti huomaan kaipaavani hänen olemassa oloa, läsnäoloa, kosketusta, kaikkea. Pahinta lienee tämä tuska. Tiedän ettei mistään tule mitään, mikään ei johda mihinkään, vaikka ei sillä loppuen lopuksi ole väliä en edes tiedä haluaisinko tämän johtavan niin pitkälle. Ei niin, jotain sentään olet oppinut, ei se ole ihastunut suhun, sä olet sille jopa vähemmän kun lelu, sä olet sille mitätön. Se on vain niin kiltti ettei kehtaa sanoa mitään. Olen pelkkä hyväntekijä, asunnon lainaaja, kiltti ihminen, joku jonka ystävällisyyttä voi käyttää hyväksi. Silti en voi tunteilleni mitään. En voi sille mitään, että elämääni on astunut kiltti, hyväsydäminen, ystävällinen ja ymmärtäväinen mies. Juuri sellainen jota olen kaivannut koko elämäni. (Ja nyt itken.) "Tietää sinusta liikaa. Tuntee sinut jostain aiemmin." "Ja vaikka heikkouteni ja hulluuteni näytän. Niin ota minut tosissaan." Stella (kiitos jn levystä) osaa sanoa juuri oikealla hetkellä ne oikeat sanat. Olen elänyt liian kauan paskassa maailmassa, maailmassa jossa olen yksin. Ympärilläni on ollut ihmisiä, hyvin läheisiäkin, hyvin rakkaitakin. Silti olen ollut aina yksin. Aina on pitänyt peitellä heikkoudet, aina on pitänyt salata jotain. Nämä sivut ovat ehkä olleet ainoa paikka missä olen kertonut, enkä aina täälläkään. En ole voinut kertoa sillä kukaan ei ymmärrä, kukaan ei hyväksy, ihmiset vain karttaisivat, halveksuisivat ja säälisivät. Edes Timo ei halunnut koskea jos tiesi minun olevan sekaisin. Ihminen jonka piti rakastaa minua sydämen pohjasta. Jopa hän vältteli minua, jopa hän sääli eikä hyväksynyt minua sellaisena kun olen. Ensimmäistä kertaa elämässä tiedän ettei minua tuomita. Saan olla heikko, saan tehdä typeriä tekoja, saan olla itsekäs ja vahingoittaa itseäni. Tiedän ettei hän tuomitse. Niinhän sä luulet. Hän ei tuomitse, koska tekee itse samoin. Mutta en kelpaa. En saa vastausta mihinkään. En tiedä mistään mitään. En tiedä mitä/mikä olen. Kaikki E:t, M:t, L:t, T:t ja sen sellaset pesee sut mennen tullen. Sulla ei ole mitään mitä niillä on. Sen sä tiedät. Jos saisin yhden toiveen. Edes yhden. Toivoisin vastauksia. Ja halausta, mutta se on jo toinen, se olisi liikaa.
keskiviikkona, elokuuta 18
Älä päästä syömishäiriöistä kauppaan kun tämä on juuri saanut "liikaa" rahaa. Vartissa kerkesin keräämään korini kukkurallalleen kaikkea enemmän ja vähemmän tarpeellista. Vartissa kerkesin myös tuhoamaan pitsan, suklaapatukan ja puoli litraa jäätelöä. Kolan sentään jätin ostamatta. Oksettaa.
Mistä tietää kesän olevan ohi? Radiossa soiva Jamie Cullum These are the days "I feel the stillness of the sun and I feel fine" nauraa minulle. Pussilakana ei riitä enää peitoksi, tulee kylmä, tarvitsee täkin. Pää ei käänny enää jokaisen edes puoliksi komean miehen perään. Pilke on kadonnut silmistä, kukaan ei enää flirttaile. Parvekkeen ovea ei voi pitää auki yötä päivää. Tupakalla ollessa tarvitsee pitkähihaisen. Kävelykadun torimyyjällä ei ole enää kirsikoita eikä mansikoita, sitä vastoin hänellä on viinimarjoja ja sieniä. Aurinko ei enää saa silmiä sirrilleen. Aurinkolasit eivät enää näytä seksikkäälle. En nosta nenääni enää taivaisiin ja nuuhki kuumaa kesää. En hymyile enää kaikille vastaantulijoille. En tunne itseäni enää jumalattareksi. Mikään ei ole enää huoletonta, ei edes "rakastuminen". Ihastuminen vaihtuu raastavaksi tuskaksi olkien kohautuksen sijaan. On palattava arkeen. On noustava ajoissa ja hoidettava asiansa. On ajateltava tekemisiään kuukausien päähän. On otettava vastuu itsestään. On tehtävä elämälle jotain. Kukat kuihtuvat ja minä niiden mukana. Mutta Stella sentään toimii. Piste. Kun puhalletaan tulta tähän sammuvaan hiileen Se savullansa meitä tukehduttaa Ja jos vain muistellaan jäädään kiinni ikuisuuteen Eikä eletä ollenkaan Kaikki tämä vähäkin vain tuhotaan Rohkeempaa on luovuttaa Kyllä sinä muistat kuinka katse viiltelee Kyllä sinä tiedät miten lehdet putoilee Kaikki on jo nähty siksi pisteen nyt teen Anna jo olla Anna mun olla ja unohtaa Kun nyt jutellaan voidaan hyvin katsoa silmiin On nähty nämä seinät ennenkin Mutta ei saa koskettaa, ne aamut meidät imee vain kuiviin Ei tästä tule näin valmiimpaa Ehkä on jo aika irrottaa Kai saa nyt luovuttaa…? Kyllä sinä muistat kuinka katse viiltelee Kyllä sinä tiedät miten lehdet putoilee Kaikki on jo nähty siksi pisteen nyt teen Anna jo olla Anna mun olla ja unohtaa Kyllä minä tiedän kuinka kehomme kietoutuu Kyllä minä muistan mille ihosi tuoksuu Jos tulevatkin vuodet käsiimme vain rikkoutuu En jaksaisi olla Anna mun olla ja unohtaa…
Annetaan olla? Eihän tästä tule mitään? Vai mitä?
Joskus kaikki pienikin kasvaa suureksi. Aamulla väsytti eikä yhtään huvittanut nousta vaikka psykille onkin kiva mennä. Nukuin auttamattomasti liian pitkään kuvitellen, että kyllähän minä kerkeän kun vaan pistän vauhtia. Jaa kerkeän vai. Ensin myöhästyin bussista. Kerkeämääni bussiin paukkasi liuta ekaluokkalaisia. Bussi pysähtyi joka saakelin pysäkillä. Kuski odotti tyttöä joka juoksi kymmenien metrien päästä bussiin. Viereeni istui haiseva puliukko. Myöhästyin psykilta vain kymmenen minuuttia. Psykin jälkeen ajattelin kävellä sossuun ja labraan. Lopulta päätin mennä bussilla, koska ajattelin sossun sulkevan ovensa klo 15 ja kävellen en kerkeisi siihen. Valitsemalleni pysäkille ei tullut bussi ainenkaan kymmeneen minuuttiin. Sossun pihaan oli parkkeerannut 2 palvelubussia, yksi huoltoauto ja taksi. Mistä vitun välistä pitäisi mahtua kulkemaan? Hissi oli täynnä haisevia mummoja joilla kesti viisi minuuttia tulla ulos ja jäin lähes ovien väliin yrittäessäni sisälle hissiin. Sossu oli kiinni. Alas mennessä hissi oli jälleen täynnä haisevia mummoja rollaattoreineen. Vitutti liikaa, en jaksanut lähteä enää labraan. Minun tuurilla sekin olisi ollut kiinni. Eikä iskä ole vieläkään laittanut rahaa. Kesäkin on auttamattomasti ohi. Siitä lisää myöhemmin.
Tiedättehän kun on tarpeeksi epävarma alkaa rakentaa sitä typerää "suojamuuria". Sitä minä teen juuri nyt. Pitkä mies tietää liikaa ja vaikka enimmäkseen olenkin sen kanssa oikein sujut, välillä en ole. Vittuilemalla voi näyttää ettei satu. Vittuilemalla voi väittää ettei kiinnosta. Vittuilemalla voi perua kaiken mitä on sanonut, vaikka kyllähän me tiedämme ettei se mihinkään peruunnu. Vaan jos toinen ei reagoi niin pakkohan sitä on itseään suojella. Eikö? Painu siis vittuun. Häviä! Anna mun olla! Pakkaa kamasi ja häivy! On helpompi työntää toinen pois kun kohdata oma epävarmuus. Enkä minä oikeasti pitkää miestä pois aja. Se on vain tuo se joka huutaa korvaani. Taidan sammua.
Mulla on ollut paljon asiaa viime aikoina... Se sama vitutus tuntuu palaavan mikä iski eilen illalla. En edelleenkään tiedä mikä sen pohjimmainen syy on. Tiedän vain olevani turhautunut ja kiukkuinen itselleni. Tällä kertaa asunnossani ei ole ketään muuta (itseasiassa olisi varmaan parempi, että olisi), voinpahan itkeä rauhassa. Kaikki on vain välillä niin vaikeaa. Hetken kerkeän olemaan oikein onnellinen ja tyytyväinen siihen miten asiat menevät, mutta samassa kaikki kääntyy päälaelleen ja taas mennään lujaa. - Tuntuu niin turhalle teeskennellä, haluan niin kovasti kertoa kaikesta. Haluan niin kovasti tilittää tunteistani ja ajatuksistani pitkää miestä kohtaan. - Nainen hyvä, älä ole hullu. Muista mitä blogasit aikaisemmin. Ei miehelle pidä kertoa kaikkea, ajat sen vain pois sillä. Ne "säärikarvat" eivät lisää kiinnostusta. Pidä se turpasi kiinni. Kärsi. Vain kärsimällä voit saavuttaa sen mitä tahdot. - Entäpä jos en halua kärsiä? Entäpä jos olen valmis heittämään kaiken yrittämisen hukkaan helpottaakseni oloani? Mitä pahaa siinä voi olla jos kerron sen mitä todella ajattelen? Eikö totuus pitäisi kuitenkin olla loppujen lopuksi se paras vaihtoehto? - Et siis vieläkään ole oppinut. Kuinka monta miestä olet saanut pidettyä lähelläsi kertomalla totuuden? Et yhtään. Typerys. - Mutta kun mä en jaksa elää näin. - Niin, koska olet tyhmä etkä ymmärrä näitä sääntöjä. Osaat kyllä neuvoa muita miten toimia miesten kanssa, mutta itse olet siinä surkea. Luulet ettei säännöt kosketa sua. Luulet, että sä olet jotenkin erilainen. Sä olet samanlainen, ei, sä et ole samalainen kun muut, sä olet...sä olet yksi helvetin idiootti. - Mutta kun. - Sun ja sun vitun mutat. Omahan on nahkasi. Älä tule mulle itkemään kun jäät taas yksin. - Mutta kun mulla on sitä ikävä. Mä haluan pitää sen lähelläni. En mä siitä mitään miestä itselleni halua (tai jos se haluaa minusta naisen itselleen niin kaippa sitä voi miettiä), haluan sen vaan lähelle. Eihän siinä mitään pahaa voi olla? Eihän semmonen voi pelottavaa olla? Vai sitäkö se on? Siksikö se lähti pois? Vai olenko mä vain niin ei sen tyyppiä? Enhän mä ole teini, enkä mä ole pitkä, enkä mä ole laiha, enkä mä ole fiksu, enkä mä ole...mitään. Ainoa millä voin kilpailla on se, että tiedän miltä siitä tuntuu, tiedän mitä se on kokenut, olen kokenut ne samat asiat. Tosin se taitaa olla jo kurkkua myöten täynnä tuota "tiedän"-juttua. Mutta enhän mä pyydä edes paljoa, enhän? Mä vain toivoisin sen olevan hetken osa mun elämää. Mä vaan toivoisin, että hetken saisi tuntea, että en ole yksin. Ihan vain hetken. Edes muutaman viikon? Mä haluan vain huomata, että maailmassa on olemassa miehiä jotka tietävät millaista mun elämä oikeasti on. Tarkoitan nyt siis sisältä, en ulkoista paskaa. Onko se liikaa pyydetty? Onko liikaa pyydetty jos haluaa olla haluttu? Onko liikaa pyydetty jos haluaa tulla kosketetuksi, niin fyysisesti kun psyykkisesti? - On. Sinä typerä pikku lutka. Kyllä sä tiedät mikä sun kohtalo on. Kyllä sä tiedät, että kukaan mies ei halua sua. Tai haluaa joo, sä olet kiva pano, mutta ei sussa muuta sitten olekkaan. Kuka helvetti sua kehtaisi edes näyttää vierellään...läski huora. - Niin kai sitten. Anteeksi, että epäilin. Anteeksi, että kysyin. Anteeksi, että toivoin. Anteeksi, että vaivasin. Anteeksi...että olen sun riippana...kuolisin pois, mutta samalla joutuisin tappamaan myös sinut.
Olen saanut parissa päivässä useammankin lukijan lisään Pinserin kautta. Sinälläänhän muutama ei ole erityistä, mutta Pinserin listalla olen jumittanut samoissa lukijamäärissä alusta lähtien. Järkyttävintä on, että uudet lukijat tulevat 50 suosituimman blogin takaa. "Parhaat" kirjoittajat ovat noteeranneet minut. Pieni osa minua pelkää, että he tulevat vain Tumppu von Tumpun takia. Entä jos joku päivä lakkaan kirjoittamasta Joonaksesta? Katoavatko ihmiset? Ovatko he täällä vain vakoilemassa mitä Joonaksen elämässä tapahtuu? Se varsinainen aihe oli ihan muu. Katsoin tuossa Nelosen dokkaria syömishäiriöisistä, kerrankin ihan hauskasti tehty eikä liian saarnaava. Tämän kuun Cosmossa oli myös juttua ortoreksiasta, muutama kuukausi sitten taisi olla anoreksiasta ja bulimiasta. Kiukuttaa. Joskus todella toivoisin olevani anorektikko, bulimikko tai ortorektikko, ainekin minun sairauttani paapottaisiin mediassa. Ainenkin minä saisin huomiota. Ainenkin joku uskoisi minun olevan sairas, edes lääkäri tai terapeutti. Nyt olen vain laiska, tyhmä ja saamaton läski joka ei välitä ulkonäöstään. Typerä lehmä joka mättää epäterveellistä ruokaa suuhunsa jota ei liikunta kiinnosta. Miksi anorektikot ovat kauniita? Miksi bulimikkoa säälitään? Miksi ortorektikkoa pidetään itsehillinnän jumalana? Miksi ahmija on tyhmä?
Suihkussa tuli mieleen vähän lisää. Ensinnäkin kiitos, taas kerran, Joonas. Et säikähtänyt, et pelännyt, ennen kaikkea et jättänyt yksin. Et ollut Timo. Niin monta yötä olen valvonut pelon vallassa vaikka samassa sängyssä olisi ollut ihminen joka olisi voinut lopettaa kärsimykseni hetkessä. Siinä hän on maannut ottamatta edes selvää miksi oloni on niin kamala. Timo, vetosit aina siihen, että paskan oloni syy on kuitenkin sinä. Olen vihainen sinulle. Sinun takia olen saanut jälleen kohtauksen. Vaikka asia ei aina edes ollut niin. Se oli syysi olla tekemättä mitään. Tiedätkö mitä. Siihen ei kuole. Et kuole vaikka autat toista. Et olisi kuollut vaikka olisit ottanut kiinni. Joonas ei tiennyt mikä häntä kohtaa kun hän avasi makkarin oven. Hetkeä aiemmin olin heittänyt kirjan seinään. Mistä hän tiesi etten heittäisi häntä jollain? Mistä hän tiesi etten huutaisi? Mistä hän tietäisi etten olisi lyönyt ja potkinut? Mistä hän tiesi etten olisi heittänyt häntä raivon vallassa ulos asunnostani? Ei mistään. Hän ei ole koskaan aiemmin todistanut kohtauksiani, mutta silti hänen omatuntonsa ei antanut minun jäädä yksin. Ja hengissä hän selvisi. Ei korjannut kuolema vaikka uskaltikin mennä tilanteeseen jossa olisi voinut sattua mitä vaan. Haista sinä Timo paska. Sinä olet julma ja kylmä. Myöskään siihen seksiin kohtauksen jälkeen ei kuole, päinvastoin, se tekee olosta vielä paremman.
Olen pahoillani jos edellinen teksti loukkasi. Olin turhautunut ja vihainen, olen edelleen turhautunut, mutta sen ehkä vielä kestää. Olen alaston. On minulla peitto ympärilläni, mutta siis noin kuvainnollisesti. Ihmeiden aika ei ole ohi tai sitten maailmassa on pala hyvyyttä. Sekavaa hyvyyttä tällä kertaa, mutta silti. Pitkä mies luki edellisen tekstini ja hetken päästä hän tuli viereeni makaamaan. Varovasti hän kosketti selkääni ja lopulta otti tiukkaan halaukseen. Minä makasin hiljaa, tärisin, kramppailin, itkin ja lähes aloin huutamaan ääneen, että se menisi pois. Olin niin lähellä alkaa puhumaan sille ääneen, niin lähellä. Jokin järki päässä kuitenkin käski olla hiljaa. En ole varma olisiko pitkän miehen ymmärräys yltänyt ihan sinne asti. Tiedättehän sen kun miehen edessä pitää näyttää parhaansa. Ei kiinnostavan miehen viereen mennä pitkillä säärikarvoilla, hajonneissa verkkareissa tai naama punaisena flunssasta. Ei miehen edessä myöskään saada paniikki- tai mitään muitakaan kohtauksia. Vaan nyt olen totaalisen alasti hänen edessä. Hän on nähnyt minut heikoimmalla hetkellä mitä ikinä olen. Tila mitä olen salannut muilta (etenkin miehiltä) viimeiseen hengenvetoon asti. Periaatteeni sotii tälläistä vastaan ja lujaa. Älä koskaan, koskaan paljasta heikointa kohtaasi kenellekkään. Älä koskaan luota kehenkään niin paljoa. Ihmiset ovat pahoja, he käyttävät saamiaan tietoja väärin, ehkä ei tänään, mutta jonain päivänä. Minä olen hullu.
Vituttaa. Tekisi mieli sanoa vittuako se sinulle kuuluu. Tekisi mieli lyödä. Tekisi mieli huutaa. Tekisi mieli rikkoa jotain. Tyydyn ottamaan diapameja, saattepahan lisää juoruttavaa. En minä tuosta linkityksestä niin vihainen ole vaikka olisihan se ollut reilua kertoa. Se ei vain taida olla Blogistanissa tapana. Samapa kai tuo. En oikeastaan tiedä miksi olen vihanen. Tai tiedän. Vihaan itseäni. Vihaan omaa typeryyttäni. Joka helvetin kerta menen samaan lankaan. Joka vitun kerta kuvittelen, että nyt. Tämä ihminen ymmärtää. Tämä ihminen huomaisi. Olen niin vihainen itselleni, että tekee mieli itkeä. En voi. Joudun jopa pidättelemään kyyneliä. En voi näyttää vihaani millään tapaa. Asunnossani on toinen ihminen, ihminen jolle en halua näyttää vihaani, en tällä kertaa. Tämä sama kuvio on toistunut elämässäni liian monta kertaa. Jumalauta, että yksi kirjoittaminenkin voi olla vaikeaa! Vihaan joka saatanan typoa jonka kirjoitan ja voitte uskoa, että niitä tulee kun on raivosta sokea! Tekisi mieli huutaa, heittää näppis seinää. IHAN MITÄ VAIN! Vaikka hypätä parvekkeelta. Ei siihenkään saatana kuolisi, paska kolmas kerros, mutta ehkä se sattuisi fyysisesti niin, että tämä raivo helpottaisi. Hengitä, hengitä hyvä ihminen. Revi vaikka sormet sijoilta, mutta hengitä! Menen pois, tunnen nuo saakelin silmät selässäni. Odottavan katseen koska väistyisin ja menisin pois. Jos jotain voi tältä yöltä odottaa niin sekoamista. Jeejee. Äläkä jumalauta pyydä anteeksi tai lyön ja lujaa. En jaksa enää yhtään pahoittelua. ps. Ihan muistelun kunniaksi on lisättävä tähän "miten toimisi Timo". Timo ei sanoisi mitään, ei koskisi, ei mitään. Antaisi minun seota yksinäni. Itkeä ja raapia niskani verille, mutta kosketa ei. Hulluus voi vielä tarttua. Ihan vaan pari pamia vielä, ei sen enempää...eihän...
Aijoo, yksi pieni juttu jäi tuosta edellisestä. Vaikka en olisi pitkään mieheen enää missään yhteydessä hänen muutettua täältä pois olen silti tyytyväinen. Tiedän edelleen, että tuolla jossain on joku joka ymmärtää. Minun ymmärtäminen ei olekkaan sula mahdottomuus.
Makasin viime yönä hereillä (kun pitkä mies kävi herättämässä) ja tajusin olevani onnellinen. En tiedä johtuiko se siitä, että olin juuri saanut useammankin kerran vai jostain ihan muusta. Koska saaminen on niin tuttua ettei se voi aiheuttaa tuollaista onnenpuuskaa, naiset eivät koe olevansa supersankareita seksin jälkeen, jäi pohtimaan mistä hemmetistä sitten on kyse. Eräs päätelmäni oli se, että ensimmäistä kertaa elämässä minun ei tarvitse peitellä, salata, hävetä tai nöyristellä sairauteni takia. Jos sekoan voin seota rauhassa. Voin kertoa pitkälle miehelle kuinka näen näkyjä tai kuinka ahmin ruokaa. Ahmimisesta en ole koskaan puhunut kenellekkään ääneen, etenkään miehelle. Luotan siihen, että hän tietää mitä hulluna olo on eikä tuomitse. Olen ollut jopa hilkulla kertoa hänelle palanneista kohtauksista. "Se" jolle on kyllä keksittävä vielä joskus parempi nimi. Ne jotka eivät ole lukeneet koko sivuja tai ovat jo unohtaneet, tässä pieni kertaus. Joskus niinkin kauan sitten kun Otavassa (1996?) tuo toinen alkoi elää omaa elämäänsä. Istuin sängylläni jalat ristissä ja keinutin itseäni kuten äidit keinuttavat pientä vauvaa sylissä. Revin hiuksiani ja tappelin itseni kanssa. Toinen puoli päätäni huusi minun olevan tyhmä, ruma, saamaton, ihminen jota kukaan ei koskaan ole rakastanut eikä kukaan koskaan halua. Toinen puoli yritti epätoivoisesti väittää vastaan. Jostain syystä tämä hyvä puoli on aina ollut alakynnessä, johtuu ehkä siitä, että se on aina joutunut puolustelemaan. Lopulta kaksi tappelevaa "hahmoa" päässäni oli liikaa ja ajoin sen pahan pois. Sen sijaan, että se olisi kadonnut lopullisesti se jäi asumaan viereeni. Ensin se asui vuosia niskassani. Kuvasin sitä monesti käärmeeksi jonka häntä kulkee selkärankaani pitkin ja pää jää tuohon korvani juureen. Pari vuotta myöhemmin sain sen irtautumaan minusta, pakenemaan pimeisiin varjoihin. Pimeässä huoneessa se sitten ilkkui, milloin pöydän alta tai nurkasta. Nykyään se vittuilee tuossa vasemman korvani lähellä tai katonrajassa, riippuen millainen tilanne on kyseessä. Jos ja kun se pääsee voitonpäälle tappelussa se tulee lähemmäs, pahimmillaan se istuu taas niskaan. Silloin saa näitä tuskaisia olotiloja jolloin mieleni tekee huitoa niskaa, raapia ja yrittää saada se pois. Tuollaisen kohtauksenhan sain tässä jonkun aikaa sitten, postasinkin siitä. Viime viikolla huomasin kuitenkin suhteemme kehittyneen. Sen sijaan, että aina kuuntelisin tuon toisen räksytystä aloin itse räksyttää. Painauduin pitkän miehen selkää vasten ja vittuilin mielessäni. Ähäkutti, haista sinä paska, kato, mullapa makaa vieressä mies joka haluaa mua. Olen minä ennenkin sille vittuillut, mutta tämä oli jotenkin uudenlaista, vahvempaa, sillä se ei kyennyt vastaamaan mitään takaisin. Se meni sanattomaksi, koska mies joka haluaa minua ymmärtää myös hulluuteni. Selän kääntäminen on jotenkin aina ollut minulle sellainen paska juttu, siis kun mies kääntää selän. Timon kanssa se tarkoitti, että hän on loukkaantunut eikä siinä auttanut koskaan edes kiehnääminen tai pahoittelu. Tälläiset tilanteet olivatkin oikein hedelmällistä maaperää sille aloittaa vittuilu. Selän kääntäminen on jotenkin niin torjuvaa. Pitkä mies kääntää aina selän. Aluksi en tiennyt miten ottaisin sen, tunsin sisälläni, että ennen pitkää se tulee aukomaan päätään ja niinhän se lopulta tuli. Nyt kuitenkin olen viisastunut ja tiedän ettei pitkä mies ole Timo, vaikka kerran tulikin järkyttävä muistotulva. Timo ei tiennyt, pitkä mies tietää. Pitäisi oikeastaan kiittää Joonasta. Kiitos. Oikeasti. Ihan koko sydämellä. Kiitos sinun minä olen unohtanut kokonaan tälläiset "Timo teki/sanoi viimeeksi näin"-jutut ja niiden vaalimisen. Varmasti on vielä asioita mitä Timo on viimeeksi tehnyt, mutta ne ei tunnu enää mitään. Itseasiassa huomasin eilen unohtaneeni jopa millaiset silmälasit Timolla on. :D Minä en enää pelkää pitkää miestä. En vaikka hän onkin saanut kaiken. Minulla on hyvä olla.
Mikähän kesässä on, etenkin näin elokuussa. Vetäsin juuri puoli litraa jäätelöä alle viidessä minuutissa ja päälle vielä suklaata. Bloggaan ettei sormeni menisi takaisin pakkaseen ottaakseen loppua puolta litraa. Mieli tekee kyllä aivan helvetisti. Ymmärrän sen ettei helteellä jaksa tehdä ruokaa, eikä mikään oikein maistukkaan, mutta ei nyt ole helle. Mikään ei silti maistu, ruokaa ei jaksaisi tehdä, kaikki yököttää. Yritin syödä sämpylää, mutta parin purasun jälkeen oli pakko lopettaa, oksetti. En ole syönyt jäätelöäkään itseasiassa moneen viikkoon, ei ole sekään maistunut, mikä on ihme. Nyt voisin kuitenkin elää lakujäätelöllä viikon. Onkohan se miten epäterveellistä? Kumpa edes joku ihminen joskus ymmärtäisi miten hyvältä tuntuu mättää ruokaa suuhun kiireellä ja tietäisi sen ihanan olon mikä siitä tulee. Kumpa joku muukin tietäisi millaista mielihyvää ahmimisesta voi saada.
Hitto, pääsin tosiaan sinne avoimeen tai no, paperit on vielä tulematta, mutta silti... En oikeasti tiedä edes haluanko sinne enää. Olin niin orientoitunut menemään iltalukioon, että en edes ajatellut koko avointa. Avoin oli vain päivämäärä kalenterissa, päivä jolloin voisi kokeilla pääseekö puhelimella läpi. Olin suunnitellut ja ajatellut jo kaiken lukion mukaan. Jos minulle olisi puolisen vuotta sitten tarjottu paikkaa avoimessa olisin hihkunut onnesta. Nyt en tiedä. Tekisi mieli jopa perua se. Mistä minä kaivan sen 170e? Iskä varmasti antaisi, mutta silloin saisin myös niskaani aika paineen käydä koulua kunnolla. Mitä jos en jaksakkaan? Mitä jos en edes pidä koko koulusta? Äh. Hmm...tuoksuu ruoka. Unilelun (jos pitkä mies suostuu leluksi) lisäksi taisin saada oman kokin.
Vaikka eilen olikin epäonnenpäivä ei se loppujen lopuksi mennyt niin perseelleen kun jossain vaiheessa odotin. Diapamit oli mukavempia kun muistin. Heristäkää vaan sormea rauhassa, kyllä minä tiedän ettei lääkkeillä saisi leikkiä. Aion silti leikkiä niillä, kohtuuden rajoissa. Mitään tyhmyyksiä en ole tekemässä. Voisi taas tilittää kasapäin vaikka mitä, vähän huonoja ja hyviä, mutta en voi, pitkä mies lukee kuitenkin tätä enkä ehkä halua hänen tietävän ihan kaikkea. Eikä kaikki ehkä kuulu teille tai voisi kuulua jos te ette tuntisi pitkää miestä. Miksi kaikki liittyvät toisiinsa niin sekavalla tavalla? Olisi helpompaa jos elämässäni olisi vain täysin blogin ulkopuolisia ihmisiä. Heistä voisi kirjoittaa mitä haluaa. ;) inulin kommentti pitkän miehen suhteen oli lähinnä "unilelu! seksilelu! Pidä kiinni sellaisesta." Hmm...unilelu on kyllä aika hemmetin pop, seksilelu...hitto, ei sekään paha idea ole. Tiedä sitten mitä mieltä lelu on. Tuon viimeisen pätkän pohtimiseen meni ainenkin lähes tuntia. Ehkä tuo on tarpeeksi neutraali tapa sanoa se mikä mielessä pyörii. En tiedä onko fiksua kirjoittaa tuollaisia tänne, mutta päätin eilen lopettaa liiallisen ajattelemisen tämän asian suhteen.
11 tuntia maltoin tuijottaa haltioituneena noita paketteja. Hmm...nyt tuntuu hyvälle. Tätä olen odottanut jo ties monta kuukautta. Ah. Säästäkää toki kiukkuiset, pettyneet tms tunteet. On eräs joka tietää mikä taivas tämä on. Se riittää minulle. ;)
Taidan tykätä uudesta lääkäristäni. Elina: Tuota, mulle on tullu pitkästä aikaa tosi ahdistava olo, se johtuu varmaan tästä koulun alusta ja semmosesta. Voisinko mä saada diapameja? Mulla on ollut niitä ennenkin ja ne on auttanut. lääkäri: Joo... 5 milligrammasia vai 10 milligrammasia? Hitto, muija tarjoo kymppejä. Viisi millisten pienin paketti on 10kpl, kymppien 30. Hah, kumpia luulet mun haluavan. Elina: 10, ne on kätevämpiä kun ei tarvitse ottaa niin montaa ja voihan ne puolittaa tarvittaessa. Vähän myöhemmin huomaan lääkärin kirjottaneen kymppejä 2x30. Sairasta. Pakeneminen... Olisi lohdullista vaan lähteä, johonkin, ihan mihin vain, mutta pois täältä, johonkin jossa kukaan ei tunne. Pakeneminen on vapauttavaa ja huumaavaa, siihen jää koukkuun. Ongelma on, että joskus on pakko tulla takaisin. Juttelin psykilla tuosta pakenemisesta ja etenkin paluusta. En ole aiemmin tajunnut miten kamala isku oli tulla kotiin Lontoosta. Olihan se hankalaa, mutta nyt olen vasta ymmärtänyt miten hankalaa. En kuulunut mihinkään, en vaikka kuinka yritin. Kaikki olivat jo unohtaneet minut. Eikä ne ongelmatkaan olleet mihinkään kadonneet vaikka sainkin niistä pitkän loman. Itseasiassa masennus (ym) iski vaan pahemmin selkään. Yhtäkkiä joutuikin kestämään taas kaikkea paskaa. Olin huvitellut 8 kuukautta ja vihdoin joutuin katsomaan arkea silmiin. Kärsimään sen 8 kuukaudenkin edestä. Olisi pitänyt jäädä Lontooseen. Ymmärtäminen oli se toinen aihe. Mulla on kyky ymmärtää ihmisten käytöstä silloinkin kun kukaan muu ei ymmärrä. En aina hyväksy tai pidä siitä mitä ihmiset tekevät, mutta se ei estä ymmärtämästä. Joskus vituttaa ymmärtää. Tahdon olla vihanen, tahdon sanoa etten perkele pidä tuosta mitä teet/sanot! Tahdon huutaa "mä en saatana käsitä miten voit tehdä noin! Vitun sika!", mutten voi. Olen kirottu ymmärtämään paskamaisiakin tekoja. Voin vain hymähtää, todeta etten ehkä pidä tästä, mutta tiedän miksi teen näin. Jos minulta vielä joskus kysytään erikoisia kykyjä pitänee sanoa kyky ymmärtää ja taito solmia kirsikantikku suussa. Pitäisiköhän lisätä nuo cv:hen.
Pakeneminen olisi hienoa. Eihän se mitään auta, pahentaa korkeintaan, mutta silti. Ymmärtäminen on henkilökohtainen helvettini. Ja nyt menen lääkärille...jatkan myöhemmin.
Fiilis on vähän parempi kun aikasemmin päivällä, joskaan ei paljo. Mikään ei tunnu menevän kuten toivoisin, vähän sinnepäin kyllä, mutta juuri sen verran pieleen, että vituttaa. Silmät seisoo päässä (pupillit on muuten älyttömän pienet) Truxalien ja viinan jälkeen. 13. perjantai hakkaa ovella. inuli on kiva kaveri, mutta vihaan sitä pienemmyyden tunnetta jota koen hänen rinnalla. Tänäänkin tunsin itseni todella tyhmäksi, saamattomaksi ja pieneksi. Eikä oloa helpottanut kun inuli totesi olotilansa aina kohentuvan kun huomaa miten huonosti minulla menee (oma tilanne ei olekkaan niin huono). Tai kun yritin mainita tuosta adoptio-jutusta ja inuli meinasi suuttua. Enhän minä edes tosissani sen suhteen ole, se on vaan höpinää. En osaa edes suuttua inulille. Tiedän, että hän on suora puheissaan ja se hänestä yleensä tekeekin sen hyvän ystävän. Pitkä mies tuli kotiin enkä tiedä miten suhtautuisin häneenkään. Mielipiteeni hänestä on muuttunut viime päivinä enkä tiedä onko se hyvä asia. Etenkään kun hänen mielipide minusta on ilmeisemmin muuttunut toiseen suuntaan. Sekavaa eikö...
No voihan perkele. Soitin ehkä 5 kertaa kunnes pääsin läpi. Kurssilla oli tilaakin joten asia on pihvi. Minä pääsen avoimeen lukemaan psykaa. Olin täysin valmistautunut etten pääse avoimeen ja menen takaisin iltalukioon. Olen kuvitellut jo kaikki lukion mukaan. En ole edes ottanut avoimesta pahemmin selvää, koska en uskonut pääseväni sinne. Juhlisin kännäämällä, mutta olen jo kännissä. Vielä pitäisi keksiä mistä revin 170e.
Vituttaa, vituttaa niin armottomasti. Eikä voi edes kirjoittaa miksi, koska siitä ei taas tule kun sanomista. Helvetti.
keskiviikkona, elokuuta 11
Tähtiä ja todellisuutta... Tähdenlentoja taivaalla. Yhden jo bongasin vaikka parvekkeeni on etelään. Toivottavasti näkyy lisää, minulla on monta toivetta odottamassa. Koulun hakuaika oli tänään. En mennyt. Parin viikon päästä saattaa olla toinen mahdollisuus vielä. Huomenna on avoimen haku. Eikä edes kiinnosta. 23.34 Herranjumala! Onko joku linkittänyt tälle sivulle vai miten ihmeessä kävijämäärässä on aivan järjetön piikki? Jos olet linkittänyt niin kerrothan. :)
Taas vaihteeksi teksti mitä ei ehkä pitäisi kirjoittaa, mutta kirjoitampa kumminkin. Älkää käsittäkö väärin. ;) Nautiskelin tuossa eilen päiväunelmissa taas lapsesta tai no, tarkemmin ottaen raskaudesta. Nyt kun on sinkku voisi hommautua rauhassa raskaaksi ilman, että tarvitsee pohtia haluaako pitää lapsen vai ei (parisuhteessa on ajateltava liikaa toista ja tulevaisuutta). Toisaalta en tiedä olisiko se kovin reilua isää kohtaan jos antaisin lapsen adoptoitavaksi, tiedä tosin kertoisinko edes koko isälle. Tuossa haaveessani isä ei tiennyt. Ei, en haaveillut kenestäkään tietystä isästä, lähes kuka vain kelpaa. Samapa tuo kenen siemenet ne on kun en sitä lasta itselläni pitäisi. Ongelma tuossa haaveessa on miten salata raskaus kaikilta. En todellakaan voisi kertoa asiasta esim. porukoille, saati äitille. Ei herranjumala ne ei ymmärtäisi. Vouhottaisivat vain ensimmäisestä lapsenlapsesta eivätkä voisi käsittää miten voisin antaa lapsen pois. Ehdottaisivat todennäköisesti vielä, että voivat adoptoida lapsen itselleen, mutta kun se pointti ei ole se. Kyllähän minä sen lapsen voisin pitää ja elättää jos kerta tahtoisin sen olevan osa elämääni, mutta kun en tahdo. Minä haluan vain olla raskaana ja selvitä homman läpi ilman, että joku raukka jää kontolleni seuraavaksi 20 vuodeksi. Kuullostaa kamalan itsekkäälle. Noh, sitä pehmittää se, että todellakin tahtoisin antaa lapsen pois. Haluaisin tuottaa jollekin lapsettomalle pariskunnalle sen suunnattoman ilon, että he saisivat lapsen ja vielä suomalaisen ja vielä vauvan, sellaisia tuskin on Suomessa montaa jaossa vuosittain. Minulle tuo juttu on vähän sama kun verenluovutus tai luuydinrekisterissä olo, uskokaa pois. Jos minut joskus kutsuttaisiin luovuttamaan luuydintä lähtisin innosta kirkuen mukaan. Luovuttaisin munasolujani jos se olisi Tampereelle mahdollista ja vuokraisin kohtuni jos Suomen laki sen sallisi. Miksi en siis antaisi pois lasta kun en sillä mitään tee? Ehkä olen tavallaan itsekäs. Onhan se rumaa ajatella vain itseään... Minä haluan olla raskaana, minä haluan kokea se, mutta minä en halua vastata jälkiseuraamuksista. Mutta olkoon, pyh, yhtä itsekästä on hankkia ylipäätään lapsia. Minä sentään tekisin onnelliseksi itseni lisäksi jonkun toisen perheen. :P Tämä kaikki ei nyt tarkoita, että etsin kiireellä jonkun sopivan siementen kylväjän ja hankkiuduin salaa raskaaksi. Ehei. Toki jos kohdalle sattuisi samalla tapaa ajatteleva mies niin voisinkin hommautua raskaaksi. Epäilen vain ettei minunlaisia hulluja ole kovin montaa. Saati sellaisia jotka uskaltaa myöntää asian.
Kamalasti olisi asiaa muttei voi kertoa. Tekisi mieli tilittää viime aikojen tapahtumista, mutta en halua kertoa asioitani väärille ihmisille. Ei koskaan pitäisi tutustua kehenkään bloginsa lukijaan eikä koskaan kertoa kellekkään tutulle blogista. Kelle mä kerron kun en kavereillekkaan viitsi kertoa? Psyki (psykiatri) on huomenna, mutta tuskin hänenkään kanssa puhumme nyt näistä asioita. Olen käynyt vasta muutaman kerran ja kelailemme vielä vanhoja juttuja. Enkä saisi kuitenkaan kerrottua kenellekkään naamatusten. Turhauttavaa. Tekee vaan mieli syödä koko ajan ja polttaa tupakkaa. Erittäin hyvä tapa purkaa turhautuneisuutta. Oloa ei muuten helpota sekään, että tällä viikolla on päätettävä mitä tekee koulun suhteen, vai tekeekö mitään, pakko kai olisi. Niin, ne pari polttavaa kysymystä teidän mielessä, koskien minua ja pitkää miestä. Ei ja kyllä.
Mulla on varmaan menossa joku mies/pornokausi, ainekin täällä aiheet tuntuu liittyvän aina noihin. Käydään nyt siellä pohjalla sitten, sieltä kun ei pääse kun ylöspäin. ;) Miehillä on kumma luulo, että kun nainen vihdoin suostuu häntä ei tarvitse enää vongata. Sisko painii ko. ongelman kanssa. Hän on puoliksi lupaillut miehelle, että ehkä heistä voisi tulla pari ja naps, samassa loppuu liehittely. Eihän se nyt hyvät miehet sitä tarkoita ettei enää tarvitse tehdä mitään! Ei se nainen siinä pysy jos ei ole syytä pysyä. Fiksu mies osaa vokotella naistaan vielä monen vuoden seurustelunkin jälkeen. Toinen asia mitä pohdin eilen yönä, tämä ei liity kehenkään henkilöön sen suuremmin, mikä mies tekee väärin sängyssä? Suurin moka lienee säheltäminen. Jos johonkin turhaudun niin mieheen joka ei viitsi nähdä vaivaa. Mieheen joka räpeltää vähän sieltä päin eikä viitsi edes keskittyä katsomaan mistä tai kuuntelemaan miten nainen reagoi. Usein miten kun se on ihan väärä paikka. Ei miehen tarvitse olla mikään nero tai satoja naisia kokeillut, kunhan vähän keskittyy. Kannattaa kuunnella miten paljon se nainen voihkii, mitä lujempaa sitä varmemmin olet oikeassa paikassa. Paitsi jos nainen alkaa kirkua kauhusta. Päteminen on myös raivostuttavaa. Mitä sitten jos minulla on ne käsiraudat siinä sängyn päässä? Ei ne ole siinä sitä varten, että niitä käytetään aina, ne on itseasiassa aika vitsinä/koristeena. Tokihan niitä kokeilla voi, mutta ei se tarkoita, että miehen tarvitsee esittää olevansa expertti asiassa. Eikä minkään muunkaan suhteen. Mitä enemmän mies yrittää päteä ja esittää sitä vähemmän hän yleensä onnistuu. Ei tarvitse vääntää, kääntää ja kokeilla kaikkea mahdollista. Perusseksi on parhainta. Sitten on näitä muutamia pieniä juttuja. Hiljainen mies. Olisi ihan kiva kuulla/nähdä jos mies saa. Jokainen mies varmasti tietää millaista on arvailla saako nainen, ei se mieskään aina ihan selkeä ole. :) Tosin mikään "Ohjeah!":kaan ei ole kovin hurmaavaa. Pidetään se pornoporno siellä netissä/koneella/videoilla. Kun mies on saanut ei tarvitse heti juosta sinne vessaan, ei edes liikkua. Monesti on ihan puhki ja on kiva hengähtää ennen kun aletaan kääntämään sitä selkää. Naisen rintsikoita ei oteta pois yläkautta. Jos haluat ottaa rinnat pois rintsikoista tee se nostamalla rinta rintsikan päälle, ei rintsikoita rintojen yli kaulalle. Niihin tukehtuu. ;) Eikä ne hakaset muuten naisellekkaan mikään yhden käden juttu ole, joten räpeltäkään rauhassa. Viimeisenä. Otetaan ne vaatteet pois, myös se paita ja etenkin ne sukat. Pikapanot on toki erikseen, tosin silloinkin voisi edes ne sukat ottaa pois. Ja jos jotain miestä nyt alkoi vituttamaan tämä niin kirjoita toki vastine naiselle. :) Pitäisköhän tähän vielä lisätä sellainen korni "huolet pois, se on vaan seksiä!" lohduke? ;)
Näin jonkun aikaa sitten täysikasvuisen jäniksen pihassa, siis tuossa sisäpihalla! Ja kyllä, minä asun mielestäni lähes keskustassa! Vaan eipä se ollutkaan vielä mitään. Äsken siellä vilisti kettu. Mihin tämä maailma on menossa. Pitkä mies otti ja lähti eilen Vaasaan, tulee joskus. Vaikutuksen näki jo eilen yönä, uni ei meinannu tulla. Jotenkin sitä nukkuu paremmin kun samassa sängyssä tuhisee mies. Tämä yö on tuskin yhtään helpompi. Höh. Tulisi takaisin, kerkesin saada jo kunnon unirytmin. Ei, meistä ei ole tulossa blogistanin uusinta rakkaustarinaa. Jessus... Ei ikinä! :D
Ahaa-elämys keskellä yötä, harmi kun kone oli suljettu jo. :) Yritin epätoivoisesti pohtia millaisia miehiä mulla on ollut, siis lähinnä yhden yön. Mitä on ne "virheet" mitä olen etsinyt ja miksi kaikista ei sellaisia löydy? Miksi jotkut ovat olleet niin "hyviä", että olen halunnut heidät uudelleen? Ei se mitä he tekevät tai sanovat olekkaan niin oleellista tai no on tietysti jossain määrin... Oleellisempaa on asenne. Kaikki joiden sänkyyn olen palannut/halunnut palata ovat olleet dominoivia, röyhkeitä, jopa hieman vittumaisia. Minä olen saanut aikani kiusata ja olla olevinaan se joka määrää, mutta lopulta mies on ottanut ohjat käsiin ja "todennut", älä nainen vikise. :) Mitä tästä siis opimme. Ota sänkyysi vain miehiä jotka pystyvät sanomaan ei ja joista on vastusta.
Mä olen kyllä ihan varmasti kirjoittanut tästä. Kyselin asiaa useammaltakin lukijalta, mutta kukaan ei muista. Yritin etsiä hakusanoilla, mutta ei löytynyt. En saakeli ala lukea kaikki juttujani läpi tarkastaakseni. Menköön toisen kerran jos menee. Tuossa aiemmassa mainitsin Jannen joka kuristi Hannen. Ne rimmaa edelleen kivasti, mutta se onkin ainoa kiva asia koko jutussa. Otavassa piirit oli pienet. Hanne asui kanssani asuntolassa ja oli yhdessä vaiheessa paras ystäväni. Istuskelin Hannen huoneessa katsomassa tv:tä jopa silloin kun hän ei itse ollut paikalla. Puheenaiheemme oli aina miehet. Janne ja Hanne "seurustelivat" hyvin on-off. Jossain vaiheessa minäkin eksyin Jannen matkaan. Silloin he olivat olleet erossa jo jonkun aikaa, minä kun en yksinkertaisesti koske kavereihin miehiin. En itseasiassa tiedä miksi lähdin Jannen mukaan, jokin heikko hetki. Janne ei ole mitenkään komea eikä mitenkään viehättävä persoona muutenkaan, itseasiassa Janne on aika ruma, väkivaltainen, juoppo, varas ja hyvin epäluotettava. Ehkä olisin antanut itselleni anteeksi jos olisin eksynyt Jannen kämpille kerran, mutta kun eksyin sinne monta kertaa. Eikä se seksi edes ollut mitään maata järistävää! Kuten mainitsin, Janne oli myös sängyssä väkivaltainen. Silti jäin häneen jotenkin koukkuun. Onneksi koko juttu kaatoi omaan mahdottomuuteensa. Myöhemmin Janne ja Hanne alkoivat seurustella ihan oikeasti. En oikeastaan katunut tuota Janne juttua kovinkaan pahasti ennen Hannen kuolemaa. Muutettuani pois Otavasta ja lähdettyäni Lontooseen yhteyden ihmisiin katkesi aika pahasti. Ikävä kyllä myös yhtys Hanneen katkesi. Kuulin kavereiden kautta, että he olivat muuttaneet yhdessä keskustaan. Samat kaverit kertoivat myös Hannen viimeisestä illasta. Janne ja Hanne olivat eronneet, asuivat silti vielä saman katon alla. Hanne oli baarissa (ja Janne toisessa) kertonut kavereille ettei viitsisi mennä kotiin yöksi kun Janne on kuitenkin ihan pöllyssä. Aikoi mennä isälleen, mutta totesi lopulta ettei Janne ennenkään ole tehnyt mitään ja meni kotiin. Mitä kotona todella tapahtui, sitä ei tiedä kukaan, eikä Jannekaan varmaan pahemmin muista. Ilmeisemmin pahemman riidan tuoksinnassa Janne oli tarttunut Hannea kurkusta ja kuristanut hänet hengiltä. Vaikka oikeudessa myöhemmin todettiinkiin ettei kuristus Hanne tappanut, vaan joku verisuonen katkeaminen, niin minun silmissä Janne kuitenkin hänet tappoi. Ollakseen tarpeeksi idiootti Janne kääräisi Hannen mattoon ja piilotti sängyn alle. Sen jälkeen vaan toiselle paikkakunnalle ryyppäämään. Pari päivää myöhemmin poliisit sattuivat pidättämään Jannen kännäämisen/riehumisen takia ja samalla hän tunnusti tekonsa. Hannen äiti oli sillä aikaa jo kerennyt käydä etsimässä tytärtään asunnosta. Saakelin sika istunut linnassa vain pari vuotta. Vituttaa sillä Jannella on muitakin juttuja ihan tarpeeksi takana, hän vain onnistuu luistamaan kaikesta syyttämällä muita. Tuon jälkeen ole pelännyt hulluna miehiä jotka ottavat minua kurkusta kiinni. Monesti kiihottuneessa tilassa tulee siveltyä toisen kaulaa ja otettua kiinni niin, että osa sormista painaa kurkkua. Minä kun vielä pidän kaulaan koskettamisesta, mutta väärä ote saa minut pakokauhun valtaan. Olen myös joskus hieman rajumpi otteissani ja pidän (hieman törkeistä) miehistä jotka esim. pitelevät käsiäni väkisin paikallaan (sitominen on kivaa, ei kai mulla muuten niitä käsirautoja olisi). Silti joskus saatan kammoksua liian väkivaltaisia otteita. Inhottava kaksipiippuinen juttu. Helvetin Janne. Tämä Hannen piti laulaa isänsä hautajaisissa, sitten kun ne joskus tulevat... Ei kerennyt.
Varjoenkeli Ruoho huurteinen kimmeltää. Tuuli veisi sut mielellään. Sillan päähän et vielä ihan nää. Linnutkin on oksillaan liian hiljaa. Varo vaanivaa vaaraa. Se tauotta metsästää. Jossain nytkin se jonkun kiinni saa. Kävele ihan varpaillaan. Pysy hiljaa. Vaikka kuinka pelkäät, sulla ei oo hätää. Olet turvassa niin kauan kun, uskot sua perässä seuraavan sun varjoenkelin. Kerran paiskasit maahan. Kerran hylkäsit, heitit pois. Yhden kerran se niin voi säikähtää, et hiipii pois varpaillaan. Ihan hiljaa. Vaikka kuinka pelkäät, saatko vielä kerran sen leppymään. Älä hylkää enää. Ethän enää? Olet turvassa niin kauan kun, pidät tiukasti kädestä haavoitetun, pidät hengissä sun loukatun varjoenkelin Helvetin viha-rakkaus-suhde.
Pitäisi varoa mitä toivoo. Tekisi niin mieli huitoa niskaa ja selkää, siellä on ihan varmasti jotain vaikka ei olekkaan. Tekisi mieli kääntää päätä ja katsoa, joku tuijottaa minua selkään vaikkei siellä ketään olekkaan. Nappasin jo kourallisen Truxaleja ja nyt odotan, että se menee pois. Totuus löi liian kovaa kasvoihin. Pohdin liian tarkkaa miksi en kestä nähdä miehiä yhden yön jälkeen. Miksi he aamulla ällöttävät, miksi halveksun heitä, miksi haluan heidät vain pois silmistä, miksi jopa nauran heille. Pelkään, minä pelkään heitä. Seksin aikana olen jotenkin hyvin haavoittuvainen. Siinä makaan, alastomana, ilman mitään suojaa, ilman mitään keinoa puolustaa itseäni. Janne, Janne joka kuristi Hannen hengiltä. Janne jonka kanssa minäkin olin. Janne joka oli sängyssäkin väkivaltainen. Janne joka kuristi. Enkä vain fyysisesti heikoilla, henkisesti myös. Se on itseasiassa pahempi. Mitä jos toinen jättääkin minut siihen yksin kärvistelemään? Mitä jos toinen nauraa? Mitä jos en miellytäkkään? Haavoittuvaisuus on helpompi kestää kun aamulla kaivaa mielensä sopukoista jonkun pienen, joskus hyvin mitättömänkin, asia tai sanan mitä toinen on itse aktin aikana tehnyt. On helpompi syyttää toista jostain hölmöstä asiasta kun myöntää, että vika on itsessä. On helpompi ällöksyä toista. Jos minä nauran sinulle sinä et voi satuttaa minua enempää. Jos minä ajan sinut ulos sinä et pääse lähelleni. Jos et ole täydellinen minulla on "oikeus" kasata eteeni kalliotakin suurempi suojamuuri jonka takaa satutan sinua. Ongelma syntyy siitä etten tiedä kuinka pääsen tuosta pelosta eroon. Eikä tilannetta helpota se, että olen helppo. Voisi vaikka oksentaa. Sänkyynkään kun ei uskalla palata. Eipä ole tämäkään koti enää kohtausvapaa.
|
|
|
arkisto
heinäkuuta 2004
elokuuta 2004
syyskuuta 2004
lokakuuta 2004
marraskuuta 2004
joulukuuta 2004
tammikuuta 2005
helmikuuta 2005
maaliskuuta 2005
huhtikuuta 2005
toukokuuta 2005
kesäkuuta 2005
heinäkuuta 2005
elokuuta 2005
syyskuuta 2005
lokakuuta 2005
marraskuuta 2005
joulukuuta 2005
tammikuuta 2006
helmikuuta 2006
maaliskuuta 2006
huhtikuuta 2006
toukokuuta 2006
kesäkuuta 2006
heinäkuuta 2006
elokuuta 2006
syyskuuta 2006
lokakuuta 2006
marraskuuta 2006
joulukuuta 2006
tammikuuta 2007
helmikuuta 2007
maaliskuuta 2007
huhtikuuta 2007
toukokuuta 2007
syyskuuta 2007
vielä vanhempaa tavaraa
| |